Puuta ja muuta

Puutarhamme rungon muodostavat vanhat omenapuut. Isoja puita, kuten koivuja, kuusia, mäntyjä, haapoja tai vaahteroita ihailen naapureiden puutarhoissa ja kaupungin puistossa. Sieltä ne sopivasti näkyvät meille ja antavat kivasti taustaa. Meillä on siis puu-tarha painon ollessa sanalla tarha. Tarhattuja puita, omenaa, päärynää, kirsikkaa, kriikunaa, tammi, pari erikoisempaa havupuuta ja pari koristepuuta. Näissäkin riittää haravoimista syksyisin, ja saan tuulen mukana kulkeutuvia koivun siemeniä ja lehtiä ihan riittämiin.

Tontti on reilu 1000 neliötä, eli meillä on täällä melko varjoisaa, ainakin paikoitellen. Kokoluokkaan jättiläinen sujahtavat omenapuistamme: Antonovka ja Bergius. Eka on monirunkoinen ja jälkimmäinenkin on haaronut kasvultaan leveäksi. Antonovkan halkaisija on ehkä 15 metriä, eikä Bergius jää paljoa kapeammaksi. Ikää niillä on n. 70 vuotta ja krempat on sen mukaiset. Molemmat tuottavat edelleen hedelmää ja yritän hoitaa niitä leikkaamalla kuivia oksia vuosittain.  Uuttakin kasvua ilmestyy välillä, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Bergiuksen sydän on alkanut oireilla, ja mietin miten pitkään keskeltä lahoava runko jaksaa kannatella valtavat haaransa. Antonovka taas kurottaa yhä laajemmalle sivuhaarojaan, ja tiedän sen joku päivä repeävän liitoksistaan. Ehkä jonkin sortin kainalosauvaa pitäisi tarjota menoon. Viiraa tai ei, minulle sen rungot ja keskellä ammottava monttu tuovat mieleen Edvard Munchin Huuto-maalauksen muumion.

Kriikunat olen saanut työkaveriltani ihan ensimmäisinä vuosina, kun tänne muutimme. Ikää siis liki 20 vuotta. Niillä oli kova kohtalo joutua jänisten trimmaamaksi parina ekana vuonna, mutta ihan mukiinmeneviä puita niistä kasvoi. Siis tuossa yhdessä kohtaa on useampi taimi. Lähinnä rajaa kasvavan rungon olen ajatellut vielä kaataa syksyllä. Keväällä karsin kuivuneita ja suoraan naapuriin siirottavia oksia rankalla kädellä. Kriikunoita saamme enemmän kuin haluamme, joten kokonaisen rungon poistaminen ei sureta.

Japaninlikusterisyreeni on pelkästään kauneutensa vuoksi hankittu puu pihassamme. Ja sehän ei ole vähän. Odotan innolla kesäkuun loppuun sijoittuvaa kukintaa, sillä paljon kukkaterttuja näkyy jo muodostuvan. Viime vuonna se teki vain yhden ainoa kukkatertun, ja olin sen voinnista hyvin huolissani. Nyt näyttää tilanne taas normalisoituneen. Lupaan postata tästä enemmän, kunhan kukinta-aika lähestyy.

Toinen koristepuu on kasvimökin viereen istutettu Profusion-purppuraomenapuu. Hän ansaitsee myös oman postauksen joka kesä. Se on nyt ehkä noin 10-vuotias ja sen kasvussa on alkanut näkyä koristeomenille ominainen latvuston kaareutuminen vähitellen alaspäin. Toivon, että siitä tulee aikanaan sateenvarjon mallinen yleisilmeeltään.

Omassa luokassaan on tietysti tammi, jonka kasvuvauhti ja voima tuntuu yhä vain kiihtyvän. Siitä olen hyvin onnellinen ja riemuissani. Puu oli pieni taimi lasten kanssa sen istuttaessamme ja nyt sillä on ikää noin 30 vuotta. Muuttavasta ja rakkaasta tammesta kerroin aiemmin tässä postauksessa. Tammessa on jotain ikuista, lujaa ja pysyvää. Toivon sen elävän pitkään ja terveenä.

Omenajättiläinen Sokerimiron kaatui moottorisahan pauhuun pari kesää sitten. Kyllästyin sen imeliin, kitkeräkuorisiin omenoihin, jotka useimpina vuosina olivat pihlajanmarjakoin vioittamat. Kuorten kitkeryys johtui kuivasta kasvupaikasta, jotkut tiesivät. Sokerimironia saan kiittää varjopuutarhani penkereiden paksuista rungoista. Kanto on yhä edelleen maassa ja halkaistu runko sen molemmin puolin merkkaamassa portinpaikkaa tulevaan ruusutarhaan, jonka valmistumisen ajankohdasta ei ole tietoa. Kaadettu omenapuu jätti ruusuja varten lämpöisen paikan iltapäivän ja alkuillan auringossa.

Koska Sokerimironia ei enää ole, pääsee tontin laidalla kohoavat timanttituijat ja erityisesti niiden välistä kasvava japaninhemlokki paremmin esiin. Hyvä niin. Ennen omenapuun poistamista en ymmärtänyt, miten paljon se jätti peittoonsa. Jatkossa istutan jotain köynnöstävää tai pensasmaista kasvia, mikä ei peitä hemlokkia. Japaninhemlokki oli myös hyvin pieni taimi, kun sen istutin. Jossain vaiheessa vuosien jälkeen iloitsin, kun se alkoi pitää puoliaan juhannusleinikeille. Nykyisin mittaa on ehkä reilu 2 metriä ja ikää n. 15 vuotta. Tänä keväänä siinä on pitkät vuosikasvaimet. Se on ihan selvästi nauttinut toukokuun sateista.

Suurin piirtein samoihin aikoihin istutin syreenien suojaan kanadanhemlokin. Vasta viime vuosina sitä on voinut kutsua puuksi, niin hentoinen ja rentokasvuinen se on. Toukokuun ukkos- ja sademyräkkä katkaisi sen takaa varjostavan syreeninrungon. Juuri sen, jonka kanssa olin arponut, kaataako vai ei. Emmin, koska syreeni antaa varjoa hemlokille ja syreeninrungon ympärillä luikertaa alppikärhö, joka vasta viime vuosina on alkanut tosissaan kukoistaa. Varovasti sinne siis jossain vaiheessa kesää sahan kanssa. Kanadanhemlokille se tietää enemmän valoa ja varmasti myös aikanaan paremmin tilaa juurille. Toivottavasti se on riittävän vanha ja kestävä tähän muutokseen. Onneksi kaatunut syreeni ei ruhjonut kanadanhemlokkiani!

Sitten on omenapuistamme jäljellä vielä Kaneliomena ja Valkea kuulas. Molemmat ovat alkuperäisiä puita tontillamme, eli sarjaa 70-v. Kanelista on puolet myrsky repäissyt maahan ja se on sittemmin toipunut ja kasvattanut kauniit kaarevat oksat joita japanilaisissa maisemissa näkee. Valkea kuulas taas rysähti kerralla kasaan rankkasateella, vain reilun metrin korkuinen piisku jäi kannosta törröttämään pystyyn. Varovasti korjasimme katkenneet ja kaatuneet rungot ympäriltä ja tuin piiskun pystyyn. Siitä on nyt n. 15 vuotta ja vahva maahan jäänyt juuristo on kasvattanut sievän uuden puun, jossa on tänä vuonna kukkia tasan niin paljon kuin mahtuu. Sen verran se kärsii lahoavasta kannosta juurellaan, että omenoita tulee vain joka toinen vuosi, mutta olen iloinen, että se on kumminkin selvinnyt hengissä.

Niin, ja onhan meillä vielä yksi vanha omenapuu: puolikuollut Syysviiru, jonka toivoisin kelottuvan pystyyn. Rakastan tätä huonokuntoista vänkkyrää ja mielessäni olen jo istuttanut sen juurelle jos mitä kärhöä tai köynnöskuusamaa. Miten hienon portin siitä saisikaan!

Itse olen istuttanut tontille kaksi omenapuuta; Pekan ja Grenmanin. Pekka on alle 10-vuotias, Grenman hieman vanhempi. Kai. Vuodet vierivät nykyisin niin tiuhaan, että ihan varmasti en uskalla sanoa. Pekassa on tänä vuonna jokunen kukka. Toivon, että se viimein alkaisi tehdä omenoita. Tähän mennessä olemme saaneet siitä yhden omenan, joka sekin oli postauksen arvoinen. Pekka on jäänyt tammen ja Antonovkan väliin, ja siitä on kasvanut korkeuksiin kurottava kapea omenapuu. Varjopuutarhassa kasvaa vielä alunperin anopin ostama perheomenapuu. Siihen on vartettu ainakin Huvituksen ja Kaneliomenan oksia. Sekin on matkustavaisia.

Varjomorelli ei voi hyvin. Siinä on jo usean vuoden ajan ollut alaosassa kuivia oksia, ja tänä keväänä niitä on melkein puoleen puuhun asti. Saattaa olla, että osa kuivuneista silmuista johtuu aikaisin alkaneesta keväästä ja heti perään tulleesta todella kylmästä säästä. Ehkä silmut paleltuivat, sillä nyt on joitain uusia silmuja auennut. Mutta ihan selvästi puussa on vuosittain enenevässä määrin myös rutikuivia oksia. Olisi kerrassaan harmi, jos varjomorelli kuolee vähitellen pois. Ehkä täytyy alkaa katsella sille korvaajaa.

Toinen kirsikkamme on arvoitus. Emme tiedä mikä se on lajiaan. Se vain itse päätti itää, valitsi jopa puutarhan parhaimman paikan, jota olin kaavaillut jollekin aralle aarteelle. Ensin se kasvoi varkain, huomaamatta, sitten annoimme uteliaisuuden voittaa. Arvuuteltiin, onko se kirsikka vai kriikuna. Kukkien ilmaannuttua se päätettiin jättää, ja nythän se on suorastaan valloittava. Uskon, että keskellä pihaa minkään pahemmin varjostamatta siitä kasvaa hyvin kaunismuotoinen puu. Kaksi pientä luumarjaakin se on jo tehnyt. Niin ylös, etten niitä yltänyt poimimaan maistaakseni, ja kun tulin tikkaineni, olivatkin linnut jo vieneet satoni.

Vielä on jäljellä Elokuun päärynä ja Aunen päärynä. Eka istutettu samoihin aikoihin kuin Varjomorelli, Aunen päärynä viitisen vuotta myöhemmin korvaamaan Forssin päärynän. Kiviympyrää rakentaessani jouduin sen hävittämään. Syynä ei niinkään ollut itse kiviympyrä, vaan joka kevät paleltuneet oksat. Aikani sitä katsoin, mutta sitten päätin hankkia kestävämmän lajin. Elokuun päärynän kanssa ei koskaan ole ollut ongelmia kylmän kanssa, ja se tekee joka vuosi pari kolme ämpärillistä pienen pieniä päärynöitä. Aunen päärynä nuorena on pienempisatoinen, ja usein sen hedelmät ehtivät pilaantua puuhun ennen kuin ymmärrän sadonkorjuuajan olevan käsillä. Molemmat kukkivat keväisin kauniisti, ja minulle riittäisi niiden pelkkä kukintakin.

Ihan olin unohtaa pihamme tulevan jättiläisen. Siemenestä kasvattamani hevoskastanjan soisin jo hieman pulskistuvan. Se on kyllä hyvin ahtaassa välissä Bergiuksen halauksessa vieläkin, vaikka Bergiuksen oksia keväällä leikkasin. Olen kylvänyt sen syksyllä 2013, eli kohta voin alkaa odottaa sen kukkivan.

Että sellaiset puut meillä. Mieli tekisi istuttaa lisää, mutta montaa paikkaa ei ole jäljellä. Millaisia varjostajia sinun pihallasi kasvaa?

 

 

 

 

 

Vettä on saatu

Kuiva kevät, ja pah! Viime viikolla ukkosen myötä tullut rankkasade täytti sademittarin ja vesi norui yli mittarin laitojen. En tiedä paljonko vettä yön aikana satoi, mutta melkoisesti. Alkuviikolla jälleen tyhjensin puolikkaan mittarillisen, ja toissaillan hillittömän kovan ukkosen jäljiltä mittari oli taas uudelleen lähes ääriään myöten täysi. Meillä on satanut toukokuun aikana nyt jo yli 100 mm, kun tavallinen sademäärä on noin 20 mm. Siltä on tuntunutkin: "Aina sataa".

Samaa mieltä lienee kuranaama Barret Browning, joka makasi polulla naamalleen taipuneena. Varovasti autoin sen ylös. Ehkä sade huuhtoo sen naaman. Muut narsissit olivat sentään pysyneet tolpillaan, kuin myös tällä paikalla yli kymmenen vuotta kasvaneet Spring Green -tulppaanit. Vasta nupullaan on äidin kukkien hoitolasta viime kesänä tuomani vanhat kerrotut narsissit. Jaoin joskus vuosia sitten omani, annoin äidille ja siskolle. Äidillä narsissit ovat kukkineet todella hyvin ja niiden sipulit on pulskistuneet kadehdittavasti. Omani katosivat myyrätalvena ja sain vuorostani äidiltä samoja sipuleita, joten nyt ovat narsissini palanneet kotiin. Odotan niiden kukintaa kovasti.

Sateen välissä olen yrittänyt hieman kitkeäkin, mutta kiviympyrän työmaalta on paettu sadekuuroa kiireemmän kaupalla. Vati on jäänyt taivasalle ja rikatkin jo ryhtyneet kukkimaan. Meillä on nykyisin aika paljon noita vaaleanpunaisia lemmikkejä. Tiedä johtuuko tämän väri kosteista olosuhteista vai olisiko se tuossa kiviympyrälläkin kukkinut hennon vaaleanpunaisena. Myös ihan vitivalkoisia olen nähnyt muutaman tuppaan.

Joka kevät sydän sykähtää näille balleriinoille. Tykkään niiden muodosta ja varsien kaartumisesta,  myös väristä. Oranssi on upea väri hehkuessaan helakkaa vihreää ja helmililjojen sineä vasten. Joskus nämä tulppaanit ehtivät samaan kukintaan sinililjojen kanssa. Tänä vuonna sinililjat kirivät ensimmäisen lämpöaallon myötä kukkaan. Ballerinat olen istuttanut niin, että sekä aamu- että ilta-auringon säteet osuvat niihin ja saavat ne suorastaan loistamaan. Nyt syvänharmaat pilvet peittävät taivasta, mutta ovat ne silti melko intensiivisen värisiä.

Puutarhassani on monta vuosien myötä taantunutta tulppaania. Tässä viitisen vuotta vanhaa Queen of Night -lajiketta. Silloin luin, että se ei enää olisi yhtä kestävä, kuin aikanaan. Pitää paikkansa. Lisäksi noiden pionien takana on ainakin Elegant Lady ja Purple Flag, joista jälkimmäinen jo aloittelee vaisua kukintaa. Ladyt ovat vielä tiiviissä nupussa, myöhäisempiä kukkijoita kun ovat. Silti niistä näkee jo nyt, että kukista tulee pieniä. Taidankin kokeilla Annen vinkkiä blogista Annen Allakka, nostaa tulppaanit ylös kesällä ja istuttaa ne jälleen elokuussa parannettuun multaan. Jos vaikka olisin siihen mennessä kunnostanut yhden vuohenputkivapaan  kasvupaikan.

Sade on saanut useat kasvit venyttämään varttaan. Ei ole montaa päivää, kun kevätvuohenjuurien nuput olivat lehdistön tasalla, juuri ja juuri näkyvissä. Nyt ne huojahtelevat pitkissä kukkavarsissa, ensimmäiset jo auenneina. Polulle kylväytynyt lemmikki on värittänyt taustan lempeään sineen ja kukkapenkin puolella kasvava kesäpikkusydän on täydessä tällingissä.

Sama keväinen näky kuvattuna uuden pionipenkin tietämiltä. Nyt kukintavuorossa on narsissit, mutta pioninversot puskevat jo vahvoina, samoin tarhajaloangervot ja tarhakullero. Vuorikaunokkia kasvaa näköjään penkissä ja penkin ulkopuolella. Tämä oli sen valtakunta vielä toissakevääseen asti, jolloin myllersin penkin valkoisten pionien penkiksi. Hevillä vuorikaunokki ei anna periksi, enkä minäkään pistä pahakseni sen melonintuoksuisia kukkia kesä-heinäkuun vaihteessa.

Vielä yksi kuva samasta aiheesta, nyt taantuneiden tulppaanien kohdilta. Kiveyksen mäkitervakkoja olen ollut jo tovin siirtämässä, mutta vieläpä siinä kasvavat. Tänään huomasin osassa olevan jo nuppuja. Nurmikko tuli tällä viikolla leikattua parissa pätkässä, kun en sateessa viitsi kastua. Osa nurmesta on leikkaamatta, kunhan sen verran kuivahtaa, että kauramoottori jaksaa taas työntää. Aikamoisin tyydytyksen tuntein vedin tuon kiveyksen reunan nurmikonrajaussaksilla siistiksi. Ihan uskomatonta, miten yritteliäs nurmikko osaa olla.

Ensimmäinen kirsikkapuun kukinta tuli ja meni. Se oli kolmen päivän hanami se. Eilisestä lähtien onkin sadellut pieniä valkoisia terälehtiä tuulen mukana ja maa on kirjoutunut täplikkääksi. Sentään jokusen kuvan ennätin näpsäistä alkuvaiheen kukinnasta. Eilen jäljellä olevat, sateen pieksemät terälehdet roikkuivat jo surullisen ja viluisen näköisinä.

Kukassa parhaillaan on puna- ja mustaherukat. Niitä tulee valtavasti, jos pölytys onnistuu näillä keleillä. Aika vilakkaa on kimalaisen pörrätä. Seuraavana kukintavuorossa on Aunen päärynä tuossa oikealla, heti perään kasvimökin vierestä häämöttävä koristeomenapuu ja sen jälkeen taustan korkeat syreenit. Nurmikkoon leikkasin paikoitellen vain kulkuväylän. Tuolla lemmikin ja vuohenputken katveessa kypsyy lisää sinililjan siemeniä. Kauaa en kyllä aio odotella. Aivan kiveyksen vieressä kasvaa pioni, josta en tiedä mitä se on lajiaan. Nätti kumminkin.

Sade on ryöpyttänyt myös kivimuurilla kasvavaa kaukasianpitkäpalkoa ja tuoksukurjenpolvea. Kurjenpolven aromikas tuoksu leijuu kauas raikkaana. Pitkäpalosta kukat ovat jo osittain pudonneet ja sen imelä tuoksukin on laimennut, kuin huuhtoutunut veden mukana pois. Pitkään on pitkäpalko jo kukkinut.

Kivimuurin taustalla pikkupilarikataja on aloittanut uuden kasvun. Suojasin sen kevätauringolta hieman myöhässä ja osa neulasista kuivui ruskeiksi. Onneksi uutta kasvua on tulossa ja olemus vihertyy. Katajan takana on purppuraheisiangervo Diabolo, jolla on tänä vuonna huomattavasti vihreämmät lehdet vailla normaalia syvää punerrusta. Se on kasvanut ihan valtavasti korkeutta ja osan sen oksista jo harvensin keväällä. Voiko runsaat sateet "vetistää" väritkin?

Katajan toisella puolen kasvaa pensaskärhö. Jätin tahallani edellisen vuoden versot vielä leikkaamatta, koska jänikset tykkäävät käydä napsimassa herkkupaloja turpiinsa. Nyt alkaa olla jo kiire poistaa kuivat risut ennen kuin tehtävä käy mahdottomaksi. Rakastan tämän kärhön purppuraista lehtien sävyä, mikä on hyvin toiminut yhdessä heisiangervon kanssa. Kukinto on melko samanlainen kuin mantsuriankärhössä, kermanvalkoinen ja tuoksuva.

Kasvimökissäkin on vielä tyhjää. Vein sinne kyllä tomaatin ja chilin taimia, mutta molemmat odottaa yhä hyllyllä maahan istutusta. Hyllyllä on myös koulittuja kaunopunahattuja. Lämmittämätön mökki ja yhä vain harsojen alla vietetyt viileät yöt. Eilen oli lämpöä päivällä vain 10 asteen tietämissä, joten annoin harsojen olla. Mullat mökin takana odottavat kukkapenkkeihin viemistä, ja moni muukin homma on vaiheessa. Ehkä tänään on himpun poutaisempaa touhuta.

Mitä sinä puuhaat viikonloppuna?

 

Kuurot korvat ja meden tuoksu

Hedelmäpuiden ja marjapensaiden kukkiessa etsin katseellani pörriäisiä niiden lähettyviltä. Johtuneeko tuulista, alkukevään koleasta säästä vai pörriäisten vähentymisestä, mutta kovin kankean oloisesti ne ovat kömpineet tänä keväänä mesiapajille. Kyllä mehiläisiä ja kimalaisia on, mutta vähänlaisesti. Jätin nurmikkoa leikkaamatta tarjotakseni voikukkia, mutta niissäkin on kovin hiljaista. On keväitä, jolloin on ollut tunkua samalla kukalle.

Helpotuksesta kumminkin huokaan, kun parin lämpimän päivän jälkeen pörriäisiä on enemmän ja niiden surina saa minutkin hyrisemään. Siinä on sama tyytyväisyysvaikutus kuin kissan kehräyksessä, rauhoittava, rentouttava ja vakuuttava ääni: kaikki on hyvin. Kuurokaan en ole.

Ensimmäistä kertaa villi kirsikkapuuni on täynnään kukkia ja vain jokunen mehiläinen kiertelee sen kukissa. Ihmettelen, eikö puu osaa houkutella pörriäisiä luokseen. Onko vika kukissa? En haista niiden tuoksua, ja mieleen tulee jo itse ryhtyä mehiläiseksi. Kukinta on hetkessä ohi. Muutama kaunis aurinkoinen päivä ja jo on ruskeaa terälehtien laitamilla. Ehkä jokunen mehiläinen riitti, nähtäväksi jää.

Tämä lienee peltokimalainen??

Toisin on kaukasianpitkäpalon kukilla. Sen meden tuoksu täyttää koko puutarhan, vaikka kasvia on vain parissa paikkaa. Vielä pitkään tuoksun hälvettyäkin sen ympärillä pörrää kymmenittäin mehiläisiä ja kimalaisia. Kävikö niin, että juhlat on siellä, missä on parhaat tarjoilut?

Vasu täynnä, mutta kukan nielun pohjalla on vielä jotain.

Luepa Ylen juttu kasvien taidosta kuulla. Vuoden vanha julkaisu, mutta yhä mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Onkohan kaukasianpitkäpalolla parempi kuulo?

Suloisia surinoita viikonloppuun!

Kesää kohti

Koska kevät alkaa tai päättyy? Syöksyen ajassa eteenpäin marjapensaat kukkivat, hedelmäpuiden kukkasilmut pullistelevat, kirsikka avaa nuppujaan, ruohoakin on jo täytynyt leikata. Sinililjojen puolella jätin nurmikon leikkaamatta. Kukkikoon niin pitkään kuin kukkia riittää, ja siementäköön, niin vuosien päästä sininen meri on yhä laajempi. Paikoin maahumala työntää myös nuppujaan nurmesta, ehkä sekin voisi jäädä kukkimaan pörriäisten iloksi, ja voikukat ovat saaneet kasvaa toistaiseksi rauhassa kukkapenkkiin tungettelijoita lukuun ottamatta.

Hetkellisen takatalven ja parin todella sateisen päivän jälkeen luonto on ryöpsähtänyt vihreyteen. Ehkä jo tänään tulee aavistus kesästä, aamulla lupaavat +7 astetta mittarissa! No, ehkä taisi Kerttukin asiasta vähän vihjaista. Rohkeana vein tomaatintaimet kasvimökkiin jo viime viikolla. Koulin ne ja jätin sinne selviämään. Pari tappioita on tullut, mutta taimia oli onneksi yli tarpeen. Nyt ne näyttävät selvinneen säikähdyksestä. On niitä saanut peitellä ja muistaa sulkea mökin ikkunat yöksi ja avata ne aamulla. Lämmittämätön ja ilman automaattisaranoita oleva kasvimökki on kieltämättä työläs. Taimet vielä purkeissaan, joten pikatalven tullessa saan ne takaisin sisätiloihin.

Villi kirsikka puhkesi heti lämmön tultua kukkaan.

Kukkapenkkikierroksia on tullut tehtyä, ja jokunen kuva on tarttunut kameraankin. Kovasti on tuullut ja hetkittäin kirsikanoksa keikkui molemmin puolin kameran linssiä tyventä odottaessani.

Jälkikäteen tuli mieleen, että taitaa syreeni olla niitä maahan juurtuvia pensaita...

Ensimmäinen kesäaskartelu on tehty. Minulla on tapana jotain pientä askarrella joka kesä, ja tällä kertaa sain aikaiseksi kärhötuen katkotuista syreeninoksista. Kärhökin on kasvamassa jo valmiiksi. Toivon, että se vihertyy pian ja suostuu kiertymään uuteen tukeen. Viime kesänä se nimittäin tuli ryskyen alas kaatuneen syreeninrungon myötä. Oli siinä setviminen: ensin yritin varovasti pujottaa sen pitkiä versoja irti toisistaan ja syreeninoksista, mutta eihän se onnistunut. Lopulta otin sakset käteen ja hetkessä oli kärhö lyhyempi. Ehkä parempi niin. Kukinnot olivat vain korkeassa latvuksessa, alhaalla ei mitään. Jospa hän suostuisi kietoutumaan ihmissilmän korkeudelle uuteen tukeen.

Kivikossa kasvualusta on minimaalinen.

Likusterisyreenin alla on pari todella ohutta hiekkamultapeitteistä lämpärettä. Etummaisen lämpäreen mehikasvit ovat selvinneet talvesta, vähän rusinoina, mutta kumminkin. Taaemmassa lämpäreessä kilpirikot sinnittelevät ihan hyväkuntoisina taustallaan sitruuna-ajuruoho, joka on levinnyt yllättävän paljon. Ihan kauimmaisena likusterin rungon takaa pilkistää kylvämäni rauniokilkka. Siitä olen innoissani. Se selvisi.

Narcissus triandrus 'Thalia'

Narsisseilla sen sijaan ei mene hyvin. Nämä ovat ainoat kukkivat narsissini. Niiden vieressä on tupas lehtiä, mutta yhtään nuppua ei sieltä pilkota, joten nämä Thaliat myös jäänevät ainoiksi. Kauniita silti, ja sopivat omenapuun alusen hämyyn. Paikka saattaa olla niille aivan liian kuiva, ja ehkä pitäisi jakaa ne.

Nuokkuluppio, Sanguisorba obtusa 'Chatto'

Kiviympyrän takana olevassa penkissä nuokkuluppion versoja näkyy jo terhakkaina. Vielä ovat terhakkaita, mutta kesän korvalla kasvi antaa periksi. Nuokkuu, ei kuki, jää muiden kasvien jalkoihin. Ehkä paikka on sillekin liian kuiva tai multaa sen alla liian vähän. Kokeilen siirtää siitä osan syreenien eteen kosteampaan maaperään.

Pensaskärhö, Clematis recta purpurea

Penkin toisessa päässä pensaskärhö on venynyt pituutta maanpinnalta tuohon korkeuteen viikossa. Ihan uskomattoman hurja kasvuvauhti heti kun pikkuisen lämpenee. Sama homma pionien kanssa. Kohta on kiire virittelemään tukia niillekin.

Peittolehdeksikin kutsuttu Asarum europaeum ja kevätesikko, Primula veris.

Taponlehti on lähtenyt mukavasti leviämään viimeisten vuosien aikana. Pidän sen syvän vihreästä matalasta matosta ja taponlehteä onkin nyt neljässä paikkaa puutarhassani. Tämä omenapuun alla kevätesikkojen seurassa, parissa kohtaa syreeniaidan juurella ja itsekseen levinnyt pieni lämpäre karviaisen juurella tammen alla. Varjoisia paikkoja kaikki.

Punaluppio, Sanguisorba officinalis

Omenapuun alla punaluppio on vielä hyvin pieni, mutta terhakkaasti se on ponnistanut lehtimaton läpi. Täytynee hieman raotella kuivaa lehtimattoa, ettei vain jokin tärkeä kasvi jää vahingossa peitteen vangiksi. Viime syksynä laiskotti, enkä saanut paksua kerrosta poistettua keväälläkään. Ehkä ensi viikolla tai sitten madot ja öttiäiset hoitavat homman.

Äidiltä saamissani kellukoissa on jo nuppuja. Niitäkään ei ole tarkoitettu syötäväksi.

Puutarhani on siirtynyt uuteen aikakauteen. Joudun suojaamaan aarteitani verkoilla. Kovasti kehuin ristiturpaa, miten se on tänä talvena käyttäytynyt hienosti ja jättänyt verkottamattomat kasvini rauhaan. Seuraavana aamuna oli komea nippu uusia valkoisia Jeanne d'Arc -krookuksiani popsittu maata myöten. Kuin viikatteella vetäistynä joka ikinen lehtikin. En ehtinyt nähdä niiden avaavan nuppujaan tai saada kuvia. Ihmettelin, miksi ne nyt yhtäkkiä olikin kelvanneet.

Kului viikko ja aamuteetä hörppiessäni silmäkulmaan osui liikettä marjapensaiden takaa. Uskottava oli: soma kauris pälyilee säikkynä ympärilleen, kulkee tontin takarajalle ja huomaa korkean väliaidan naapuriin, palaa ja kääntyy sitten kadunpuoleiselle rajalle, jossa on vajaan metrin korkuinen verkko ollut jänön takia. Hops vain, kevyesti aidan ylittäen se kirmaa kohti kaupungin puistikkoa. Pitääkö oikeasti vetää parimetrinen hirviaita pihan ympärille? Toivottavasti se oli vain yksi säikky polo eksyksissä, eikä palaa tänne laumansa kanssa.

Antoisaa puutarhasunnuntaita!

Toukokuun talvi

Ensimmäiset ja ainoat helmililjat.

Eilisen ihan oikeasti järkyttävän sään ‒ hyytävää tuulta, raskaita sadepisaroita, rakeita ja LUNTA ‒ jäätyä eiliseen, uusi päivä valkenee säteilevän aurinkoisena. Voi Luoja, että maa voi olla kaunis!

Tämä on se villi kirsikka, jonka neuvoitte jättämään pystyyn.
Kukkanuppuja täynnä!

Pionit selviävät hyvin takatalvesta.

Kokemus se on talvikin toukokuussa, ja pakko oli lähteä ulos kameran kanssa. Miesmuistiin ei ihan tällaista kesän korvalla..., kimmeltävä lumipeite on paksumpi kuin jouluna. Ei ole edes kylmä, toukokuussa paksu villatakki takin alla ja talvikengät jalassa. Toissapäivänä tepastelin pihalla T-paidassa ja avonaisissa läpyköissä.

Kevätpikkusydämet kurottuvat hangen läpi.

Lumi sulaa silmissä ja minulle tulee kiire saada nietoksista kuvia. Räystäät tippuvat, painoa kerättyään ohut lumimatto laskee kelkkamäkeä stoppareista huolimatta jyrkiltä katoilta ja tömähtää kohahtaen maahan. Jysäyksiä kuuluu yhdestä jos toisesta pihasta. Saan varoa kääntämästä kameran linssiä oksien alla taivasta kohti. Lumi ja jää sulavat nopeasti ja tippuvat raskaina pisaroina.

Taidetta

Valo kimmeltää kauniisti jäätaideteoksista ja näen kuinka ne hiljakseen muuttavat muotoaan. Toukokuun aurinko on niille liikaa. Höttölumi on myös hetkessä kadonnut aurinkopaikoista. Puiden versot työntyvät lumen ja jään läpi taianomaisen hehkeinä, kuin en mitään ihmeellistä olisi niiden ympärillä. Ne on suunniteltu kestämään myös harvoin osuvan toukokuisen talven.

Sitä luulee hallitsevansa säät ja tuulet.
Kevät tulee, kun se haluaa.

Sinililjojen merestä pilkistää vain lehtien tupsut lumella. Varmasti vielä kukatkin nousevat entistä terhakampina lumen sulettua. Paikoin maa olikin jo kuivan oloista, kastelee se lumikin. Piti olla puutarhaviikko minulla. Kohtalon ivaa tämä tämmöinen. Eilen ketutti ihan tosissaan, mutta tänään osaan jo ihastella ihmeellistä maailmaa.

Punaherukan kukat eivät onneksi vielä olleet auenneet.

Tulppaanit saivat talvihunnun helmoihinsa.

Tuore vihreä ja lumivalkoinen on raikas väripari. Siinä on paljon kasvun voimaa ja uhkeutta. Kevät kulkee askelen taakse, toisen eteen, kesä jo pilkistää puutarhakalusteiden alta.

Kohta tuossa taas voi istuskella.

Minulle riittäisi päivän mittainen takatalvi, entä sinulle? Joko kovasti hipottaa päästä puutarhaan kaivamaan ja maata möyhimään? Minulla on kyllä jo ihan polttava tuska saada jotain aikaiseksi.