Kolmas sininen aalto

Sininen ei ole ehdoton lempivärini, sitä vain on vähitellen kertynyt kasvivalikoimiini. Ehkä siksi, että se on helposti yhdistettävissä muihin väreihin ja antaa raikkaan oloisen tunnelman. Erityisesti alkukesällä puutarhani kukkii sinisenä. Kerroin jo sinililjojen matoista ja lemmikkien utupilvistä. Ensimmäisen aallon sinimatot ovat kirkkaita taivaansinisiä, toisen aallon utusini taas hempeää ja hentoa vaaleansinistä. Kolmas kukka-aalto on sadekuurojen ja ukkosen sini, vahva ja voimakas, hieman punertava, jopa lila tai violetti.

Tässä vaiheessa kesää kukkivat siniset kukkani ovat perusperennoja, varmoja tuttuja, joita kuvaan joka kevät. Tuntuu, että toistan itseäni tallaamalla samat reitit vuosittain, mutta silti jokainen puutarhakierros on omanlaisensa elämys. Kasvukauteen lähtö on vuosittain erilainen. Ehkä kasvi on saanut uusia kumppaneita seurakseen, ehkä kumppani on kadonnut tai yltynyt päällekäyväksi saatuaan kerrankin keväällä riittävästi sadevettä. Tänä vuonna ne ovat saaneet enemmän vettä kuin useana edellisenä.

Siperiankurjenmiekat tulivat talon oston myötä ja hyvin ne ovat puutarhassa levinneet, taantuneet, kohentuneet ja levinneet jälleen. Välillä olen niitä jakanut, vaihtanut toiseen paikkaan, pääsääntöisesti kasvattanut auringon penkeissä, mutta selviävät ne puolivarjossakin. Erittäin vahva ja terve perenna, josta pidän todella paljon. Viime kesänä ostin pari valkokukkaisen siperiankurjenmiekan taimea. Niissäkin jo tuntuu kukkavana lehtien lomassa, vaikka vielä ei mitään lehtien välistä pilkota.

Lehtosinilatva on ollut oman tiensä kulkija puutarhassani. Tarjoamani kukkapenkit eivät ole sille kelvanneet, vaan se on hakeutunut mieluummin puolivarjoisiin painanteisiin, joissa on hieman enemmän kosteutta. Aikani siirtelin karkulaisia takaisin penkkiin, mutta vähitellen oli uskottava, että ne viihtyvät paremmin itse valitsemissaan paikoissa. Kasvavat nyt aitaorapihlajan seassa kadunvarressa. Minkäs teet. Vuosi sitten kasvatin valkokukkaisia lehtosinilatvoja ja tänä keväänä olen istuttanut niiden taimia kosteampiin paikkoihin.

Siemenkasvatti mirrinminttu on vuosien takaa. Sinnikkäästi se on pitänyt paikkansa talon länsiseinustan kukkapenkissä, vaikka hellekesinä viettävä ja aurinkoon antava paikka on hyvin paahteinen. Se aloittaa kukinnan aikaisin ja erityisesti tänä kesänä siitä on kasvanut vehmas ilmestys. Pörriäisten suosikkina mirrinminttu on paljon kuvattu kohde puutarhassa. Länsiseinustalla kasvaa myös jokunen itse kylvetty sininadan taimi, isoja nekin tänä vuonna. Pidän niiden heilimöivistä rennoista tähkistä. Tähkän väri ei ole yhtään sininen, mutta korret antavat mukavan sinivihreän utuisen vivahteen muiden kasvien lomaan.

Kurjenpolvia minulla on useita erilaisia. Tällä hetkellä runsaimmassa kukassa on nyppykurjenpolvi, jonka istutin kiviympyrän vieressä olevaan kapeaan luiskaan. Ennen alue oli kapea soiro nurmikkoa pionien ja käytävän välissä. Poistin nurmen ja istutin erilaisia kurjenpolvia, pari kärhöä, tarha- ja ketoneilikkaa ja nyttemmin hävinnyttä sammalleimua. Nyppykurjenpolvi tekee melko hanakasti siementaimia, mutta moneen paikkaan sopeutuvana niitä on ollut helppo istuttaa aukkokohtiin. Siirto kannattaa tehdä nuorena taimena, sillä juurakko kaivautuu todella syvälle. Erityisesti kiviluiskan kivikkoisessa maassa sitä on isompana hankala saada ylös. Nyppykurjenpolven kukassa näen ukkosen ja sähkönsinistä.

Vähintään yhtä leviävä, ja lopullisesti katoamaan kieltäytyvä perenna on vuorikaunokki. Pariinkin otteeseen olen kuvitellut sen hävittäneeni, mutta niin vain nousee aikaisin keväällä sinivihreä lehdistö ja melko pian aukeavat ruiskukansiniset isot kukat. Kukissa on melonin makea hedelmätuoksu. Se houkuttelee runsaasti kimalaisia vierailulle. Pidän valtavasti tästäkin valloittajasta, sillä se on varma ja näyttävä kukkija ja sopii monen muun perennan pariksi. Jos perennan leikkaa alas kukinnon kuihduttua, kasvattaa se melko pian siistin vehmaan lehdistön.

 

 

 

Villiäkin villimpi

Ilolla olen tervehtinyt luonnonkukkien kasvavaa määrää puutarhassa. Vähentyneen ruohonleikkuun hyviä puolia eittämättä on, että nurmiheinä vähitellen tekee tilaa mitä kauneimmille pienille kukkasille. Liekö välttämättömyydestä tullutkin hyve, mutta harvatahtisella ruohonleikkuulla ne ennättävät varttua kukkiviksi ennen kuin terä tai siima ne taas leikkaa. Siinä välissä löytää ja ihailee montaa kaunotarta. 

Vanhat viholliset voikukka ja vuohenputki joutuvat kurituksen ja karsinnan alle, mutta siitä huolimatta niillä riittää energiaa nousta juhannuskimaraa kukittamaan. Eikä sarjakukkainen vuohenputki sinisten siperiankurjenmiekkojen tai vaaleanpunaisten lehtoängelmien seurassa näytä kuin soman kesäiseltä, onhan juhannus. Lyhyt loisto sillekin sallittakoon.

Kun syreenien alla vielä oli nurmikko, joka ei varjossa menestynyt ja sittemmin korvasin varjonurmen kukkapenkeillä, kitkin alueelta ihan hullun lailla pois juhannusleinikkiä. Yhä nekin yrittävät alueen nykyisiin kukkapenkkeihin, mutta ei mitenkään ryminällä. Sen sijaan ryntäys on tapahtunut keskellä puutarhaa olevalla nurmikolla. Auringossa kiiltävät keltaiset kuppikukat ovat niin juhannusta ja keskikesän juhlaa.

Lemmikit ovat jo tovin pitäneet villiä menoa puutarhassa. Se onkin nyt jo lopettelemassa kukintaa ja on aika kerätä sen kuihtuvat kukkavanat ennen siementen kylväytymistä. Erityisesti kukkapenkit siistiytyvät, ja koska sitä kasvaa joka nurkalla vuosittain ei ole tarpeen antaa sen siementää. Hetken vaaleansiniset utupilvet koristivat puutarhaani ja antoivat omanlaisensa tunnelman istutuksille, poluille ja nurmikolle. Miten hyvin lemmikki sopiikaan useimpien puutarhan kukkasten lomaan. Lemmikki on siemenkylvöksistä peräisin yli parinkymmenen vuoden takaa, joten kai sitä voi tituleerata jo villiksi tässä puutarhassa. Vähän kuin sinililjatkin, itsekseen ne lisääntyvät, muodostavat sinimattonsa ja sitten haalistuvat pois, kun muut kasvit valtaavat alan.

Mäkitervakko on vallannut kiviympyrää, samassa seurassa kasvavat erilaiset akileijat, piharatamo, kukkapenkistä karannut maksaruoho, maahumala jne. Tänä vuonna kiviympyrällä loikoo kaksi pitkää pätkää köynnöshortensiaa. Ne ovat aivan täynnä terttuja, jotka odottavat aukeamista päivänä minä hyvänsä.

Todella mukavaa oli löytää nurmitädykettä kasvamasta aivan kiviympyrän laidalla. Siitä on minulla mukava lapsuusmuisto. Isä rakensi lohilammen lapsuudenkotimme lähellä virtaavan joen viereen. Lohia piti käydä ruokkimassa päivittäin ja sain lähteä mukaan. Matkan varrella oli pitkä oja penkat täynnään sinistäkin sinisempää nurmitädykettä. Joka kerta nurmitädykkeen nähdessäni palaa tuo lapsuuskuva mieleen, illan viileys ja ihanat kukat matkalla, kalanruoan ropina kalalammen pintaan.

Parhaillaan on puutarhassa paljon kukassa aho- ja kuukausimansikoita. Pieniä taimia tuntuu tupsahtavan jokaiseen vähänkään hiekkaiseen koloon, mitä tontilta löytyy. Myöhemmin kesällä on luvassa ainakin päivänkakkaroita ja siankärsämöitä sekä pietaryrttiä keltaisine nappeineen.

Kyllä tämä leikkurikin naamaansa välillä näyttää. Onpa se kasvanut jo rusakon mittoihin. Se on jo niin kotiutunut ja minuun tottunut, että sain ottaa muutaman kuvan.

 

Hyvää juhannusta!