Rikkaruohoelämää-blogissa Between kertoi painavaa asiaa ergonomiasta omassa puutarhassaan. Jäin miettimään, mitä säätöjä itse olen tehnyt kroppaani säästääkseni ja helpottaakseni eri työvaiheita. En lopulta paljoakaan, vaikka pääsääntöisesti hoidan puutarhamme yksin, ruohonleikkuusta ja kaivuhommista lähtien. Toistaiseksi olen lähinnä laistanut ylivoimaisista tehtävistä, pyytänyt apua tai jakanut hommia pieniin paloihin.
 |
| Lehtoängelmä se puskee läpi vaikka minkä viidakon. |
Polvien nivelrikon takia vältän raskaiden taakkojen kantamista ja siirtelyä. Kottikärryt ovat oiva apu. Sillä kulkevat multasäkit, kivet, oksat, ruukut ja työvälineet. Säännöstelen myös raskaiden kantamusten nostamista. En kuskaa viittä multasäkkiä kärryssä kerrallaan, kuten joskus aikanaan, sillä se vaatii jaloilla ponnistamista vaikka paino olisikin kottikärryssä. Saati, jos kärry jostain syystä heilahtaa, ei silloin auta kuin antaa lastin mennä kenolleen. Säkki kerrallaan, pahimpina päivinä seuraava säkki seuraavana päivänä, tai ehkä vasta viikon päästä. Pakko on ollut opetella itselleen armolliseksi, ja hyvin on niin mennyt. Kesti aikansa ottaa uskoakseen, että repimällä ja viimeiseen asti ponnistellen saa vain itsensä kipeäksi ja potee viikon. Jos antaa tovin aikaa levätä saa jaksottamalla tehtyä saman homman pienemmin kivuin.
Koska polveni ovat kankeat ja polvien koukistaminen sattuu, en pysty polviasennossa työskentelemään edes lyhyttä hetkeä. Siispä kitkeminen tapahtuu keskivartaloa taittaen pää alhaalla. Selkä ja pakaralihakset joutuvat koville jatkuvasta taivuttelusta. Mieluummin konttaisin ja ryömisin, mutta minkä voi. Onneksi minulla on pitkä selkä suhteessa jalkoihin, niin edes yletyn maahan. Ja täytyy sanoa, että kyllä sitä venyy, kun talvikankeudesta selviää.
Tuuli vei eilen terälehdet mennessään. Ennätinpä kuvata sitä ennen.
Kukkapenkkien kitkennässä ei minulla ole pitkävartisista
apuvälineistä hyötyä, kun taimet kasvavat sen verran tiheässä, että on päästävä
lähempää näkemään kasvien väleihin, osatakseen kaataa rikan eikä aarrettaan. Se
on sitten pää puskassa meininkiä. Viljelylaatikot taas ovat sopivasti vähän
korkeammalla ja niiden laidasta saa tukea, kun haluaa kurkotella pidemmälle.
Vuohenputken takia epäilyttää tehdä tähän hakepolkua,
vaikka se säästäisi ruohonleikkuulta.
Trimmeri on apuvälineistä puutarhassani käytetyin ja
ylistetyin. Hankin sen alkujaan rajaojien siistimiseen. Kulmatontin molemmin
puolin on ärsyttävän kaltevuuden omaavat ojat. Ruohonleikkuria joutuu
vääntämään pitääkseen sen kurssin suorassa ja ojan kostea pohja takaa rehevän
kasvun millisekunneissa. Trimmerillä voin hurautella kasvuston matalaksi
paikallani seistä jököttäen, eikä tarvitse tasapainotella kaltevalla pinnalla.
Epätasainen pinta ja ponnistelu ruohonleikkurin perässä on haastavaa
polvilleni. Niinpä olen tämän kevään vedellyt trimmerillä myös varsinaisen
nurmikon. Kuulostaako karmealta? Ei se siisti ole kuten ruohonleikkurilla leikattuna,
mutta pääsenpä kävelemään trimmeröinnin jälkeen ja ruoho tulee ainakin joskus
leikattua. Osasyynä trimmerin käyttöön on kylläkin paksu sinililjojen kasvusto,
johon ruohonleikkuria on turha työntää. Varsinkin, kun olen antanut liljojen
kasvaa ja kypsyttää siemenensä ennen leikkaamista. Siinä ohessa kasvaa myös
vuohenputki samaan soppaan.
Jos jäi epäselväksi onko puusta eroteltu köynnöshortensia elossa,
niin tässäpä se lepää tulevaa odottaen rautapenkin päällä.
Kiertoliikkeet ovat täyttä myrkkyä polvilleni, erityisesti
haravointi ottaa koville. Ratkaisu tähän on jättää suurin osa puutarhasta
haravoimatta. Nurmikolta haravoin pensaiden juurille tai kukkapenkkien suojaksi
pahimmat lehtikasat. Nurmikkoa pyrin vähentämään joka kesä, sillä se on työleiri,
joka ei enää sovi minun pirtaani. Onneksi puutarhaa voi ylläpitää tilanteen
mukaan erilaisella hoitotasolla, ja saada siitä silti valtavaa nautintoa.
Siihenkin meni aikaa, että oppi olemaan piittaamatta mitä muut pitävät
riittävänä tasona. Se on aika paljon ihmiseltä, joka sielultaan on pohjalainen,
ja asiat teherää just, eikä mekelee.
Hyviä ajatelmia.Olen usein miettinyt, miksiaikoinaan on pitänyt hullun lailla kaivaa ja vääntää lapion tai kuokanvarressa milloin mitäkin, kroppaa ja selkää säästämättä. No sehän kyllä kostautuu ajan kanssa väistämättä, jos ergonomiasta ei ole tehdessä tietoakaan muualla, kuin paperilla. Kiropraktikko ja Kalevalainen ovatkin tulleet minulle aina vain tutummaksi.
VastaaPoistaEi ole minullakaan yksi eikä kaksi talikkoa, josta on ollut piikit vääntyneenä väärään suuntaan tai lapiosta varsi poikki. Mutta täytyy sanoa, että yleinen mielipide parikymmentä vuotta sitten oli myös vähän toinen. Jos nurmikko oli leikkaamatta, oli nurmikon omistajassa suorastaan jotain vikaa. Siis nupissa, ei jäsenissä.
PoistaViimeaikoina on mennyt ihan hyvin, kun ymmärsin olla reuhtomatta ja osaan pitää ponnistelut riittävän lyhyinä.
Kiitos! Hyvää, ajatuksia herättävää pohdintaa. Etenkin kaltaiselleni perfektionistille, jonka pitää aina ylittää kaikki itselleenkin asetetut kriteerit. Iän ja vaivojen lisääntyessä on pakko alentaa vaatimustasoa ja luopua monista aiemmin tärkeiksi koetuista asioista. Nurmikonleikkuu ei ole toistaiseksi ollut minulle ongelma kunnon/liikkumisen kannalta. Haravointi ja kaivaminen taasen aiheuttavat enenevässä määrin selkäkipua. Haravoinnissa tulee väkisinkin kiertoliike, josta selkä ei tykkää yhtään. Nivelrikko minulla on sormissani. Tämän kevään aikana sormen niveliä on särkenyt lähes jatkuvasti.
VastaaPoistaMiten ihmeessä pystyt kitkemään rikkoja jalat suorana pää alaspäin? Eikö sinua ala huimaamaan? Tai tietenkin ihminen pystyy, jos vaihtoehdot ovat vähissä. En keksi ainuttakaan pitkävartista työvälinettä, jolla saisi kitkettyä edes osan rikoista. Kyllä sellaista käyttäen menisi paljon muuta tärkeää.
Multasäkkien kärräyksessä olet oppinut olemaan todella armollinen itsellesi. Viittä säkkiä en ole enää aikoihin kerralla kärrännyt. Neljä säkkiä on nykyisin maksimi, eikä sekään enää suju entiseen tapaan. Jotenkin sitä ajattelee, että mitä nopeammin saa tehtävän hoidetuksi, sen pikemmin pääsee lepuuttamaan itseään. Huono menetelmä, varsinkin jos särkee selkänsä tai jalkansa ja joutuu sen vuoksi lepoon viikoiksi.
Kaikkiin puutarhan toimiin ei taida löytyä kroppaa säästäviä menetelmiä. Surettaa ajatus, että jollain aikavälillä on ehkä luovuttava koko puutarhasta. Sitä ennen höllennettävä kriteereitä. Puutarhassa tärkeää on myös työt ja touhut, jolla rakennan kauneutta ja viihtyisyyttä ympärilleni. Ei pelkästään kukat ja siisti nurmikko.
Kiitos itsellesi, oli niin hyvä pohjustus ergonomiasta, että piti tarttua ajatuksenjatkeeseen.
PoistaVaikeinta on ollut hyväksyä, että kaikkeen ei kykene, kaikkea ei saa mieleisekseen eikä kaikki tapahdu entiseen tahtiin. Toisaalta kun sen myllerryksen on päässään käynyt läpi, voikin sitten nauttia siitä mitä on tai minkä saa valmiiksi ajan kanssa. Ja myös vapaudesta, että voi tehdä voimiensa mukaan, ei tarvitse enempää.
Minua ei onneksi huimaa ja hartialihakset ovat kunnossa, joten kurottelu kyllä onnistuu pää alaspäin ihan hyvin. Mielessä on käynyt jokin kasvimaaharaa vastaava työkalu, mutta ei minun kukkapenkeissäni ole tilaa kuin ehkä pari kuukautta istutusvaiheen jälkeen. Huomasinpa käyttää kaadetun omenapuun oksien pätkimiseen pidennettävillä varsilla olevaa oksaleikkuria. Ei tarvinnut selkä koukussa kumarrella. Sitä ekana ajattelee, että varsien pidennys on ylhäälle ylettymistä varten, mutta toimii alaskin päin. Pikkujuttu, mutta helpottaa kummasti. =)
Kaiken kaikkiaan touhuaminen puutarhassa on hyväksi nivelille. Tulee liikuttua ja käytettyä monipuolisesti eri lihaksia. Kun osaa ja ennen kaikkea ymmärtää varoa liikkeitä mitkä kipeyttävät, jää silti paljon mahdollisuuksia puuhailuun.
Hyviä ajatuksia! Ergonomia, jaksaminen ja armollisuus itseä kohtaan on niin tärkeitä asioita! Meillä isäntä leikkaa nurmikon. Kukkamaiden hoitoon saan apua kerran kuukaudessa rakkaalta kummitytöltä. Kyykyssä en pysty olemaan, tekopolvet eivät siitä tykkää eikä anna tehdä, mutta kyykkään paljonkin. Minulla onneksi nuoruuden nivelten yliliikkuvuus on aika hyvin säilynyt, siitä on etunsa. Mutta armollisuuteen itseä kohtaan opettelu on aika pitkän tien vaatinut. Nivelrikko ei ole kiva kaveri ollenkaan! Voimia sinulle 💚
VastaaPoistaKiitos Saila! Nurmikon leikkaaminen on kyllä vihoviimeinen puutarhatyö tehtäväksi. Se on niin työläs. Ei kukaan hoida esim. kukkapenkkejä joka viikko, saati useaan kertaan viikossa. Ihanan avun saat läheisiltäsi. =)
PoistaArmollisuudessa verrattuna periksi antamiseen on positiivisempi klangi. Saa tehdä vähemmän, pienemmin, hitaammin. Periksi antaminen on vähän kuin häviäminen tai luovuttaminen. Sitten kun ymmärtää, että on lupa antaa periksi, on helpompi luopua, eikä se enää tunnu häviämiseltä.
Kipeytyessään nivelrikko ei ole kiva juttu. Sen kanssa oppii tulemana toimeen, ja pakkokin on.
Tämäpä oli todella hyvä, ajateltu ja kiinnostava juttu siitä, miten puutarhaa voi ja kannattaa hoitaa, kun tulee kremppoja. Hienosti olet osannut keksiä uusia keinoja ja antaa olla – se on iso taito opetella, uskon, että pohjalaiselle vielä korkeamman kynnyksen takana.
VastaaPoistaKiitos sinullekin, Saila! Pakko, mikä pakko. Halusi tai ei. Täytyy vain ajatella, mihin vielä pystyy, mikä on mahdollista ja elää sen mukaan. Nyt kun viimein on päähän saanut taottua, että pitää varoa, niin on alkanut taas sujua. Kyllä epätasainen nurmikko ns. syö miestä. Siksipä siitä pitää päästä eroon.
PoistaTässäpä oli paljon pohdiskeltavaa meille nuoremmille, joilla ei ole vielä välttämättä elämä järjestänyt kremppoja kroppaan. Miten paljon sitä joutuisikaan omia työtapojaan muuttamaan ja kehittelemään kokonaan uusia tyylejä saattaa haluamansa työvaiheet loppuun, jos joku kohta kehosta ei pelitäkään niin kuin ennen. Tällä hetkellä teidän muiden kokemuksia lukiessa tuntuu siltä, että nivelrikko polvissa tai sormissa voisi olla melkoinen pala pureksittavaksi. Itse kun kitken mieluiten polvillani kontaten ja sormilla nyhtäen. Nostan hattua sinullekin, kun sitkeästi jaksat hoitaa puutarhaasi ja teet sen verran minkä pystyt voimiasi kunnioittaen. Vaatimustason madaltaminenkin kysyy tahtoa ja voimia hyväksyä itsensä ja vajavaisuutensa.
VastaaPoistaJos oikein onni potkaisee, niin minäkin tässä puutarhassa köpöttelen vielä 30 vuotta. Viimeistään nyt olisi aika miettiä helppohoitoisia ratkaisuja, vähentää nurmikkoa, vähentää puskien kiertelyä ruohoa leikatessa, luopua kivireunustetuista kukkapenkeistä, saati kivipinnoista hiekkapohjalla, hankalista rikkaruohoista, korkoeroista, huterista astinkivistä, talviliukkaista kulkureiteistä,... Auttaahan nämä toimenpiteen myös nuorempaa puutarhuria ja jää enemmän aikaa puutarhasta nauttimiseen.
PoistaKyllähän siinä niin käy, että hätä keinot keksii, ja aina jollakin tapaa saa puutarhansa hoidettua.
Tämä oli tosi hyvä kirjoitus, luulin jo kommentoineeni, mutta ajatus jäi näköjään vaiheeseen. Huomaan itse selvästi, miten suuri muutos kropassa on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana eli nyt tuntuu selvästi, jos on edellisenä päivänä lapioinut pitkän rupeaman tai tehnyt muuta raskasta, vaikka olisi ergonomian kanssa mahdollisimman tarkka. Tänäänkin aamulla on liikkeelle lähtö ollut melkoisen koukkuselkäistä ja kankeaa, ennen kuin vertyy. Isännän polvien nivelrikkoa seuranneena, näen selvästi, ettei hän todellakaan pääse polville tai tekemään mitään työtä polvien päällä. Se onneksi vielä sujuu minulta, sillä tykkään eniten kitkeä polvillani.
VastaaPoistaOli valaisevaa kuulla, miten olet ratkonut oman puutarhasi hoitotyöt.
Saman huomaan itsekin. Vaikken tunne olevani vanha, niin vuosien karttuessa huomaa kremppaavansa yhä enemmän, erityisesti viime vuosina. Tärkeintä on, että mieli pysyy nuorena ja virkeänä, ja puutarha on siihen paras apu. Tuleepa liikuttua edes vähän, mutta monipuolisesti.
Poista