Muuttunut maisema

Pari kuukautta sitten poistimme vanhan Bergius-omenapuun tonttimme etelälaidalta. Puu on seissyt paikallaan 50-luvulta ja palvellut meitä maittavalla sadollaan 25 vuotta. Erityisesti viime kesän ennätyssato oli lopulta sen turmioksi. Houkuttaa ja ojentaa saa, mutta omenaan ei sentään pidä hukuttaa. Tosiasiassa laho tuli vastaan ja pieni pelko, että joku päivä puu vielä rysähtää niskaan.

Valtavan kokoisen omenapuun palvelus on ollut monitahoista. Se on toiminut pesäpuuna usealle lintupariskunnalle ja ties miten monelle öttiäiselle. Paikallaan seistä töröttäessään se on tarjonnut näkösuojan meiltä naapuriin ja toisaalta naapurista meille. Se on toimittanut sateenvarjon virkaa runsaalla lehvästöllään ja päivänvarjona se on suojannut erittäin tehokkaasti ja laajalla alalla. Yhdessä naapurin vaahteran kanssa ne ovat muodostaneet suorastaan pimennysverhot ja viileyden. Onpa se estänyt pahimpia tuulenmyräköitäkin tunkeutumasta puutarhaamme.

Viime viikon myräkän jälkeen Bergiuksen puuttumisen huomasinkin. Miten ihmeessä loistojasmike on voinut kasvaa noin leveäksi parin kuukauden aikana. Mitä ihmettä sille on tapahtunut? Etäältä loistossaan kukkiva pensas näyttää ihan hyvältä, mutta lähempää tarkastellessa huomaa jasmikkeen ottaneen osumaa tuulesta ja sateesta. Vähitellen valkenee, että varjossa jasmike on hakenut valoa yhä ylempää ja nyt hennot tuulensuojassa olleet oksat ovatkin kovin huteria ja taipuvaisia. Lisäksi rankka sade on valunut suoraan sen hennoille oksille.

Komeasti kukkii loistojasmike, ihan täpötäynnä on sen oksat ihanasti tuoksuvia kukkia. Selvästi pensas on saanut nyt enemmän valoa ja pääsee oikeuksiinsa myös näkyessään. Bergiuksen helmassa siltä jäi etelän ja lännen aurinko näkemättä, idästä varjostaa naapurin talo. Pohjoisesta ei päivä paista kuin juhannuksena ja silloin taitaa oma talo heittää yöttömän yön varjonsa jasmikkeen ylle.

Tilanteen selkeä voittaja on hevoskastanja, joka sai tunkeilevan vanhuksen pois latvuksestaan. Nyt sillä on tilaa ojentaa oksiaan muuallekin kuin ylös. Kovin kapea ja korkea ruippana siementaimesta onkin kasvanut. Uudesta tilasta se kiitti kolmella elämänsä ensimmäisellä kukinnolla.

Ja sitten on tietysti maanrajan toiveajattelijat, vuohenkello ja vuohenputki. Niille tiedoksi, että trimmerin lanka on siistitty oikeaan mittaan, akut ladattu, sadekausi kohta loppuu ja eräs on kesälomalla. Ehkäpä lapio ja talikkokin osuvat pintaa syvemmälle, tässä kun on mukavasti etelään antava aurinkopaikka.

Raskaat työt puutarhassa

Rikkaruohoelämää-blogissa Between kertoi painavaa asiaa ergonomiasta omassa puutarhassaan. Jäin miettimään, mitä säätöjä itse olen tehnyt kroppaani säästääkseni ja helpottaakseni eri työvaiheita. En lopulta paljoakaan, vaikka pääsääntöisesti hoidan puutarhamme yksin, ruohonleikkuusta ja kaivuhommista lähtien. Toistaiseksi olen lähinnä laistanut ylivoimaisista tehtävistä, pyytänyt apua tai jakanut hommia pieniin paloihin.

Lehtoängelmä se puskee läpi vaikka minkä viidakon.

Polvien nivelrikon takia vältän raskaiden taakkojen kantamista ja siirtelyä. Kottikärryt ovat oiva apu. Sillä kulkevat multasäkit, kivet, oksat, ruukut ja työvälineet. Säännöstelen myös raskaiden kantamusten nostamista. En kuskaa viittä multasäkkiä kärryssä kerrallaan, kuten joskus aikanaan, sillä se vaatii jaloilla ponnistamista vaikka paino olisikin kottikärryssä. Saati, jos kärry jostain syystä heilahtaa, ei silloin auta kuin antaa lastin mennä kenolleen. Säkki kerrallaan, pahimpina päivinä seuraava säkki seuraavana päivänä, tai ehkä vasta viikon päästä. Pakko on ollut opetella itselleen armolliseksi, ja hyvin on niin mennyt. Kesti aikansa ottaa uskoakseen, että repimällä ja viimeiseen asti ponnistellen saa vain itsensä kipeäksi ja potee viikon. Jos antaa tovin aikaa levätä saa jaksottamalla tehtyä saman homman pienemmin kivuin.

Koska polveni ovat kankeat ja polvien koukistaminen sattuu, en pysty polviasennossa työskentelemään edes lyhyttä hetkeä. Siispä kitkeminen tapahtuu keskivartaloa taittaen pää alhaalla. Selkä ja pakaralihakset joutuvat koville jatkuvasta taivuttelusta. Mieluummin konttaisin ja ryömisin, mutta minkä voi. Onneksi minulla on pitkä selkä suhteessa jalkoihin, niin edes yletyn maahan. Ja täytyy sanoa, että kyllä sitä venyy, kun talvikankeudesta selviää.

Tuuli vei eilen terälehdet mennessään. Ennätinpä kuvata sitä ennen.

Kukkapenkkien kitkennässä ei minulla ole pitkävartisista apuvälineistä hyötyä, kun taimet kasvavat sen verran tiheässä, että on päästävä lähempää näkemään kasvien väleihin, osatakseen kaataa rikan eikä aarrettaan. Se on sitten pää puskassa meininkiä. Viljelylaatikot taas ovat sopivasti vähän korkeammalla ja niiden laidasta saa tukea, kun haluaa kurkotella pidemmälle.

Vuohenputken takia epäilyttää tehdä tähän hakepolkua,
vaikka se säästäisi ruohonleikkuulta.

Trimmeri on apuvälineistä puutarhassani käytetyin ja ylistetyin. Hankin sen alkujaan rajaojien siistimiseen. Kulmatontin molemmin puolin on ärsyttävän kaltevuuden omaavat ojat. Ruohonleikkuria joutuu vääntämään pitääkseen sen kurssin suorassa ja ojan kostea pohja takaa rehevän kasvun millisekunneissa. Trimmerillä voin hurautella kasvuston matalaksi paikallani seistä jököttäen, eikä tarvitse tasapainotella kaltevalla pinnalla. Epätasainen pinta ja ponnistelu ruohonleikkurin perässä on haastavaa polvilleni. Niinpä olen tämän kevään vedellyt trimmerillä myös varsinaisen nurmikon. Kuulostaako karmealta? Ei se siisti ole kuten ruohonleikkurilla leikattuna, mutta pääsenpä kävelemään trimmeröinnin jälkeen ja ruoho tulee ainakin joskus leikattua. Osasyynä trimmerin käyttöön on kylläkin paksu sinililjojen kasvusto, johon ruohonleikkuria on turha työntää. Varsinkin, kun olen antanut liljojen kasvaa ja kypsyttää siemenensä ennen leikkaamista. Siinä ohessa kasvaa myös vuohenputki samaan soppaan.

Jos jäi epäselväksi onko puusta eroteltu köynnöshortensia elossa,
niin tässäpä se lepää tulevaa odottaen rautapenkin päällä. 

Kiertoliikkeet ovat täyttä myrkkyä polvilleni, erityisesti haravointi ottaa koville. Ratkaisu tähän on jättää suurin osa puutarhasta haravoimatta. Nurmikolta haravoin pensaiden juurille tai kukkapenkkien suojaksi pahimmat lehtikasat. Nurmikkoa pyrin vähentämään joka kesä, sillä se on työleiri, joka ei enää sovi minun pirtaani. Onneksi puutarhaa voi ylläpitää tilanteen mukaan erilaisella hoitotasolla, ja saada siitä silti valtavaa nautintoa. Siihenkin meni aikaa, että oppi olemaan piittaamatta mitä muut pitävät riittävänä tasona. Se on aika paljon ihmiseltä, joka sielultaan on pohjalainen, ja asiat teherää just, eikä mekelee.

Automaattinen ruohonleikkuri

Nyt on nurmikonhoito mallillaan. Olen saanut autonomisen, eli itsenäisen ruohonleikkurin puutarhaani. Se on ollut meillä nyt pari viikkoa. Suorastaan jännittävä, vähän vahingossa saatu apuri, jolle kyllä on valtava tarve erityisesti näin alkukesällä kun nurmi kasvaa kohisten.

Uusi ruohonleikkuri on niin autonominen, että erillistä asennusta ei tarvitse tehdä päästäkseen ruohonleikkuussa alkuun. Leikkuualue jää meillä sopivaksi pienen leikkurin tehoille kun vähentää alueesta pois kukkapenkit ja käytävät. Leikkuri on minimaalisen pieni, mutta energiatehokas.

Vielä en ole päässyt sen koordinoinnista täysin selvyyteen ja virtuaaliset rajat on yhä hakusessa. Pahoja mokia se ei ole tehnyt ainakaan kukkapenkkien suhteen, mitä nyt reunasta vähän nirhaissut orvokkien kukkia, ja kieloistutuksen sateen kellistämistä varsista oli lähtenyt nuput. Tulppaanit ja ruusut se on väistellyt kiitettävästi, niissä kun on verkot edessä.

Ketterä se on. Jyystää vuohenputkea lähellä olevan pensaan tienoilla ja hetken päästä se onkin toisella puolen puutarhaa suorittamassa tointaan. Ketteryyteen kuuluu kyky pienen koon ja virtaviivaisuuden takia solahtaa hyvinkin ahtaista aukoista. Se ei jää jurnuttamaan oksien väliin tai kuoppiin, kuten monet robottiruohonleikkurit tuppaavat tekemään. Ainoastaan erityisen muhkeiden ja mehevien tuppaiden leikkaamisesta se tuntuu selviytyvän toivottoman hitaasti. Mutta ei kai lahjahevosen suuhun ole katsomista.

Harmittaa kumminkin sen toiminnan satunnaisuus. Leikkaaminen alkaa aamusta, mutta sitten se menee aamukosteuden haihduttua parhaan leikkuusään ajaksi päiväksi latautumaan ja jatkaa vasta alkuillasta. Lisäksi sen toiminta on huonosti ennakoitavaa. Se saattaa poistua puutarhasta omille teilleen sen kummemmin piippaamatta. Onhan se toki rajakaapeliton malli, mutta eikö sitä sentään pitäisi tontin sisällä pysyä? Se tässä mallissa on hyvää, että samaan yksikköön kuuluu sekä ruohonkeruu- että lannoitustoiminto.

Vaan soma se on ruohonleikkuriksi. Vaikka en voi olla täysin tyytyväinen leikkuujälkeen, hurmaavan muodon ja olemuksen ansiosta sille suo paljon anteeksi. Ei ole ollut kunnolla aikaa tutustua ja seurata ajatuksella apurin toimintaa. Tuntuu kuin touhussa ei olisi päätä, ei häntää, vaikka sillä takuulla on molemmat. Kulku vaikuttaa melko satunnaiselta ja pomppivalta, vaikka se toimii ristikkäisleikkuukuviolla ja siksi on saanut lempinimen ristiturpa. Ikää sillä on ehkä pari kuukautta. Ja niin on säikky, että valokuvaa en vielä ole onnistunut saamaan. Eilen se oli töistä tullessani minua vastassa portailla ja oli kaataa minut, kun säikähtäneenä ryntäsi ohitseni pakoon.

 

Aukot puutarhassa

Ilta-auringon säteet pääsevät matalan aidan yli.

Tammen varjo pyyhkii kukkapenkin yli.
Muistan vähitellen kumartaa omenapuun oksaa alittaessani.

Huomasin, että pienessä puutarhassani kohdat, joissa olen vuosien saatossa harrastanut puutarhan uudistamista, ovatkin keskikesällä melkoisia sokkeloita. Kasvusto on korkeaa, runsasta, tiivistä ja näkyvyyttä peittävää. Näin olen halunnutkin. Puiden kasvaminen on entisestään rehevöittänyt puutarhan ilmettä ja luonut seinien lisäksi myös katon istutuksien ja itseni ylle. Katto on usein niin matalalla, että joudun kumartelemaan poluilla kulkiessani.

Raja-aidan verkon läpi siivilöityy tärkeä annos valoa syreenien alle.

Hemlokin harvahkot oksat jättävät kurkistusreikiä tuijien välissä.

Kolme polkua katoavat yhtenäisen kasvuston lomaan.

Tästä seuraa väistämättä tarve aukkopaikoille, avoimille tiloille, tai edes pienille rei'ille, joista kurkkia ulos. Mitä enemmän haalin pensaita tai korkeita perennoja, saati puita puutarhaani, sitä tarkempi joudun olemaan istutuspaikkojen suhteen. Tökkään kepin multaan ja siinä sitten kiertelen ja kaartelen puntaroimassa kohtaa monelta suunnalta. Ehkä siksi keväällä ostettu tarhanietospensas vartoi kesän taimiastiassa viljelylaatikoiden vieressä ja pääsi sijoilleen vasta lokakuun alussa, kun oli jo selvästi sen näköinen, että eikö tässä talossa voisi jo päästä talvilevolle. 

Halusinko katulampun pylvään osumaan keskelle aukkoa?

Omenapuu hengittää likusterisyreenin niskaan.

Paikoitellen olisi käyttöä raivaussahalle ja päinvastoin pitäisi poistaa esteitä ja lisätä paikalle osuvan valon määrää tai avartaa kulkureittiä kutsuvaksi. Sitten on asioita, joista en luovu. Esim. iso tammi saa kasvaa ja laajeta vielä isommaksi ja varjostavammaksi. Edessä onkin sen alla olevan kukkapenkin kasvillisuuden vaihtaminen varjon kasveihin. Eipä siinä ole harjaneilikka tai verihanhikki kukoistanut enää vuosiin.

Naapurin kontti on viikon päästä ehkä toisessa kohtaa.

Kirsikkapuu keskellä pihaa. Ehkä perennoille olisi tilaa?

Sentään on vielä monessa paikkaa taivas auki ja nurmikkoakin tuskaksi asti, joten ihan pimeän varjoon en ole kaikkia kasvejani ja itseäni tunkenut. Tarkkana saan kumminkin olla, ja täytyy pitää tuumaustauko ennen kuin koko tontti on umpinainen viidakko. Erityisesti, kun Englannin reissun siivittämänä haaveilen laajasta värikkäästä kukkaistutuksesta, jonka kasvit viihtyvät paremmin valossa kuin varjossa.

Katse kulkee polun jälkeen kukkapenkin ohi kohti valoa.

Hehkuva auringonpaiste aidan päässä saunan seinustalla.

Keräsin kuvia puutarhani aukkopaikoista. Monissa kohtaa on ihan veikeää, että katse luontaisesti seuraa kohti valoa. Monissa taas on vaaran paikka vahingossa tukkia ainoa valopiste tunnelin päässä. Kompostin ympärille en voi istuttaa enää mitään. Liikkumatilaa täytyy jäädä tyhjennykseen ja kottikärryjen lykkimiseen.

Tuolla on astinkivet, mutta loppukesällä tuskin itsekään löydän niitä.

 

Kurkkaus värintäyteiseen maailmaan!

Haastan sinut miettimään omaa puutarhaasi ja kirjoittamaan postauksen sekä onnistuneista että harmillisista aukkopaikoista. Ovatko aukkopaikat näkymän kannalta ehdottoman tärkeitä pitää avoinna, vai haluaisitko pikemminkin istuttaa rutkasti lisää peittääksesi taustan?

Elämää kiviympyrällä

 

Kun rakentaa katekankaiden päälle kiviympyrän ja tiivistää kivien väliin kivituhkan, herkästi uskoo ettei sieltä hetkeen mikään nouse. Turha luulo. Kasvu saa harvoin alkunsa kivien rakosista; se satelee ilmasta, lentää tuulen mukana, roiskuu ruohonleikkurista tai trimmeristä, putoaa lintujen ulosteissa, tai laskeutuu sateenvarjona voikukan tapaan.

Pari vuotta kestää Ruususen uni ja herätessä tapaakin monenmoista tuttua ja vierasta asukkia. Muutaman voikukan taimen nappaisee pikaisesti ohi kulkiessaan. Samoin käy lemmikeille, joita muutenkin kasvaa joka puolella pihaa. 

Harakankellosta olen vuosia ollut innoissani. Se on somasti kasvanut kiviympyräni laidalla, koristanut ja samalla rikkonut nurmikon ja kiviympyrän rajaa. Tänä vuonna se harppasi suoraan kiviympyrälle. Pikkuruisia taimia siellä täällä, tarkemmin katsoen kaikkialla. Silti taidan jättää sen kasvamaan. Haluan nähdä, miltä kiviympyrä näyttää, jos/kun harakankello kansoittaa sen.

On kasveja, jotka vievät koko käden, jos sormen antaa. Olen melko varma, että tämän maitikan kasvupaikka on jossain muualla. Kitkin sen viime kesänä juuriaan myöten, ja hokkus-pokkus, se on tänä vuonna entistä ehompi ja kasvaa huomattavasti laajemmalla alueella. Kivien raoista sitä on todella hankala kaivaa ylös ja juuret katkeavat herkästi. Sinänsä nätti, kauniit ja oikein tiiviit lehtituppaat, kukat keltamaitikan tapaiset. Väittäisin, että on voikukkaan verrattuna todellinen pahis.

Kädenryöstäjiin taitaa kuulua tämäkin maata matava, yhdestä pisteestä joka suuntaan kurottava rikkaruoho. Sen jokaisen verson päähän tulee sinililoja pieniä kukkia, ja leviämistaktiikkana näyttääkin olevan levitä vuodessa verson pituuden verran joka suuntaan. En tunnista, enkä välitäkään, sillä se on joutunut kitkettävien listalle huonon käytöksensä takia. Älkää vain sanoko, että olisi harvinainen.

Mäkitervakon hyväksyin vuosien myötä osaksi kiviympyrän vakioasukkaita. Se on niin tavattoman sitkeä, ettei sille ollut vastaansanomista. Päinvastoin, olen siirtänyt sitä uuteen paikkaan puutarhan toiselle puolelle valloittamaan maailmaa. Levitköön siellä ja ilahduttakoon kukillaan. Vaikka taimia siirsin, ei tuppaat paljoa pienentyneet kiviympyrän laidalla. Kitkettävä on jälleen, sillä uutena yrittäjänä kurottelee kurjenpolvi päätään. Taidanpa yrittää siirtää sen parempaan paikkaan.

Kovia yrittäjiä ovat koivut ja vaahterat. Onneksi niitä on toistaiseksi osunut kohdalle harvakseltaan, mutta joka vuosi kitken kumpaistakin. Vahvistuessaan sirkoista taimiksi niillä onkin yhtäkkiä pitkät juuret syvällä kivien raoissa. Hieskoivua en kumminkaan ajatellut tarvitsevani. Puutarhani trimmaaja on näköjään huolehtinut jo lannoituksestakin.

Herukkapensaitakin tontilla on riittävästi, joten tämä taimi saa lähtöpassit kesäkukkaruukun tyveltä. Sieltä, ruukun aluslautasen alta pusketaan voimalla maailmaan. Ei paljoa aluslautasen sirpaleet pidättele. Herukka, karviainen, vadelma,.. Ainoastaan vadelmaa olen harkinnut ottavani talteen, mutta senkin taidan ostaa mieluummin puhtaana taimena tarhalta.

Sitten on joukko karkureita. Mäkitervakon tapaan kaukaasianmaksaruoho on varsin halukas levittäytymään laajalle alueelle. Se ryömii kukkapenkistä kiviympyrän pinnalle ymmärtämättä mitään rajoista. Kohti kuumempaa porotusta tuntuu olevan sen leviämissuunta. Valloitusta en pistä pahakseni, kunhan jonkinlaisessa kurissa pysyy. Matalana maanpeittona sen hyväksyy paremmin kuin korkeana kasvavat valloittajat. No, kasvaahan ympyrällä nyt korkeat harakankellot ja mäkitervakot.

Oikeastaan ihan sääliksi käy alppiakileijoja, jotka ovat joukoittain lähteneet maanpakoon omenapuun ja köynnöshortensian luomasta synkästä varjosta. Niille olen joutunut antamaan anteeksi leviämisen, ja ihan selvästi tätä porsaanreikää on käytetty hyväksi. Enkä ole reikää tukkinut kuin parina ensimmäisenä vuonna, kun taimia alkoi ilmestyä. Koska eivät kuki palautettuina kukkapenkin varjoon, kukkikoot sitten kiviympyrällä, johon aurinko ajoittain paistaa. Saattaapa siihen tipahtaa jokunen pisara vettäkin, kun yllä oleva lehvästö on siinä kohtaa harvempaa. Ja itse asiassa, siellä varsinaisessa kukkapenkissähän ei oikein mikään muukaan kuki. Penkki odottaa uusia ideoita totaalivarjon ja kuivan paikan kasveista.

Mitä sanoa yksittäiselle rentoakankaalille, joka soman sinisenä nököttää rautapenkin alla. No, kuki nyt, kunhan et tavaksi ota. Tai mitä tehdä somille ratamoille tai suikeroalpille, jotka ovat oikeasti kauniita kasveja. Yksittäisinä nämäkin tässä nököttävät, tänä vuonna siis. Ensi vuonna niitäkin taitaa olla enemmän.

Oikea sammal on suosikkini, ja se saa ehdottomasti jäädä. Erityisesti tämä, kauniita tähtiä muodostava laji, joka ehkä on karhunsammal (???). Se on sopivan matala ja pienikasvuinen ja täyttää vain kivien välit jättäen kauniit kivet näkyviin. Lähes samalla tavalla käyttäytyy haarikko, joka helakan vihreänä on varsin soma ilmestys. Jos se leviää liikaa, sitä on helppo kitkeä pois.

Ehdottomasti kitkettäviä voikukkien lisäksi ovat siankärsämöt. Niillä on todella syvälle kaivautuva juuri, jota on erityisen hankala saada ylös rikkomatta kiveyksen pintaa. Siksi aikainen kitkijä pääsee helpommalla. Siankärsämöistä tulee myös liian korkeita ja tuuheita kasveja olemukseltaan sopiakseen kiviympyrän ilmeeseen. Minulle ilme tässä kohtaa tarkoittaa hentoja, luonnonmukaisia, tuulessa huojuvia heinämäisiä kasveja tai jotain todella matalaa mattomaista kasvia. Nurmituppaat saavat myös häädön tästä maisemasta.

Saas nähdä, kauanko tämä tyyli on mieleeni, tai koska alkaa savotta kiviympyrän pelastamiseksi muuttumiselta täydelliseksi rikkaruohojen valtakunnaksi. Vähän täytyy siistiä, ainakin ne voikukat, lemmikit, puut, pensaat, ruohontuppaat ja siankärsämöt. Yllättäen pelkässä kivikossa kasvaa vaikka mitä, ja ihan pyytämättä.

Tekisinkö siitä sittenkin joku päivä kivierämaan?

 

 

Ruutuviljelyä aamukuudelta

Ruutuviljelyä pääsin harrastamaan tänään aamukuudelta. Olen onnellinen kahden upouuden viljelylaatikon omistaja. Viimeinkin. Pitkään haaveillut laatikot nököttävät nyt entisen kasvimaan paikalla. Kahdella laatikolla aloitan ja lisää nakerran mikäli intoa riittää.

Ohjeen avulla alkaa vähitellen ymmärtää, miten masiina toimii.

Pitkin kevättä olen laatikkoviljelmääni hahmotellut, vähitellen askarrellut laatikot alkaen poraamaan opettelusta. Voitteko kuvitella, että tähän ikään olen päässyt pitämättä porakonetta käsissäni! Poraaminen on kivaa! Eikä laatikoistakaan ihan susia tullut. Itse asiassa olen niihin kovin tyytyväinen.

Laudat sahautin valmiiksi mittaansa, niin pääsin vähemmällä.

Myöhässä olen kylvöjeni kanssa. Ilmojen puolesta olisin voinut ripotella ensimmäiset siemenet multaan jo pari viikkoa sitten. Vaan kun oli kirjaimellisesti vuoren kokoinen este ennen niin muhevan kasvimaan paikalla. Valtava läjä oksia on seissyt keskellä pihaa jo jonkin aikaa (pari vuotta?) odottamassa haketusta tai kuskausta kierrätykseen. Jotain asiasta kertoo, että kasasta löytyi kolme joulukuusen karaa, tosin niistä kaksi on samalta joululta. Pitkään venähti saada itseään niskasta kiinni, mutta olipa mukava fiilis levittää itse tehtyä haketta uusien viljelylaatikoiden ympärille.

Raskaat lecaharkot oli oiva apu pitämään jo kasattuja reunoja paikoillaan.

Mutta aamuun. Miten onkaan rentouttavaa napata muutama rapiseva pussi ja paperille raapustettu suunnitelma kesän ruutuviljelyksistä mukaansa ja hipsiä aamun hiljaisuudessa kylvämään. Vaikka lääniä on hyvin rajoitetusti, on kerrassaan riemastuttavaa vetää muutama alle 30 cm pitkä vako, ripotella siemenet harvakseltaan ja taputella ne multaan. Alkaa sataa, mutta se ei haittaa. Sade ropisee hitaasti ja tiivistää kylvetyt vaot. Haen vielä kastelukannun ja varovasti kastelen kylvökset. Kylvösuunnitelma vettä valuvana palaan sisälle itsekin märkänä, mutta onnellisena. Sieltä ne aikanaan itävät: palsternakka, retiisi ja mizuna. Päivemmällä aion tehdä lisää kylvöjä, kunhan ilma selkenee.

Jotain tarttis keksiä pitämään hake paikoillaan. Ideoita?