Oksasahan käyttöä ja valokuvaamista

Ostinpa toissasyksynä jatkettavaan varteen oksasahan. Avot, sanon! Tähän asti olen pärjännyt kiipeämällä A-tikkaille niin korkealle kuin uskallan. Olen käyttänyt pientä pensassahaa tai kurotellut oksasaksilla. Korkeimpien oksien katkaisuun olen kaivanut esiin talon ruosteisen oksasahan about 50-luvulta. Hyvin silläkin sahaa, jos jaksaa hinkata, eikä jumita sahaansa taipuvan oksan myötä sahausuraan.

Pitkästä aikaa kevät, talviloma ja upeat kelit. Monta vuotta leikkaamattomana jököttänyt Bergius pääsi ensimmäisenä tuuheista takuistaan. Se on niin korkea, että jatkettavallakaan en ihan kaikkia haluamiani oksia saanut alas. Parempi olla ahnehtimatta liikaa kerralla, ettei se innostu kasvamaan vielä vanhoilla päivillään villisti oksapiiskuja. Tärkeintä oli, että naapurin puolelle työntyvät oksat on sahattu pois ja latvus on nyt huomattavasti ilmavampi ja kevyempi. Myös hevoskastanja sai tilaa, kun Bergius ei enää hengitä sen niskaan. Löysin jopa uuden näkymän, jota ei ennen ole ollut puutarhassamme. Pieni rako tuijalta toiselle avautui ihan vahingossa.

 

 

Seuraavana lähti monta liki vaakasuoraa kriikunan oksaa rajalta. Keväällä ei pitäisi leikata kriikunaa, mutta saattaapi olla, että seuraavaksi saha osuu sen tyveen, niin lähellä naapurin rajaa puu kasvaa. Jäisi jäljelle kumminkin vielä toinen kriikunapuu, ja marjoja on riittänyt yli tarjonnan.

Mikäs siinä sahatessa, kun korvalapuista virtaa tajuntaan Rottien pyhimys, Anneli Kannon upea kirja Hattulan 1500-luvun kirkon sisätilojen maalaamisesta. Miten eläväksi hän on saanut historian! Ehdottomasti lukemisen/kuuntelemisen arvoinen teos. Kuunnellessa oksapino kasvaa, kroppa alkaa varoitella ja tyytyväisenä jään keinuun ihailemaan työn tulosta ja kevättä.

Uusi päivä ja uutta oksaa poikki. Vanhoista oksista aloitin, mutta myös Antonovka on päässyt ylileveäksi. Vanhuuttaan oksat ovat painuneet ja tien puolelta alkavat hipoa jo katupenkkaa. Ei siinä muu auttanut, kuin pätkäistä tuoretta oksaa poikki. Saa pensasaitakin enemmän valoa. Samoin likusterisyreeni sai elintilaa. Selvästi se onkin hakeutunut Antonovkasta hieman kauemmaksi valoon ja on kasvanut kieroon. "Kieroutunut" likusteri-parka. Viime keväänä se teki yhden ainokaisen kukinnon. Toivottavasti se ei täysin tyrmistynyt tungettelijasta, vaan valoa saadessaan toipuu taas entiseen kukkarunsauteensa.

 

Seuraavana on vuorossa Syysviiru, puu jonka kaatoa olen vetkuttanut jo usean vuoden. Olen kahden vaiheilla sen kanssa. Joko juuresta poikki ja runko kukkapenkin reunukseksi tai sitten jotain ihan muuta. Se muu on vasta kehkeytymässä. Joka tapauksessa puu tekee kuolemaa sinnikkyydestään huolimatta. Ihmekös tuo, jos vilkaisee sen runkoa. Leikkelin kaikki kuivat oksat pois ja kauniin kiemuraiset oksat pääsivät esiin.

 

Oksakasat alkavat olla jo korkeita. Jonkun pitäisi saada ne katoamaan. Suorimmista leikon tukipuita ja -keppejä, osan pätkin aitavärkiksi ja osasta tulee aineksia ötökkäkotiin. Loput haketan ja käytän katteena. Mutta ei tässä vielä kaikki. Syreeniaitaan jäi viime kesänä jokunen hutera runko, jotka vielä on poistettava. Ne katkottuani tiedänkin, mitä teen loppuloman. Mutta ensin kuvaan kevättä, kuuntelen peipposten liverrystä ja lokkien kirkunaa.

 

Krookuksia tottakai. Jokunen mehiläinen ja kimalainenkin oli jo hereillä, ja nokkosperhosia näin useita. Kevätkaihonkukkaa, esikoita, tummakurjenpolvea, narsisseja tulollaan. Pioneja ja särkynyttäsydäntä alullaan.

 

Tästä se taas alkaa. Toivottavasti tulee ihana kasvukausi.

Mitä sinä suunnittelet ensi kaudelle?