Hiljaista on uudessa saniaispenkin istutuksessa, jonka tein alkusyksyllä tammen alle syreenien puoleiseen osaan. Paikka jää kohtalaisen syvään varjoon, vain aamuaurinko lämmittää hetken, ja penkki saa pienen pilkahduksen suoria valonsäteitä keskikesällä juuri ennen auringonlaskua. Alueella oli aiemmin karviaismarjapensas, jokunen tähtiputki, oli ollut harjaneilikoita, lehtoängelmää, akileijoja ja rivi kesäpikkusydäntä. Tammen kasvaessa valon määrä väheni. Maanpinnan peittivät kuukausimansikka ja suikeroalpi. Mansikkaa varten olin sekoittanut multaan hiekkaa. Kukat olivat vähitellen taantuneet ja vuohenputki oli alkanut valloittaa aluetta, vaikka kasvualustan alle olin upottanut paksun katekankaan estämään ikivanhaa vuohenputkikasvustoa nousemasta. Vuosikausiin penkissä ei näköjään ole ollut mitään silmäniloakaan, sillä pikaisella vilkaisulla löytyi kuvia juttuun joko sekasotkusta tai viisaasti alueen vieriltä.
Kate toimi 15 vuotta, ainakin. Päätin poistaa ränsistyneen karviaismarjapensaan ja samalla maahan upotetun muovisen rei’itetyn katekankaan. Kestävä kate on ollut, lähti ennakkoaavistuksistani poiketen ehjänä palana. Ei ollut rispaantunut yhtään tai päästänyt vuohenputkea lävitseen, mutta oli ajan saatossa pidättänyt tammen ja syreenien lehdet maatumaan pinnalleen muhkeaksi mullaksi. Maa katekankaan pinnalla oli niin muhevaa, että käytin sen istutusalueelle, huolimatta riskistä kylvää samalla pinnalle rapisseet vuohenputken siemenet. Maa katteen alla sen sijaan näytti hyvin tiivistyneeltä ja täysin elottomalta. Saapa nähdä, löytävätkö kastemadot sinne tiensä jatkossa. Sinililjat löysivät heti otollisen maan, samoin naapurista singahteleva mukulaleinikki.
Melko hiljaista on varsinaisten istutusten suhteen. Valkotäpläimikkä on selvinnyt talvesta. Vaniljalehti on työntänyt ensimmäiset kaksi punaisina erottuvaa lehteään. Ne ovat vielä hyvin heiveröisiä, mutta ehdottomasti tunnistettavia. Valkoinen siperiankurjenpolvi näyttää vihreää valoa pienellä pilkahduksella. Japaninhiirenportaat eivät anna elonmerkkejä, yleensähän ne lähtevät hitaasti kasvuun. Vanhemmissakin taimissa pionipenkissä vasta juuri ja juuri näkyy pieniä koukkusykeröitä kasvien tyvellä. Sitä kohtaa taitaa aurinko lämmittää pidemmän aikaa vuorokaudessa. Piikkihärkylä on sentään kauttaaltaan vehreä, se kun on talvivihreä. Tarha-adiantumissa oli myös vihreä ulkoasu lumen alta paljastuessaan, mutta kevätaurinko rusketti asun parissa päivässä. Uutta kasvua ei vielä sen keskeltä verso.
Mitään ei näy eikä kuulu Lady in bed –saniaisesta, sormivaleangervosta tai valkokonnanmarjasta. Kuuluisiko näkyä, kuuluisiko kuulua vielä tähän aikaan? Ehkä etsin ja huhuilen liian aikaisin. Ehkä maa ei ollutkaan sopiva näillä kasveille. Ehkä istutin kasvit liian myöhään elokuun lopulla ja kaikki eivät ehtineet juurtua. Ehkä talven heikko lumitilanne oli liikaa ja ne paleltuivat. Pitääkö huolestua? Kaiken järjen mukaan ei. Tämä aikainen kevät vain saa oman ajantajun sekaisin. Tulee tunne, että olisi jo toukokuun puoliväli tai peräti toukokuun loppu. Jos vertaan aikaisempia valokuvia, niin vasta touko-kesäkuun vaihteessa on heräilty varjon muiden erikoisempien kasvien osalta. Jotkut nousevat vasta ennen juhannusta. Odottamista ja tarkkailua on siis tiedossa.
