Parasta on

Tuplasti terapiaa -blogista alkanut haaste vierähti minulle pohdittavaksi. Kiitokset Kruunuvuokolle Puutarhan lumo -blogiin innoittavasta haasteesta. Johan haasteen pykäsitte. Purin sen ajatuksella: mikä on kesässä parasta?

Parasta on tietää, että kylmällä rankkasateella vihmottu puutarha vain odottaa oikaistakseen itsensä ja puhjetakseen loistoon.

Parasta on, kun unohtaa haravan nojalleen ja löytää itsensä kiertämästä puutarhaa ja alkavan kesän ihanuus humahtaa tajuntaan.

Parasta on kasvien levittäytyminen poluille ja portaille elinvoimaa uhkuen.

Parasta on aamun hiljaiset löytöretket, kauneus yllättävissä paikoissa, auringon kutitus silmissä ja sieraimissa.

Parasta on tämä kasa järeitä omenapuun oksia. Iso ja oikea päätös. Haaste seuraavaan puutarhasuunnitelmaan.

Parasta on alkavan kesäpäivän aamukierros suunnitelmineen: nostan tuon risumaton pois, leikon sitten vuorenkilven kukinnot, otan kuvia unikoista kun ne vielä ovat hehkeitä, ...

Ehdottomasti paras näistä on irrottautuminen haravasta ja unohtuminen haahuiluun puutarhassa. 

Jokos Vaarin torpan puutarhassa -blogissa on mietitty viime kesää? Tässä Pirkolle haaste.

Vielä itse haaste kertauksena:

Tämän vuoden teema on paras.

Julkaise kuusi kuvaa kesästä ja kerro mikä niistä on se parhain. 

Siis yksinkertaisuudessaan paras muisto, hetki, loppuun saatu projekti, valokuva yms.
Mikä vain sinusta on se paras muisto.

Haasta yksi tai useampi blogi

Ilmoita Tuplasti terapiaa-blogiin osallistumisesi
ja että saako siellä julkaista valitsemasi parhaan muistosi kuvan tulevassa koonti-postauksessa.

Kerätään parhaat muistot yhteen postaukseen.

 Ja hyvät ystävät, se on odotuksen aika: ensin joulun, ja sen jälkeen KEVÄÄN!

Uudet matalat asukkaat

Keväisiltä messuilta tarttui mukaan mehitähtiä, hopearikkoa ja sitruuna-ajuruohoa. Hieman oli kateissa, mihin tarkalleen niitä halusin istuttaa, mutta paikkansa löysivät. Alkukesällä sinileimun kukkiessa sain ne maahan. 

Likusterisyreenin alla on ollut pari pientä hiekkamultaista kumparetta kivikon keskellä jo pari vuotta. Haaveilin sinne kivikkokilkkaa matalaksi matoksi, kylvinkin sitä hellekesää edeltävänä keväänä; no eipä kivikon kastelu niissä asteissa auttanut. Mitään ei noussut. Siksipä ajattelin, että mehitähdet ehkä pärjäävät tuolla paikkaa.

Kun sitten taimipurkkeineni könyän kivikkoon istutuspuuhiin, niin eikös maasta ole noussut jokunen kilkanpoikanen. Siinä meni mehitähtien istutuspaikka. Laitoin varovasti sitruuna-ajuruohon lämpäreen toiseen päähän ja hopearikot hieman kauemmaksi. Kastelin pitkin kesää myös kilkanpoikaset, vielä syksyllä olivat elossa.

Hopearikot jouduin istuttamaan pari kertaa uudelleen, sillä joku tykkäsi myllätä ne ylösalaisin. Tekijä jäi kiinni jättäessään hiekkamaahan selvästi erottuvat tassunjäljet, eikä palannut kun paikka oli höystetty kaikella mahdollisella nenään käyvällä, mitä maustekaapista satuin löytämään. Jälkimmäisellä uusintaistutuksella laitoin vielä laakean kiven hopearikon juuria suojaamaan.

Mehitähtiä jaoin toiseen jäljelle jääneeseen hiekkamultalämpäreeseen ja kivimuurille. Punaiset kattomehitähdet ja karvapeitteiset partamehitähdet jaoin pariin, kolmeen osaan, koska ne olivat taimipurkeissa jo tiiviinä rykelminä. Hyvin ovat ensimmäisenä kesänään viihtyneet.

Siperianmaksaruoho on kasvanut kivimuurillemme ihan itsekseen. Olisiko salamatkustanut jonkin toisen taimen, ehkä ketoneilikoiden mukana? En oikein muutakaan selitystä keksi. Pitkään meni tunnistaa se, ja asia varmistui vasta kukinnan alkaessa. Kauniisti kukinnon punaoranssit tiplat sopivat taustan punaisiin mehitähtiin. Kasvakoon valitsemallaan paikalla.

Vanha kivikon ihanuus sinnittelee kolossaan ja voi yhä paremmin. Keväällä se työnsi jo useamman varren kohti aurinkoa. Alussa vain yksi vaivainen piisku sojotti taivasta kohti ja ihmettelin, mikä se voisi olla. Miten tuollaisesta raosta voi mitään kasvaa! Kivien, katekankaan ja kivituhkan välistä se työntyy vuosittain esiin. Soisin, että minulla olisi enemmänkin näitä meritähti-kukintoisia erämaan kaunistajia.  

Tomaattien kasvatus

Tomaattien kasvatus alkoi tänä vuonna testaamalla siementen itävyyttä. Kerroin itävyydestä postauksessani  Itävyystesti. Koska taimia oli runsaasti, jaoin niitä ystävilleni töissä, ja vein jokusen taimen kotiin vanhemmillenikin. Ihme kyllä, tänä vuonna sain taimeni kasvimökkiin  ennen juhannusta!

Ilmeisesti kasvimökissä ei tapahtunut paljoakaan, tai asiat etenivät omalla painollaan päätellen kuvistani. Pari kuvaa löysin kukkeimman kesän ajalta, loput vasta syyskuun alusta. No höh! Kyllä sieltä jokunen raakile pilkistää, ja kukkiakin näkyy olevan.

Aina niin terhakka Tiny Tim ei pettänyt, vaan teki jo ikkunalla kukannuppuja ja pieniä lilliputtitomaatteja ilmaantui pakkasiin asti. Tänä vuonna tomaattien pääerän kypsyminen painottui alku- ja loppusyksyyn. Oliko kesä tosiaan kylmä, vai oliko aurinkoisia päiviä niin vähän, etteivät tomaatit jaksaneet kesällä punastella?

Väkersin hienot nimikyltit grillitikkujen päihin, kun kerrankin oli monta lajiketta. Istutin kaksi kutakin, toisen mökin aurinkoiselle, toisen hieman varjoisemmalle paikalle. Aloitin siemenkylvöt maaliskuun alussa ilman lisävaloa, joten asetin taimet lopulta osittain vaakasuoraan maahan. Näin rimppataimen saa melko nopeasti vahvistumaan, kun se tekee rungostaankin juuria. Erityisesti Tigerella ja Gardener's Delight venähtivät ylipitkiksi.

Marmade-pihvitomaatti sai aurinkokulman kasvupaikakseen ja siinä se tekikin meheviä kiinteitä tomaatteja. Kuten näkyy, kasvimökin kapealle käytävälle tuppaa majoittumaan lannoitelaatikkoa, ruukkuja, harsoa, työkaluja,... ja tomaatintaimien alusetkin tulee täytettyä vähintään ruukkuyrttien jämillä. Kasvimökin oven tukin verkolla joka aamu, koska en halunnut muuten tervetulleen naapurin kissan vierailevan mökissä.

Cherry Chocolate jäi tänä vuonna maultaan vaisuksi. Siitä puuttui parhaimpien kesien makeus. Ohutkuorisina ne halkeilevat herkästi, jos kastelee epätasaisesti. Syödyksi tulivat silti. Money Maker oli satoisa ja sain siitä taas täyteläisen pyöreitä perustomaatteja. Gardener's Delight oli nimensä mukaan ilahduttava; makeita pienehköjä herkkupaloja pitkin kesää.

Onnistuin taimettamaan Pink Thai Egg -tomaattia. Hauska kokeilu. Vihreästä vaaleanpunaisen kautta punaisiksi kypsyvät munanmuotoiset tomaatit olivat erikoiset.  Maku oli oikein hyvä, mutta piti malttaa odottaa niiden kypsymistä. Kiinteä paksukuorinen tomaatti, ei mikään lussakka.

Lokakuussa keräsin vielä viimeiset raakileet sisälle kypsymään. Ensimmäisten kypsyttyä tein niistä reilun mausteisen tomaattikastikkeen, jossa oli sekava lajitelma erikokoisia punaisia tomaatteja ja joukossa jokunen jäljelle jäänyt keltainen Yellow Pear Shape. Eilen vielä halkaisin viimeiset ylikypsät tomaatit ja otin talteen siemeniä kevään kylvöjä varten.

Vaskikurjenpolvi

Täytyy palata pari kesää taaksepäin. Muokkasin likusterisyreenin ja orapihlaja-aidan väliin aivan uuden istutusalueen, joka rajautuu kivimuurilla taloa kiertävään polkuun. Istutin tuolloin kaksi vaskikurjenpolvea melko lähelle kivimuuria.

Vaskikurjenpolvella (Ceranicum sessiliflorum f. nigricans) on tummanruskeat lehdet, jotka sateella kiiltelee kuin tummunut messinkipinta. Ihastuin siihen todella. Se kukkii kauniin valkoisin, ehkä aavistuksen punaruskeaan vivahtavin kukin. Kukat ovat osittain piilossa vaskilehtien alla. Loppukesällä siinä oli muutamia kirkkaan oransseja lehtiä ja kovasti odotin syysruskaa.

Tämä 5-10 cm korkea kasvi on mitä oivallisin valinta muiden matalien kasvien, kuten maanpeiteruusun ja ketoneilikan seuraan. Kävi vain niin, että ne jäivät "seinäkukkasiksi" kavereidensa viedessä kaiken huomion. Valokuvissa vaskikurjenpolvi on aina sivuroolissa, jossain vähän syrjässä hädin tuskin mullasta erottuen, kuva-alasta osittain ulos rajautuneena. Montaa kunnollista kuvaa en niistä edes löytänyt ensimmäisen kesän jälkeen.

Ehkä oltuaan ihan nenän edessä ja silti näkymättömiä, en huomannut hoitaa niitä ollenkaan seuraavana kesänä. Siinä ne kärvistelivät paahtavan hellekesän. Ehkä myös talven lumi- ja jääpeitteen vaihtelu oli niille liikaa. Toinen vaskikurjenpolvistani kuoli, eikä toinenkaan keväällä hurraata huutanut. Jälkimmäinen ei vironnut, ja niinpä harmitellen poistin kuivan juurakon. Peittelin vielä hiekalla maanpeiteruusun tyveä, kun ajattelin sen suojaavan kosteuden haihtumiselta.

Hämmästys oli melkoinen, kun ruusun kukinnan aikoihin kävin siistimässä sen juurelta pudonneita terälehtiä. Hiekasta pilkisti ainakin kolme pikkuriikkistä olentoa, joita täytyi ihan sykkyräkyykyssä kumartua tiiraamaan. Ilmiselviä vaskikurjenpolvia!

Ehkä paikka ei sittenkään ole aivan mahdoton niille kasvaa. Yhden isomman vaskikurjenpolven löysin viereisestä kivikosta. Ilmeisesti rankka sadekuuro on vienyt siemenen mukanaan viettävää maata myöten. Vähän kyllä ihmettelin, miten se aikoo selvitä keskellä kivikkoa. Mutta onhan kivikkoni vain silmänlumetta ja ohut kerros katekangasta erottaa sen muhevasta mullasta. Ehkä taimi on löytänyt juurensa riittävän syvälle. Hyvin se näytti pärjäävän kivien puristuksessa.

Toivon tosissani, että ne selviävät tulevasta talvesta. Ovat itse valinneet paikkansa, joten ehkä ne onnistuvat.