Likusterisyreenin alla ja takana

Minulla on ilo omistaa pieni hämyinen soppi, suorastaan salainen puutarha. Sentään kukaan ei ole kuollut omenapuun oksan murruttua (kuten F. H. Burnetin kirjassa Salainen puutarha) ja pudotettua samalla alas isot köynnöshortensian lonkerot. Vaikeapääsyinen kolkka pieni salainen soppi on aina ollut, nyt sinne suorastaan täytyy raivata tiensä.

Itäpuolella paikkaa vartioi kivimuuri istutuksineen. Isoiksi varttuneet teresanruusu ja purppuraheisiangervo ’Diabolo’ ojentelevat oksiaan kivimuurin ylle jo melko pitkälle, joten alla kulkevaa polkua joutuisi konttaamaan päästäkseen niiden ohi. On siellä kiviaskelmatkin, mutta kurjenpolvet ja saniaiset jättävät ne peittoonsa ja siten vaikeuttavat askelmien löytymistä. Lisäksi muurin päällä kasvaa mehikasveja, joita en mielelläni tallo, siperianmaksaruohoa ja mehitähteä ’Rubin’. Molemmat nyt kauttaaltaan kukintaansa lopettelevan likusterisyreenin pienten kukkasten peittäminä, kuin tähtisadetta taivaalta.

Eteläreunalle on muodostunut suoranainen ryteikkö. Köynnöshortensian yli en kiviympyrältä pääse tällä hetkellä normaalia reittiä polkua pitkin. Ajatus on nostaa lonkerot uudelleen ylös, kunhan ennätän. Ajatusta täytyy vielä hieman kehitelläkin ennen kuin alan huseerata. Kauniisti ja pitkään ovat lonkerot kukkineet. Mietin jopa, jos antaisin köynnöksen toisen haaran jäädä maahan, mutta se on niin iso, että kerjäisin vain hoito-ongelmia.

Pohjoisreunalta salainen puutarhani rajautuu orapihlaja-aitaan. Hassuinta on, että salaiseen puutarhaani näkee kadulta suoraan, kun kurkkaa aidan yli. Eikä kovin tarvitse kurkotella, sillä aita on alle metrin korkuinen. Myöhäinen ilta-aurinko antaa valonsa sinipallo-ohdakkeelle, pioneille, nuokkuluppiolle, sitruuna-ajuruoholle, kivikkokilkalle, iisopeille, hopearikolle ja kellukoille. Kaikki ne ovat aurinkopuolen kasveja! Jos vielä ripustan köynnöshortensiakatteen niiden ylle, lienee syytä vaihtaa myös alla kasvavia perennoja.

Länsipuolelta pääsen salaiseen puutarhaani kurottautumalla metriä leveän ja alle metrin korkuisen köynnöshortensian yli. Vain vähän tulee sitä tallottua kulkiessani. Korjaantuu aikanaan. Yllättäen melkoiseen varjoon joutuneista kasveistani hieman olen huolissani. Pioneista ’Jadwiga’ kukkii parhaiten, sillä se saa eniten valoa. Sen takana kasvava sinipallo-ohdake ei tunnu olevan moksiskaan. Vaaleita palloja jo näkyy versojen lomasta. ’Hei hao bu tao’ -pioni teki vain yhden kukan ja valkoista ’Immaculee’-pionia en löytänyt. Kellukat eivät kukkineet ja nuokkuluppio ei ole tällä paikkaa koskaan kukkinut, joten sen kohdalla siirto on välttämätön.

Mikä sai minut raivaamaan tieni niin salaiseen puutarhaan, että hädin tuskin itsekään olen sitä muistanut? Se oli tämä pilkahdus vaaleanpunaista.

Ja salaisesta kolkastani löytyi vielä enemmän vaaleanpunaista. ’Martin Frobisher’ -ruusuni on tehnyt uusia versoja ja nyt ne kukkivat. Pelkäsin ruusuni kituvan hengiltä menneiden kuivien kesien myötä, vaan eipä siltä näytä. Nyt oli vuorostaan osa kukkanupuista jo homehtunut.

Pysykäähän varjossa! 

 

Muuttunut maisema

Pari kuukautta sitten poistimme vanhan Bergius-omenapuun tonttimme etelälaidalta. Puu on seissyt paikallaan 50-luvulta ja palvellut meitä maittavalla sadollaan 25 vuotta. Erityisesti viime kesän ennätyssato oli lopulta sen turmioksi. Houkuttaa ja ojentaa saa, mutta omenaan ei sentään pidä hukuttaa. Tosiasiassa laho tuli vastaan ja pieni pelko, että joku päivä puu vielä rysähtää niskaan.

Valtavan kokoisen omenapuun palvelus on ollut monitahoista. Se on toiminut pesäpuuna usealle lintupariskunnalle ja ties miten monelle öttiäiselle. Paikallaan seistä töröttäessään se on tarjonnut näkösuojan meiltä naapuriin ja toisaalta naapurista meille. Se on toimittanut sateenvarjon virkaa runsaalla lehvästöllään ja päivänvarjona se on suojannut erittäin tehokkaasti ja laajalla alalla. Yhdessä naapurin vaahteran kanssa ne ovat muodostaneet suorastaan pimennysverhot ja viileyden. Onpa se estänyt pahimpia tuulenmyräköitäkin tunkeutumasta puutarhaamme.

Viime viikon myräkän jälkeen Bergiuksen puuttumisen huomasinkin. Miten ihmeessä loistojasmike on voinut kasvaa noin leveäksi parin kuukauden aikana. Mitä ihmettä sille on tapahtunut? Etäältä loistossaan kukkiva pensas näyttää ihan hyvältä, mutta lähempää tarkastellessa huomaa jasmikkeen ottaneen osumaa tuulesta ja sateesta. Vähitellen valkenee, että varjossa jasmike on hakenut valoa yhä ylempää ja nyt hennot tuulensuojassa olleet oksat ovatkin kovin huteria ja taipuvaisia. Lisäksi rankka sade on valunut suoraan sen hennoille oksille.

Komeasti kukkii loistojasmike, ihan täpötäynnä on sen oksat ihanasti tuoksuvia kukkia. Selvästi pensas on saanut nyt enemmän valoa ja pääsee oikeuksiinsa myös näkyessään. Bergiuksen helmassa siltä jäi etelän ja lännen aurinko näkemättä, idästä varjostaa naapurin talo. Pohjoisesta ei päivä paista kuin juhannuksena ja silloin taitaa oma talo heittää yöttömän yön varjonsa jasmikkeen ylle.

Tilanteen selkeä voittaja on hevoskastanja, joka sai tunkeilevan vanhuksen pois latvuksestaan. Nyt sillä on tilaa ojentaa oksiaan muuallekin kuin ylös. Kovin kapea ja korkea ruippana siementaimesta onkin kasvanut. Uudesta tilasta se kiitti kolmella elämänsä ensimmäisellä kukinnolla.

Ja sitten on tietysti maanrajan toiveajattelijat, vuohenkello ja vuohenputki. Niille tiedoksi, että trimmerin lanka on siistitty oikeaan mittaan, akut ladattu, sadekausi kohta loppuu ja eräs on kesälomalla. Ehkäpä lapio ja talikkokin osuvat pintaa syvemmälle, tässä kun on mukavasti etelään antava aurinkopaikka.

Varjojen valkoiset

Puutarhassani on enemmän puolivarjon ja varjon kuin auringon paikkoja. Pienellä tontilla on runsaasti puita ja länsilaidalla korkea syreeniaita. Erityisesti iso tammi ja iäkkäät omenapuut saavat aikaan kunnon siimeksen, mutta niin heittävät varjonsa myös kasvavat pikkupensaat. Vähitellen aurinkopenkkien vapaista istutuspaikoista on alkanut olla pulaa, ja toisaalta olen tutustunut varjon kasveihin, jotka olivat minulle lähes tuntemattomia vielä kymmenisen vuotta sitten. Edellisten hellekesien myötä olen alkanut arvostaa varjon ja puolivarjon suomaa viilentävää vaikutusta ja rauhallista hengähdyspaikkaa.

Varjoisella paikalla elämä on ikään kuin seesteisempää. Puiden ja pensaiden suojassa tuuli ei niin sovi riepottamaan ja sade kastelee viiveellä kun se tippuu suorana alas valuttuaan ensin lehtipeitteen läpi. Varjossa on usein hiljaisempaakin, kuin sukkasillaan olisi. Hyttyset kyllä pitävät ääntä, mutta mehiläiset, kärpäset ja ampiaiset etsiytyvät lämpöisemmille paikoille, ellei ole lehdetön kevätaika, jolloin useat kevään kukkijat kukkivat ja paistattelevat päivää varjonkin penkeissä.

Varjoissa on myös hämyisempää. Ei suoranaisesti pimeää, mutta väistämättä kameran joutuu säätämään uusille asetuksille kun siirtyy päivänpaisteesta lehvien suojaan. Myöhään illalla tai aikaisin aamulla valo ei osu varjon kasveihin ja niillä on ikään kuin lyhyempi kesä kuin aurinkopuolen kasveilla. Valoa vaativat kasvit varjo saa kituliaaseen kasvuun ja kukkaloisto jää hämyssä vähemmälle. Toisaalta moni aurinkoisen paikan kasvi pärjää varjossa ja etenkin puolivarjossa yllättävän hyvin.

Varjopaikkojen lisäännyttyä puutarhassani, olen löytänyt valkoisille kukille käyttöä valontuojina. Puhdas valkoinen kukka on mielestäni melko aneeminen ja auringonpaisteessa puhdas valkoinen jopa ottaa silmiin, kun se heijastaa kaiken valon takaisin. Valkoisessa kukassa täytyy olla pieni vivahdus väriä, pisteitä, raitoja, häivähdyksiä jne. antamassa kukalle mielenkiintoa ja hahmoakin. Varjon paikkoihin olen haalinut vähintään vaaleita, mutta usein myös valkokukkaisia kasveja. Eikä pelkästään kukat ole valkoisia, vaan sekaan on mahtunut lehdiltään valkoreunaisia kuunliljoja ja kieloja sekä japaninsaraa. Valkotäpläimikän taimen ostin viime kesänä kokeillakseni pidänkö sen lehtien tuomasta ilmeestä; pidän valtavasti ja aion hankkia tätä pilkuttajaa lisää.

Muutamalla kukalla tai vaaleammalla lehdellä saa ikään kuin avattua varjon tummia kohtia. Vaaleat kasvit myös tuovat esiin itseään tummempia kasveja ja saavat nekin erottumaan. Puutarhani varjopaikoissa hohtavat tällä hetkellä valkoinen lehtosinilatva, lehtorikko, kanadanvuokko ja valkoinen kesäpikkusydän. Kivikossa matelee kivikkokilkka seuranaan kellertävä sitruuna-ajuruoho ja syreenien helmassa kukkii laikkukirjokanukka, lehtöängelmä viihtyy valon ja varjon rajamailla.

Vaikka kukinta on varjossa vaisumpaa, se kestää hieman pidempään. Erityisesti olen huomannut tämän pionien kukinnan suhteen. Niillä on lämpötilasta riippuen muutaman päivän tai jopa viikon pidempi kukinta aurinkopaikkaan verrattuna. Nykyisellään valkoisten pionien penkki saattaa olla jo hieman liian varjoinen ja olen harkinnut sitä varjostavan omenapuun karsimista roimalla kädellä. Penkin yllä huojuvista syreenipensaistakin on enemmän kuin varaa poistaa jokunen oksa, on suorastaan suotavaa.

Toivotaan, että poutasäät valtaavat heinäkuun ja saamme nauttia auringonpaisteestakin enemmän kuin joka toinen päivä. Vielä viisi päivää töitä ja sitten viimein koittaa puutarhan aika. 

 

Kolmas sininen aalto

Sininen ei ole ehdoton lempivärini, sitä vain on vähitellen kertynyt kasvivalikoimiini. Ehkä siksi, että se on helposti yhdistettävissä muihin väreihin ja antaa raikkaan oloisen tunnelman. Erityisesti alkukesällä puutarhani kukkii sinisenä. Kerroin jo sinililjojen matoista ja lemmikkien utupilvistä. Ensimmäisen aallon sinimatot ovat kirkkaita taivaansinisiä, toisen aallon utusini taas hempeää ja hentoa vaaleansinistä. Kolmas kukka-aalto on sadekuurojen ja ukkosen sini, vahva ja voimakas, hieman punertava, jopa lila tai violetti.

Tässä vaiheessa kesää kukkivat siniset kukkani ovat perusperennoja, varmoja tuttuja, joita kuvaan joka kevät. Tuntuu, että toistan itseäni tallaamalla samat reitit vuosittain, mutta silti jokainen puutarhakierros on omanlaisensa elämys. Kasvukauteen lähtö on vuosittain erilainen. Ehkä kasvi on saanut uusia kumppaneita seurakseen, ehkä kumppani on kadonnut tai yltynyt päällekäyväksi saatuaan kerrankin keväällä riittävästi sadevettä. Tänä vuonna ne ovat saaneet enemmän vettä kuin useana edellisenä.

Siperiankurjenmiekat tulivat talon oston myötä ja hyvin ne ovat puutarhassa levinneet, taantuneet, kohentuneet ja levinneet jälleen. Välillä olen niitä jakanut, vaihtanut toiseen paikkaan, pääsääntöisesti kasvattanut auringon penkeissä, mutta selviävät ne puolivarjossakin. Erittäin vahva ja terve perenna, josta pidän todella paljon. Viime kesänä ostin pari valkokukkaisen siperiankurjenmiekan taimea. Niissäkin jo tuntuu kukkavana lehtien lomassa, vaikka vielä ei mitään lehtien välistä pilkota.

Lehtosinilatva on ollut oman tiensä kulkija puutarhassani. Tarjoamani kukkapenkit eivät ole sille kelvanneet, vaan se on hakeutunut mieluummin puolivarjoisiin painanteisiin, joissa on hieman enemmän kosteutta. Aikani siirtelin karkulaisia takaisin penkkiin, mutta vähitellen oli uskottava, että ne viihtyvät paremmin itse valitsemissaan paikoissa. Kasvavat nyt aitaorapihlajan seassa kadunvarressa. Minkäs teet. Vuosi sitten kasvatin valkokukkaisia lehtosinilatvoja ja tänä keväänä olen istuttanut niiden taimia kosteampiin paikkoihin.

Siemenkasvatti mirrinminttu on vuosien takaa. Sinnikkäästi se on pitänyt paikkansa talon länsiseinustan kukkapenkissä, vaikka hellekesinä viettävä ja aurinkoon antava paikka on hyvin paahteinen. Se aloittaa kukinnan aikaisin ja erityisesti tänä kesänä siitä on kasvanut vehmas ilmestys. Pörriäisten suosikkina mirrinminttu on paljon kuvattu kohde puutarhassa. Länsiseinustalla kasvaa myös jokunen itse kylvetty sininadan taimi, isoja nekin tänä vuonna. Pidän niiden heilimöivistä rennoista tähkistä. Tähkän väri ei ole yhtään sininen, mutta korret antavat mukavan sinivihreän utuisen vivahteen muiden kasvien lomaan.

Kurjenpolvia minulla on useita erilaisia. Tällä hetkellä runsaimmassa kukassa on nyppykurjenpolvi, jonka istutin kiviympyrän vieressä olevaan kapeaan luiskaan. Ennen alue oli kapea soiro nurmikkoa pionien ja käytävän välissä. Poistin nurmen ja istutin erilaisia kurjenpolvia, pari kärhöä, tarha- ja ketoneilikkaa ja nyttemmin hävinnyttä sammalleimua. Nyppykurjenpolvi tekee melko hanakasti siementaimia, mutta moneen paikkaan sopeutuvana niitä on ollut helppo istuttaa aukkokohtiin. Siirto kannattaa tehdä nuorena taimena, sillä juurakko kaivautuu todella syvälle. Erityisesti kiviluiskan kivikkoisessa maassa sitä on isompana hankala saada ylös. Nyppykurjenpolven kukassa näen ukkosen ja sähkönsinistä.

Vähintään yhtä leviävä, ja lopullisesti katoamaan kieltäytyvä perenna on vuorikaunokki. Pariinkin otteeseen olen kuvitellut sen hävittäneeni, mutta niin vain nousee aikaisin keväällä sinivihreä lehdistö ja melko pian aukeavat ruiskukansiniset isot kukat. Kukissa on melonin makea hedelmätuoksu. Se houkuttelee runsaasti kimalaisia vierailulle. Pidän valtavasti tästäkin valloittajasta, sillä se on varma ja näyttävä kukkija ja sopii monen muun perennan pariksi. Jos perennan leikkaa alas kukinnon kuihduttua, kasvattaa se melko pian siistin vehmaan lehdistön.

 

 

 

Villiäkin villimpi

Ilolla olen tervehtinyt luonnonkukkien kasvavaa määrää puutarhassa. Vähentyneen ruohonleikkuun hyviä puolia eittämättä on, että nurmiheinä vähitellen tekee tilaa mitä kauneimmille pienille kukkasille. Liekö välttämättömyydestä tullutkin hyve, mutta harvatahtisella ruohonleikkuulla ne ennättävät varttua kukkiviksi ennen kuin terä tai siima ne taas leikkaa. Siinä välissä löytää ja ihailee montaa kaunotarta. 

Vanhat viholliset voikukka ja vuohenputki joutuvat kurituksen ja karsinnan alle, mutta siitä huolimatta niillä riittää energiaa nousta juhannuskimaraa kukittamaan. Eikä sarjakukkainen vuohenputki sinisten siperiankurjenmiekkojen tai vaaleanpunaisten lehtoängelmien seurassa näytä kuin soman kesäiseltä, onhan juhannus. Lyhyt loisto sillekin sallittakoon.

Kun syreenien alla vielä oli nurmikko, joka ei varjossa menestynyt ja sittemmin korvasin varjonurmen kukkapenkeillä, kitkin alueelta ihan hullun lailla pois juhannusleinikkiä. Yhä nekin yrittävät alueen nykyisiin kukkapenkkeihin, mutta ei mitenkään ryminällä. Sen sijaan ryntäys on tapahtunut keskellä puutarhaa olevalla nurmikolla. Auringossa kiiltävät keltaiset kuppikukat ovat niin juhannusta ja keskikesän juhlaa.

Lemmikit ovat jo tovin pitäneet villiä menoa puutarhassa. Se onkin nyt jo lopettelemassa kukintaa ja on aika kerätä sen kuihtuvat kukkavanat ennen siementen kylväytymistä. Erityisesti kukkapenkit siistiytyvät, ja koska sitä kasvaa joka nurkalla vuosittain ei ole tarpeen antaa sen siementää. Hetken vaaleansiniset utupilvet koristivat puutarhaani ja antoivat omanlaisensa tunnelman istutuksille, poluille ja nurmikolle. Miten hyvin lemmikki sopiikaan useimpien puutarhan kukkasten lomaan. Lemmikki on siemenkylvöksistä peräisin yli parinkymmenen vuoden takaa, joten kai sitä voi tituleerata jo villiksi tässä puutarhassa. Vähän kuin sinililjatkin, itsekseen ne lisääntyvät, muodostavat sinimattonsa ja sitten haalistuvat pois, kun muut kasvit valtaavat alan.

Mäkitervakko on vallannut kiviympyrää, samassa seurassa kasvavat erilaiset akileijat, piharatamo, kukkapenkistä karannut maksaruoho, maahumala jne. Tänä vuonna kiviympyrällä loikoo kaksi pitkää pätkää köynnöshortensiaa. Ne ovat aivan täynnä terttuja, jotka odottavat aukeamista päivänä minä hyvänsä.

Todella mukavaa oli löytää nurmitädykettä kasvamasta aivan kiviympyrän laidalla. Siitä on minulla mukava lapsuusmuisto. Isä rakensi lohilammen lapsuudenkotimme lähellä virtaavan joen viereen. Lohia piti käydä ruokkimassa päivittäin ja sain lähteä mukaan. Matkan varrella oli pitkä oja penkat täynnään sinistäkin sinisempää nurmitädykettä. Joka kerta nurmitädykkeen nähdessäni palaa tuo lapsuuskuva mieleen, illan viileys ja ihanat kukat matkalla, kalanruoan ropina kalalammen pintaan.

Parhaillaan on puutarhassa paljon kukassa aho- ja kuukausimansikoita. Pieniä taimia tuntuu tupsahtavan jokaiseen vähänkään hiekkaiseen koloon, mitä tontilta löytyy. Myöhemmin kesällä on luvassa ainakin päivänkakkaroita ja siankärsämöitä sekä pietaryrttiä keltaisine nappeineen.

Kyllä tämä leikkurikin naamaansa välillä näyttää. Onpa se kasvanut jo rusakon mittoihin. Se on jo niin kotiutunut ja minuun tottunut, että sain ottaa muutaman kuvan.

 

Hyvää juhannusta!

 

Kukassa tänään

Kuvasin aamulla kahden päivän tauon jälkeen puutarhaa, ja yllätyin miten moni nuppu olikin kehittynyt jo täyteen kukkaan. Niin vauhdilla, vaan onhan jo kohta juhannus ja kesä hehkeimmillään. Juhannus onkin eräänlainen vedenjakaja alku- ja loppukesälle, sillä kasvuvauhti tasaantuu (onneksi) ja kasvit ikään kuin ottavat rauhallisemmin ja kypsemmin elonsa juhannuksesta eteenpäin.

Käsillä on ruusujen aika, on akileijojen aika ja kurjenmiekkojen aika, ja on unikoiden aika, ja vuorikaunokkien, ja mirrinminttujen, ja syreenien ja lumipalloheisien, ja … On lämmintä ja on kesä! Miten paljon voi tästä vuodenajasta nauttia.

Marsipaaniruusu sitten avasi ensimmäisen kukkansa tällä tontilla. Pieni taimi vielä, mutta versoissa paljon nuppuja aukeamaan. Teresanruusu myös availi kesän ensimmäistä nuppuaan, samoin juhannusruusu. Yleensä juhannusruusu ehtii ennen teresaa, mutta tänä vuonna se oli kaadetun omenapuun oksakasojen välissä hädin tuskin välttäen linttaantumisen. Ei rakoon päivä paistanut, joten tänä vuonna kukitaan sitten yhdessä.

Erona muutamaan edelliseen kesään, tänä vuonna on saatu vettä sopivin annoksin ja väliajoin. Huomennakin on vuorostaan luvassa sadetta. Kosteus näkyy kasvien hyvinvoinnissa, mutta myös korkeudessa. Eipä ole ennen raparperin kukinto ollut niin korkea, etten sen latvaan yletä, tai vaaleanpunaiset akileijat rintaan asti, tai telliman kukinnot kainaloon. Vehmaudesta kumminkin pidän kunhan pysyvät lakoamatta pystyssä.

Sinistä väriä puutarhaani tuo tällä hetkellä runsaana kukkivat mirrinmintut ja tänään myös kukinnan aloittanut vuorikaunokki. Mirrinminttu on selvästi nauttinut saamastaan vesisateesta ja on nyt vehmaampi kuin koskaan ennen. Tämän kesän superyllätys oli tontin länsireunalla syreenirivistössä kasvava 'Charles Joly' -syreeni. On ehkä vaikea uskoa, mutta todellakin kadotin kokonaisen syreenipensaan pihasyreenin juurivesojen ja vähän isompienkin syreenien joukkoon useamman vuoden ajaksi. Ennen kukintaa ne näyttävät mielestäni kaikki samalta. Mutta viimein löytyi ja voi miten ihanat kukinnot siinä on. Kannatti odottaa.

Kosteudesta on nauttinut erityisen paljon tänä kesänä lumipalloheisi. Siinä on somia valkoisia palloja enemmän kuin ennen. Lumipalloheidellä on myös lehdistö pääsääntöisesti vielä tallella, vaikka huomasin sillä jo alkavaa lehtien reikiintymistä. Eikä ihme, sillä lehtien alla luurasi toukkien armeija. Taitaa olla seuraava tehtäväni puutarhassa päästä niistä eroon.

Mainittakoon vielä erikseen akileijat. Ne saavat kasvaa meillä itse valitsemillaan paikoilla. Niitä löytyykin milloin mistäkin. Tämä yksilö sinnittelee omenapuun ja köynnöshortensian luomassa varjossa ilmeisen tyytyväisenä. On asustanut siinä vuositolkulla, vaikka paikka on pimeän puoleinen, mutta ehkä juuri siksi sille riittää kosteutta. Ilman varjostusta aurinko pääsisikin porottamaan kaunottaren niskaan lähes koko päivän.

Tätä on odotettu. Viime kesänä istutetut tarhakurjenmiekat alkoivat kukkia eilen. Olen ihastellut ’Red Zinger’ -iiriksen terälehtien värejä aamulla ja illalla, aurinkoa vasten ja varjossa sekä ottanut kuvia edestä ja takaa. Täytyykin kuvata, sillä kukinta hellepäivänä menee nopeasti ohi. Onneksi näkyy olevan varsissa uusia kukkia luvassa.

Ettei värivoimaa puuttuisi, niin onhan idänunikot jälleen vallanneet pari penkkiä ihan kuin vahingossa ja huomaamattani. Rakastan niitä ja vihaan niitä. Yksi siellä ja täällä on ihan ok, mutta kun ne lisääntyvät, siementävät ja jakaantuvat niin, että ei perässä pysy, on tuota voimaa ja väriä välillä ihan pelottavan paljon. Mutta kuuluvat vakiona kesääni.

Mitä sinulla kukkii tänään?

 

 

 

Häkkiruusut

Pimpinellaruusu 'Marzipan' nuppuilee mukavasti.

Näinä pomppivien ruohonleikkureiden aikoina olen päättänyt pitää viime kesänä hankkimani ruusut ja uudet perennat rouskuttajien varalta telkien takana. Syksyllä nimittäin kävi niin, että tämänkesäisen puutarha-apurin emo kävi siistimässä kaikki loppukesällä istuttamani Austin-ruusut viiden sentin tapeiksi. Muutenkin nämä ruusut ovat herkänpuoleisia ja sitten ne syödään heti istuttamisen jälkeen! Oli kerrasta jänön työsopimus irti, ja verkkoaita ilmestyi kiertämään istutuksia.

Syvän purppuraisen lilaa kukintaa odotan ranskanruusulta 'Merveille'.

Ruusupenkki sijaitsee mahdollisimman aurinkoisessa ja suojaisessa paikkaa (keskellä pihaa). Koko kevään jännäsin ja vahdin ruusupenkin maanpintaa etsien ensimmäisiä vihertäviä versoja. Voi riemua, kun niitä alkoi näkyä. Ensin tokeni Crown Princess Margareta, sitten Wisley 2008 ja heti perään Claire Austin. Samassa penkissä kasvavat austineiden lisäksi kaksi edesmenneen Pirjo Raution ruusua, pimpinellaruusu ’Marzipan’ ja ranskanruusu ’Merveille’.

'Marzipan' tarhakurjenmiekkojen ja rentoakankaalin seurassa.

Viime kesänä tuli retkeiltyä tavallista enemmän taimitarhoilla, ja joka reissulta löytyi mielenkiintoista myös puutarhaan tuotavaksi. Puutarhaseuran reissulla Jyväskylän seudulle oli mielessäni violetti-luonnonvalkoinen-vaaleanpunainen sävymaailma, joten ruusujen seuraksi penkkiin lopulta päätyivät tummanlila rentoakankaali, tarhakurjenmiekka ’Red Zinger’, loistokurjenmiekka ’Lady Vanessa’ ja lehtosalvia 'Schwellenburg'. Olin ajatellut violetteja vastaväriksi Margaretalle, joka on melko vahvan oranssinkeltainen. Claire Austinin ja Wisley 2008:n pareiksi sopivat vaaleanpunainen harsojaloangervo 'Straussenfeder' ja enkeliperhoangervo. Aiemmin mainitut lilasävyt sointuvat myös hyvin kermanvalkoiseen Claire Austiniin ja vaaleanpunaiseen Wisley 2008:aan. Taaempana tammen aurinkopuolen kukkapenkissä on lisää liloja, valkoisia ja punaruskeita sävyjä, ja pisara keltaistakin.

Crown Princess Margaretalla on mukavan
punertavat versot ja lehtien reunat.

Muut perennat ruusupenkissä muodostavat sekalaisen joukon ja ovat erään sortin keräilyerä, kun piti syksyllä mahduttaa pari pionia, Cherry Hill ja Marie Lemoine ns. johonkin. Pari sorttia itse kylvettyjä kukantaimia oli myös vailla sijoituspaikkaa, joten villasormustinkukkia ja valkoista sinipiikkiputkea kasvaa nyt penkin itäreunalla muodostaen vähän korkeamman läpinäkyvän reunuksen penkkiin. Täytyy palata penkin kuulumisiin uudelleen sitten, kun kasvit ovat saavuttaneet todellisen kokonsa. Ehkäpä jokusen kukankin voisin kuvata, jos ruusut innostuvat kukkimaan.

Claire Austinin seurassa valkoista sinipiikkiputkea.

Huomasin, että marsipaaniruusu on nimetty Suomen Ruususeurassa vuoden 2025 ruusuksi. Ihan ansiosta. Raution ruusut löysin Blomqvistilta Pohjanmaan kesäreissun yhteydessä. Molemmat ovat lähteneet terhakkaasti kasvuun. Marsipaaniruusu jää pieneksi, alle metrin korkuiseksi, ’Merveille’ sen sijaan saattaa kasvaa 1,5 metriin. Kaikkiaan siis viisi ruusua samassa istutuksessa, mikä pienellä alalla on ehkä liikaa. Voi olla, että aikanaan joudun siirtohommiin. Pieni epäilys talvenkestosta meikäläisessä tuiverruksessa kaihertaa takaraivossa, enkä täysin vankasti luota austineihin ilmastossamme. Istutetuista ruusuista Crown Princess Margareta, ’Marzipan’ ja ’Merveille’ ovat pensasruusuja, Claire Austin ja Wisley 2008 taas köynnöstävät. Pensaat ovat mahdollisimman kaukana toisistaan ja köynnöstävät niiden keskellä, jos se nyt jotain tilanpuutteeseen auttaa...

Wisley 2008:n versot kasvavat vauhdilla.
Alanurkassa harsojaloangervoa.

Ehkä on syytä ottaa Austinit vakavasti, ainakin ne nyt keväällä ovat lähteneet hyvin kasvuun. Prinsessassa oli eilen yksi, tänään jo neljä nuppua näkyvissä. Claire ja Wisley tuntuvat lähteneen kilpasille kasvusta. Varovainen saa olla ja varmuuden vuoksi syksyllä peitin ruusuni paksuun kuivaan tammenlehtipeittoon, joka suojasi ne hyvin talven tuiverrukselta sekä kevään kylmiltä öiltä.

 Miten sinun Austinisi voivat?

 

Raskaat työt puutarhassa

Rikkaruohoelämää-blogissa Between kertoi painavaa asiaa ergonomiasta omassa puutarhassaan. Jäin miettimään, mitä säätöjä itse olen tehnyt kroppaani säästääkseni ja helpottaakseni eri työvaiheita. En lopulta paljoakaan, vaikka pääsääntöisesti hoidan puutarhamme yksin, ruohonleikkuusta ja kaivuhommista lähtien. Toistaiseksi olen lähinnä laistanut ylivoimaisista tehtävistä, pyytänyt apua tai jakanut hommia pieniin paloihin.

Lehtoängelmä se puskee läpi vaikka minkä viidakon.

Polvien nivelrikon takia vältän raskaiden taakkojen kantamista ja siirtelyä. Kottikärryt ovat oiva apu. Sillä kulkevat multasäkit, kivet, oksat, ruukut ja työvälineet. Säännöstelen myös raskaiden kantamusten nostamista. En kuskaa viittä multasäkkiä kärryssä kerrallaan, kuten joskus aikanaan, sillä se vaatii jaloilla ponnistamista vaikka paino olisikin kottikärryssä. Saati, jos kärry jostain syystä heilahtaa, ei silloin auta kuin antaa lastin mennä kenolleen. Säkki kerrallaan, pahimpina päivinä seuraava säkki seuraavana päivänä, tai ehkä vasta viikon päästä. Pakko on ollut opetella itselleen armolliseksi, ja hyvin on niin mennyt. Kesti aikansa ottaa uskoakseen, että repimällä ja viimeiseen asti ponnistellen saa vain itsensä kipeäksi ja potee viikon. Jos antaa tovin aikaa levätä saa jaksottamalla tehtyä saman homman pienemmin kivuin.

Koska polveni ovat kankeat ja polvien koukistaminen sattuu, en pysty polviasennossa työskentelemään edes lyhyttä hetkeä. Siispä kitkeminen tapahtuu keskivartaloa taittaen pää alhaalla. Selkä ja pakaralihakset joutuvat koville jatkuvasta taivuttelusta. Mieluummin konttaisin ja ryömisin, mutta minkä voi. Onneksi minulla on pitkä selkä suhteessa jalkoihin, niin edes yletyn maahan. Ja täytyy sanoa, että kyllä sitä venyy, kun talvikankeudesta selviää.

Tuuli vei eilen terälehdet mennessään. Ennätinpä kuvata sitä ennen.

Kukkapenkkien kitkennässä ei minulla ole pitkävartisista apuvälineistä hyötyä, kun taimet kasvavat sen verran tiheässä, että on päästävä lähempää näkemään kasvien väleihin, osatakseen kaataa rikan eikä aarrettaan. Se on sitten pää puskassa meininkiä. Viljelylaatikot taas ovat sopivasti vähän korkeammalla ja niiden laidasta saa tukea, kun haluaa kurkotella pidemmälle.

Vuohenputken takia epäilyttää tehdä tähän hakepolkua,
vaikka se säästäisi ruohonleikkuulta.

Trimmeri on apuvälineistä puutarhassani käytetyin ja ylistetyin. Hankin sen alkujaan rajaojien siistimiseen. Kulmatontin molemmin puolin on ärsyttävän kaltevuuden omaavat ojat. Ruohonleikkuria joutuu vääntämään pitääkseen sen kurssin suorassa ja ojan kostea pohja takaa rehevän kasvun millisekunneissa. Trimmerillä voin hurautella kasvuston matalaksi paikallani seistä jököttäen, eikä tarvitse tasapainotella kaltevalla pinnalla. Epätasainen pinta ja ponnistelu ruohonleikkurin perässä on haastavaa polvilleni. Niinpä olen tämän kevään vedellyt trimmerillä myös varsinaisen nurmikon. Kuulostaako karmealta? Ei se siisti ole kuten ruohonleikkurilla leikattuna, mutta pääsenpä kävelemään trimmeröinnin jälkeen ja ruoho tulee ainakin joskus leikattua. Osasyynä trimmerin käyttöön on kylläkin paksu sinililjojen kasvusto, johon ruohonleikkuria on turha työntää. Varsinkin, kun olen antanut liljojen kasvaa ja kypsyttää siemenensä ennen leikkaamista. Siinä ohessa kasvaa myös vuohenputki samaan soppaan.

Jos jäi epäselväksi onko puusta eroteltu köynnöshortensia elossa,
niin tässäpä se lepää tulevaa odottaen rautapenkin päällä. 

Kiertoliikkeet ovat täyttä myrkkyä polvilleni, erityisesti haravointi ottaa koville. Ratkaisu tähän on jättää suurin osa puutarhasta haravoimatta. Nurmikolta haravoin pensaiden juurille tai kukkapenkkien suojaksi pahimmat lehtikasat. Nurmikkoa pyrin vähentämään joka kesä, sillä se on työleiri, joka ei enää sovi minun pirtaani. Onneksi puutarhaa voi ylläpitää tilanteen mukaan erilaisella hoitotasolla, ja saada siitä silti valtavaa nautintoa. Siihenkin meni aikaa, että oppi olemaan piittaamatta mitä muut pitävät riittävänä tasona. Se on aika paljon ihmiseltä, joka sielultaan on pohjalainen, ja asiat teherää just, eikä mekelee.