Pikainen päivitys puutarhasta

Hölkkä on muuttunut juoksuksi, suorastaan kirimiseksi. Ennätänkö itse vai ehtiikö voikukka ja vuohenputki ensin? Puutarhassa tapahtuu joka ikinen päivä aina vaan uutta. Kasvu on suorastaan räjähtänyt käyntiin, vauhdittajana yhden päivän kunnollinen vesisade. Määrää en tiedä, vesimittari rikkoutui viime kesänä ja uutta en ole huomannut hankkia. Ensimmäinen raparperipaistoskin on jo syöty.

Trimmeri on laulanut, silppuri on laulanut ja välillä saha soinut. Piha kaiken kaikkiaan on kuin temmellyskenttä, paljon on asioita keskeneräisenä. Mutta onhan tässä koko kesä edessä, eikä kaikkea tarvitse heti saada valmiiksi. Totta puhuen olen trimmeriä laulattanut osassa puutarhaa, seuraavana päivänä toisessa kohtaa, pakko jakaa osiksi hommia, vaikken isolla tontilla huseeraakaan.

Äitienpäivää edeltävänä lauantaina puutarhani suurin omenapuu Bergius kaadettiin. Kiitos poikani, rajalla oleva puu kaatui ilman vaurioita sen paremmin naapureille kuin itsellekään. Kiitos miniäni, isojen oksien osuminen sopiviin väleihin kapeaan tilaan onnistui ja oksien kerääminen kasoihin auttoi minua paljon. Nyt on tilaa tässä kohtaa yllättävän paljon. Jatkaako viljelyksiä alueelle vai istuttaako uutta puuta tai pensasta? Hautukoon alue rauhassa.

Kukkapuut antavat parastaan. Kuvassa Varjomorellin oksia taivaansinessä. Näky on aina yhtä henkeäsalpaavan ihana. Tänä kesänä ihanuutta varjostaa tieto, että puu on hiljalleen kuolemassa. Tai ainakin se kituu. Etevänä emäntänä olen onnistunut istuttamaan taimen juuret jotenkin solmuun niin, että yksi juurista ikään kuin kuristaa puunrunkoa. Kituminen näkyy yhä uusina oksina, jotka ovat rutikuivia ja elottomia.

Välillä päätän tehdä jotain kivaa, kierrellä ja ihmetellä, löytää uusia taimia kasvamassa ja ennen kaikkea tarkkailla edelliskesän istutusten kasvuun lähtöä. Tähän mennessä kaikki istutukseni ovat elossa, vaikka aiemmin pelkäsin vähälumisen talven olleen osalle taimista kuolemaksi. Miten riemuissani olen sinikämmenen kukinnasta! Se on toissavuoden taimi, joka vahvisti viime kesän lehtiään ja juuristoaan. Noihin viimekesäisiin palaan erikseen uudelleen. 

Uusia taimia ihaillessa pakkaa unohtumaan, mitä kaikkea muuta keväistä puutarhassa kasvaa. Vanhat tutut kesäpikkusydän ja lemmikit valtaavat alaa ja sulostuttavat näkymiä omalla hennolla tavallaan. Sinnikäs yksittäinen kalliokielo puskee niistä läpi vakiopaikallaan. Muut kalliokielot olen aikanaan keskittänyt varjopuutarhan puolelle. Näyttää tämä viihtyvän vähän aurinkoisemmassakin paikkaa tammenalusen valoisammalla puolen.

Omenankukat aloittavat kukintaa. Toissapäiväinen kuva on jo auttamattoman vanha. Onneksi ei ole tiedossa hellekautta, niin saan nauttia avautuvista kukista ja niiden vienosta tuoksusta pitkään. Saunan seinää vasten nojaa pystyssä mattojenpesulauta. Koskahan siihen puuhaan ehtisi? Nyt on tärkeämpää kuvata, kierrellä, katsella, kuunnella ja haistella, nauttia alkavan kesän tuoreudesta täysin rinnoin.

 

 

Voihan pottu!

Ensimmäiset kirsikankukat

Olin pähkännyt valmiiksi viljelylaatikkojeni kylvösuunnitelman. Niin simppeliä, 40 cm:n ruutu kerrallaan viljelykset sulaan sopuun karkottamaan öttiäisiä naapurikasvin kimpusta. Olin miettinyt kasvukorkeudet ja varjostukset, kaverukset ja ei-niin-kaverit, ajatellut mullan ravinteita ja vielä kastelutarvetta ja sadonkorjuutakin. Pian olisi salaatteja ja pikkuvihannesta pöytään. Kaksi viljelylaatikkoa on vaan niin vähän pinta-alaa.

Luulin kevätesikon jo hävinneen. Eipä olekaan.

Sitten ostin puolen kilon pussin siemenperunaa, ja saman verran istukassipuleita, ja oli ajatuksien laitamilla kasvattaa kukkiakin. No, niille sentään on varattuna kaksi muuta pientä lootaa, mutta toinen on aika varjossa ja toisessa kasvaa viime kesän kukantaimeni, jotka pitäisi siirtää jo paikoilleen kasvamaan. Kasvamaan mihin?

Valkovuokot kukkivat edelleen.

Ennen perunapussin ostoa kävin Hankkijalla ostamassa kaksi uutta viljelylaatikkoa. Ehkä siksi pussin rohkenin ottaakin. Vaan kun oli talon suurin (ja lahoin) omenapuu kaavailemani pottumaan paikalla. Puu kaatui viime lauantaina, mutta rytöläjä jäi odottamaan jäteaseman aukeamista. Risuläjää olen jyrsinyt oksa kerrallaan hakkeeksi jo neljän säkin verran enkä ole puolivälissäkään. Haketta tarvitsen. Pojan sekä miehen järkytykseksi tinkasin isoimmat rungot pois jätekasasta ja sahautin paksuimman halki. Paksut oksanpätkät ovat kuumaa kamaa tällä tontilla.

Aina yhtä ihanat parvitulppaanit.

Muistin pyykkitelineen, joka jo puolittain maahan tinttaantuneena kenotti omenapuun alla. Keskelle pihaako sen nyt laitan? Asia kerrallaan. Perunoissa on jo hyvät idut.

 

Onko sinulla kevätrunjanssi parhaimmillaan?

 

Uusi saniaispenkki

Hiljaista on uudessa saniaispenkin istutuksessa, jonka tein alkusyksyllä tammen alle syreenien puoleiseen osaan. Paikka jää kohtalaisen syvään varjoon, vain aamuaurinko lämmittää hetken, ja penkki saa pienen pilkahduksen suoria valonsäteitä keskikesällä juuri ennen auringonlaskua. Alueella oli aiemmin karviaismarjapensas, jokunen tähtiputki, oli ollut harjaneilikoita, lehtoängelmää, akileijoja ja rivi kesäpikkusydäntä. Tammen kasvaessa valon määrä väheni. Maanpinnan peittivät kuukausimansikka ja suikeroalpi. Mansikkaa varten olin sekoittanut multaan hiekkaa. Kukat olivat vähitellen taantuneet ja vuohenputki oli alkanut valloittaa aluetta, vaikka kasvualustan alle olin upottanut paksun katekankaan estämään ikivanhaa vuohenputkikasvustoa nousemasta. Vuosikausiin penkissä ei näköjään ole ollut mitään silmäniloakaan, sillä pikaisella vilkaisulla löytyi kuvia juttuun joko sekasotkusta tai viisaasti alueen vieriltä.

Kate toimi 15 vuotta, ainakin. Päätin poistaa ränsistyneen karviaismarjapensaan ja samalla maahan upotetun muovisen rei’itetyn katekankaan. Kestävä kate on ollut, lähti ennakkoaavistuksistani poiketen ehjänä palana. Ei ollut rispaantunut yhtään tai päästänyt vuohenputkea lävitseen, mutta oli ajan saatossa pidättänyt tammen ja syreenien lehdet maatumaan pinnalleen muhkeaksi mullaksi. Maa katekankaan pinnalla oli niin muhevaa, että käytin sen istutusalueelle, huolimatta riskistä kylvää samalla pinnalle rapisseet vuohenputken siemenet. Maa katteen alla sen sijaan näytti hyvin tiivistyneeltä ja täysin elottomalta. Saapa nähdä, löytävätkö kastemadot sinne tiensä jatkossa. Sinililjat löysivät heti otollisen maan, samoin naapurista singahteleva mukulaleinikki.

Melko hiljaista on varsinaisten istutusten suhteen. Valkotäpläimikkä on selvinnyt talvesta. Vaniljalehti on työntänyt ensimmäiset kaksi punaisina erottuvaa lehteään. Ne ovat vielä hyvin heiveröisiä, mutta ehdottomasti tunnistettavia. Valkoinen siperiankurjenpolvi näyttää vihreää valoa pienellä pilkahduksella. Japaninhiirenportaat eivät anna elonmerkkejä, yleensähän ne lähtevät hitaasti kasvuun. Vanhemmissakin taimissa pionipenkissä vasta juuri ja juuri näkyy pieniä koukkusykeröitä kasvien tyvellä. Sitä kohtaa taitaa aurinko lämmittää pidemmän aikaa vuorokaudessa. Piikkihärkylä on sentään kauttaaltaan vehreä, se kun on talvivihreä. Tarha-adiantumissa oli myös vihreä ulkoasu lumen alta paljastuessaan, mutta kevätaurinko rusketti asun parissa päivässä. Uutta kasvua ei vielä sen keskeltä verso.

Mitään ei näy eikä kuulu Lady in bed –saniaisesta, sormivaleangervosta tai valkokonnanmarjasta. Kuuluisiko näkyä, kuuluisiko kuulua vielä tähän aikaan? Ehkä etsin ja huhuilen liian aikaisin. Ehkä maa ei ollutkaan sopiva näillä kasveille. Ehkä istutin kasvit liian myöhään elokuun lopulla ja kaikki eivät ehtineet juurtua. Ehkä talven heikko lumitilanne oli liikaa ja ne paleltuivat. Pitääkö huolestua? Kaiken järjen mukaan ei. Tämä aikainen kevät vain saa oman ajantajun sekaisin. Tulee tunne, että olisi jo toukokuun puoliväli tai peräti toukokuun loppu. Jos vertaan aikaisempia valokuvia, niin vasta touko-kesäkuun vaihteessa on heräilty varjon muiden erikoisempien kasvien osalta. Jotkut nousevat vasta ennen juhannusta. Odottamista ja tarkkailua on siis tiedossa.