Elämää kiviympyrällä

 

Kun rakentaa katekankaiden päälle kiviympyrän ja tiivistää kivien väliin kivituhkan, herkästi uskoo ettei sieltä hetkeen mikään nouse. Turha luulo. Kasvu saa harvoin alkunsa kivien rakosista; se satelee ilmasta, lentää tuulen mukana, roiskuu ruohonleikkurista tai trimmeristä, putoaa lintujen ulosteissa, tai laskeutuu sateenvarjona voikukan tapaan.

Pari vuotta kestää Ruususen uni ja herätessä tapaakin monenmoista tuttua ja vierasta asukkia. Muutaman voikukan taimen nappaisee pikaisesti ohi kulkiessaan. Samoin käy lemmikeille, joita muutenkin kasvaa joka puolella pihaa. 

Harakankellosta olen vuosia ollut innoissani. Se on somasti kasvanut kiviympyräni laidalla, koristanut ja samalla rikkonut nurmikon ja kiviympyrän rajaa. Tänä vuonna se harppasi suoraan kiviympyrälle. Pikkuruisia taimia siellä täällä, tarkemmin katsoen kaikkialla. Silti taidan jättää sen kasvamaan. Haluan nähdä, miltä kiviympyrä näyttää, jos/kun harakankello kansoittaa sen.

On kasveja, jotka vievät koko käden, jos sormen antaa. Olen melko varma, että tämän maitikan kasvupaikka on jossain muualla. Kitkin sen viime kesänä juuriaan myöten, ja hokkus-pokkus, se on tänä vuonna entistä ehompi ja kasvaa huomattavasti laajemmalla alueella. Kivien raoista sitä on todella hankala kaivaa ylös ja juuret katkeavat herkästi. Sinänsä nätti, kauniit ja oikein tiiviit lehtituppaat, kukat keltamaitikan tapaiset. Väittäisin, että on voikukkaan verrattuna todellinen pahis.

Kädenryöstäjiin taitaa kuulua tämäkin maata matava, yhdestä pisteestä joka suuntaan kurottava rikkaruoho. Sen jokaisen verson päähän tulee sinililoja pieniä kukkia, ja leviämistaktiikkana näyttääkin olevan levitä vuodessa verson pituuden verran joka suuntaan. En tunnista, enkä välitäkään, sillä se on joutunut kitkettävien listalle huonon käytöksensä takia. Älkää vain sanoko, että olisi harvinainen.

Mäkitervakon hyväksyin vuosien myötä osaksi kiviympyrän vakioasukkaita. Se on niin tavattoman sitkeä, ettei sille ollut vastaansanomista. Päinvastoin, olen siirtänyt sitä uuteen paikkaan puutarhan toiselle puolelle valloittamaan maailmaa. Levitköön siellä ja ilahduttakoon kukillaan. Vaikka taimia siirsin, ei tuppaat paljoa pienentyneet kiviympyrän laidalla. Kitkettävä on jälleen, sillä uutena yrittäjänä kurottelee kurjenpolvi päätään. Taidanpa yrittää siirtää sen parempaan paikkaan.

Kovia yrittäjiä ovat koivut ja vaahterat. Onneksi niitä on toistaiseksi osunut kohdalle harvakseltaan, mutta joka vuosi kitken kumpaistakin. Vahvistuessaan sirkoista taimiksi niillä onkin yhtäkkiä pitkät juuret syvällä kivien raoissa. Hieskoivua en kumminkaan ajatellut tarvitsevani. Puutarhani trimmaaja on näköjään huolehtinut jo lannoituksestakin.

Herukkapensaitakin tontilla on riittävästi, joten tämä taimi saa lähtöpassit kesäkukkaruukun tyveltä. Sieltä, ruukun aluslautasen alta pusketaan voimalla maailmaan. Ei paljoa aluslautasen sirpaleet pidättele. Herukka, karviainen, vadelma,.. Ainoastaan vadelmaa olen harkinnut ottavani talteen, mutta senkin taidan ostaa mieluummin puhtaana taimena tarhalta.

Sitten on joukko karkureita. Mäkitervakon tapaan kaukaasianmaksaruoho on varsin halukas levittäytymään laajalle alueelle. Se ryömii kukkapenkistä kiviympyrän pinnalle ymmärtämättä mitään rajoista. Kohti kuumempaa porotusta tuntuu olevan sen leviämissuunta. Valloitusta en pistä pahakseni, kunhan jonkinlaisessa kurissa pysyy. Matalana maanpeittona sen hyväksyy paremmin kuin korkeana kasvavat valloittajat. No, kasvaahan ympyrällä nyt korkeat harakankellot ja mäkitervakot.

Oikeastaan ihan sääliksi käy alppiakileijoja, jotka ovat joukoittain lähteneet maanpakoon omenapuun ja köynnöshortensian luomasta synkästä varjosta. Niille olen joutunut antamaan anteeksi leviämisen, ja ihan selvästi tätä porsaanreikää on käytetty hyväksi. Enkä ole reikää tukkinut kuin parina ensimmäisenä vuonna, kun taimia alkoi ilmestyä. Koska eivät kuki palautettuina kukkapenkin varjoon, kukkikoot sitten kiviympyrällä, johon aurinko ajoittain paistaa. Saattaapa siihen tipahtaa jokunen pisara vettäkin, kun yllä oleva lehvästö on siinä kohtaa harvempaa. Ja itse asiassa, siellä varsinaisessa kukkapenkissähän ei oikein mikään muukaan kuki. Penkki odottaa uusia ideoita totaalivarjon ja kuivan paikan kasveista.

Mitä sanoa yksittäiselle rentoakankaalille, joka soman sinisenä nököttää rautapenkin alla. No, kuki nyt, kunhan et tavaksi ota. Tai mitä tehdä somille ratamoille tai suikeroalpille, jotka ovat oikeasti kauniita kasveja. Yksittäisinä nämäkin tässä nököttävät, tänä vuonna siis. Ensi vuonna niitäkin taitaa olla enemmän.

Oikea sammal on suosikkini, ja se saa ehdottomasti jäädä. Erityisesti tämä, kauniita tähtiä muodostava laji, joka ehkä on karhunsammal (???). Se on sopivan matala ja pienikasvuinen ja täyttää vain kivien välit jättäen kauniit kivet näkyviin. Lähes samalla tavalla käyttäytyy haarikko, joka helakan vihreänä on varsin soma ilmestys. Jos se leviää liikaa, sitä on helppo kitkeä pois.

Ehdottomasti kitkettäviä voikukkien lisäksi ovat siankärsämöt. Niillä on todella syvälle kaivautuva juuri, jota on erityisen hankala saada ylös rikkomatta kiveyksen pintaa. Siksi aikainen kitkijä pääsee helpommalla. Siankärsämöistä tulee myös liian korkeita ja tuuheita kasveja olemukseltaan sopiakseen kiviympyrän ilmeeseen. Minulle ilme tässä kohtaa tarkoittaa hentoja, luonnonmukaisia, tuulessa huojuvia heinämäisiä kasveja tai jotain todella matalaa mattomaista kasvia. Nurmituppaat saavat myös häädön tästä maisemasta.

Saas nähdä, kauanko tämä tyyli on mieleeni, tai koska alkaa savotta kiviympyrän pelastamiseksi muuttumiselta täydelliseksi rikkaruohojen valtakunnaksi. Vähän täytyy siistiä, ainakin ne voikukat, lemmikit, puut, pensaat, ruohontuppaat ja siankärsämöt. Yllättäen pelkässä kivikossa kasvaa vaikka mitä, ja ihan pyytämättä.

Tekisinkö siitä sittenkin joku päivä kivierämaan?