Idänsinililja, Scilla siberica

Sininen matto vai sininen vyöry, lampi, noro, pilke, loiske, liplatus, tulva tai hyöky? Uhka vai mahdollisuus?

On sinililjan aika.

Tasaista laajaa sinistä mattoa kudon. Itse vaikutan kudelmaan joskus tahallani, joskus huomaamattani. Sinililjan sipulit tekevät kyllä ahkeraa työtä, ovat hanakoita valtaamaan uutta tilaa jälkikasvulleen. Ne kasvavat siellä, mihin pahin kuuman kesän porotus ei osu, valitsevat mieluummin pensaiden aluset ja pihani kosteammat notkelmat. Ne kasvavat siellä, mihin muurahaiset niiden siemeniä kuljettavat tai sadevirrat vierittävät. Persoja ne ovat myös ravinteille. Miten mehevää lehteä sinilijat työntävätkään kukkapenkkeihin päästyään ja miten isoiksi siellä sipulit kasvavat, kun minä taas tarjoan taistelua nurmikon ja vuohenputken seassa. Kasvatapa siinä pienokaisesi!

Varjossa ja sateessa ollaan vielä nupullaan.

Kadunvarressa poistin orapihlaja-aidan juurelta vuohenputkia parahiksi sinililjojen kypsyvien siementen aikaan. Ajattelin saavani tiiviin maton aikanaan jaettavaksi pitkin puutarhaa. No, tuli tavallista reilumpi kaatosade, vesi valui virtanaan pitkin katuojaa. Kului jokunen vuosi ja ojanpohja alkoi kukkia sinisenään. Väärä suunta, ihan päinvastainen!

Mukava alamäki herukoista eteenpäin.

Sinimaton pitäisi polveilla tontin laidasta toiseen, hieman mutkitellen, mutta laajana virtana. Näin olen kaavaillut, mutta ohjaus on hakusessa. Itse tallon maan tiiviiksi kulkureiteilläni, välillä teen kukkapenkin keskelle virtaa, toisinaan en malta katsoa kuihtuvia lakoavia kasvustoja ja odottaa riittävästi siementen kypsymistä ennen leikkaamista. Virtani on nyt satunnaisina lämpäreinä muurahaisten poluilla, noro siellä puro täällä. Vaan jos ne viivotinsuoraan yrittäisin pakottaa kulkemaan ja toivoisin niiden kukkivan yhtä aikaa auringossa ja varjossa, kuivassa ja kosteassa, ylä- ja alamäessä, niin olisihan se liikaa vaadittu. Soljukoon, eläköön ja kasvakoon minun sininen kevätpuroni siellä missä luontevimmin elämä sujuu.

Rajat kateissa

Kukkapenkki tai kivinen polku ei niiden leviämistä estä. Uudet penkit täyttyvät pian keväisin ohuen ohuista sipulinlehdistä, vahvistuvat muutamassa vuodessa kukkiviksi sipuleiksi ja sen jälkeen alkaa valloitus. Tulva kohtaa kukkapenkkiä ja sitten on vain päätettävä nauttiiko sinisestä kajosta vai mieluummin mullan sävystä. Täytyy päättää, menenkö tallaamaan ja kanttaamaan rajaa nurmikon ja kukkapenkin väliin, kun oikeastaan kaikki kaunis sillä hetkellä on uuden kukkapenkin reunan ulko-, ei sisäpuolella. No, onpa sinililjaa kivipolullakin tammen alla. Poimin polulta pienen kimpun maljakkoon joka kevät, että eivät juuri siihen kohtaan enempää siementäisi.

Polku vasemmalla, oletan.

Jos elän vielä toisen neljännesvuosisadan tällä tontilla sinistä mattoa kutoen, ehkä vastakkainen tonttiraja tulee saavutettua. Jo nyt ovat sinililjoista urheimmat soturit ylittäneet reilusti tontin keskivaiheen. Ne saisivat kyllä sivuuttaa viljelyslaatikkoni. Onneksi eivät osaa kiivetä laatikon laidan yli, elleivät liittoudu muurahaisten kanssa safkaa-sulle-tilaa-mulle-periaatteella. Laatikoiden ohitse voisivat soljua, ja siitä tontin laitaa kohti itää. Kun saan ison omenapuuni kaadatettua pois tieltä, oi miten soma reitti siitä rakentuisikaan…2050?

Pikkujasmikekin herää kevääseen.

 

Kevättä täälläkin

Talvilomalla on aikaa, ja totuttuun tapaan lomalle osuu kevään kylmimmät aamut. Olen näitä talvilomia venyttänyt milloin mihinkin kohtaan kalenteria, vaan kummasti lämpö karkaa edelliselle tai seuraavalle viikolle. Mitäs tuosta, kevätmielellä voi puuhastella sisälläkin. Ja johan hieman ehdin aloittaa parilla edeltävällä erityisen lämpimällä viikolla puutarhan puolella.

Paljon on tekemistä, sillä syksyllä hanskat tippuivat niille sijoilleen ilmojen viimein kylmettyä. Huomaan, että pitkä lämmin syksy ei auttanut ennakoimaan. Verkkoja virittelin vasta sitten, kun elämäni ensimmäiset Austinit oli maisteltu. Tai vasta nyt keväällä huomaan istutettavaksi tarkoitetut kevätvuohenjuuret ja koreanonnenpensaan yhä purkeissaan istutuspaikan vieressä. Liekö keltaisen värin sovittaminen puutarhaani viivästyttänyt päätöstä paikasta? Summassa paikalle istutetut ja syksyllä pitkään kukkineet keltaoranssit kesäpäivänhatut loistivat kohdassa suorastaan oudokkeina, saaden tukea väriinsä vain kuunliljojen jo kellastuneista lehdistä.

Myöhemmin ymmärsin keltaisen ujuttautuneen alueelle aikoja sitten.  Maassa on luikerrellut suikeroalpia jo alkujaankin, taustalla kiemurtelee hennon keltaisin kukin tuoksuköynnöskuusama, ja hieman kauempana paikan edessä kukkii hetken keltakukin muuten niin tummahipiäinen ripsialpi ’Firecracker’.

Mutta tekemisiin. Nurmikolta olen saanut enimmät tammenlehdet haravoitua kuivilta paikoilta lehtikompostiin. Varjossa ja alavammilla kohtaa maanpinta on vielä liian kostea raaputettavaksi. Kukkapenkit ovat tammenlehtien peitossa, ja saavat ollakin. Kevään myötä rapsakat lehdet on helppo murskata. Siitä olen iloinen, että kevät kuivatti sinililjojen kasvupaikat nurmikolla ennätysaikaisin, niin ne eivät ehtineet puskea piippojaan lehtimassan läpi, kuten useina keväinä käy.

Pari kukkapenkkiä olen ennättänyt silputa talventörröttäjistä, mutta vielä on runsaasti ruokoa ja kortta pystyssä ja kenossa. Kaiken kaikkiaan siivottoman näköinen yleisilme, mutta penkki kerrallaan ne siistiytyvät. Jokunen krookus on ehtinyt raottaa kukkanuppujaan, sinililjat ja talventähdet odottavat lämpöä.

 

Talven ainoa kunnon nuoskalumi katkaisi ison oksan talon komeimmasta omenapuusta, jonka vaakaan kasvavia keskeltä osittain jo onttoja oksia olen huolestuneena silmäillyt. Kuormaa lisäsi oksan ympärille tiiviisti kieppunut köynnöshortensia, jonka kasvustoon nuoskalumen oli hyvä kerääntyä. Likusterisyreeniä hamuavan oksan olin aikonut muutenkin joko poistaa tai lyhentää kevään tullen, mutta nyt lähti pari muutakin oksaa samassa rytinässä. Aukkoa tuli näkymään, ja aukon tukkeet lojuvat nyt kiviympyrällä odottamassa seuraavia ajatuksia. Mitä sinä tekisit kahdella 4-5 metrisellä pätkällä köynnöshortensiaa, joka kaiken rytinän ja hivuttamisen jälkeen elää ja kukkuu? Omenapuun oksa katkesi minua rinnan korkeudelta ja hortensia on kieppunut jäljelle jääneen tyngän ympärille muodostaen jonkin sortin lähtöpisteen köynnöskaarelle. Silti supertukevaa köynnöstukea olisi haaveissa.

 

Oli siinä homma hivuttaa. Kapealla oksasahalla hinkkasin lyhyitä oksanpätkiä omenapuusta sitä mukaa kun keksin mistä suunnasta köynnöstä vioittamatta pääsen sahaamaan. Vinkkinä sinulle, joka lähdet samaan hullun hommaan: kuivalla säällä köynnöksen kiipimäjuuria ei mikään irrota. Odotin siis sopivaa hetkeä sateen jälkeen, ja silti oli sormivoimat koetuksella. Vaikka kiipimäjuuret ovat rungossa kiinni kuin sementti, on itse varsi erittäin hauras, joten sopivaa otetta voimankäytössä saa hetken hakea. Toinen lonkeroista retkottaa nyt osittain alle raijatun penkin päällä, loppupää maata vasten. Toinen kiehkura suunnistaa kohti orapihlaja-aitaa.

Rautapenkki on siis vallattu ja kahvihetket siinä saan hetkeksi unohtaa. Könyän toiseksi parhaimmalle paikalle rappusille kupposeni hörppimään ja kevättä silmäilemään.

Mitäpä kuuluu teille muille kylmän viikon sankareille?

Taimien tunnistus -haaste!

Kevät on aikaa, jolloin tunnistellaan ja arvuutellaan puutarhassa kasvavien taimien lajia, lajiketta, nimeä ja jopa yksilöä. Avuksi kaivetaan edellisten vuosien ostos- ja siemenlistat, valokuvat ja mahdolliset istutuskartat, muistellaan taimien siirtoja kukkapenkeissä tai kuskauksia puutarhan osasta toiseen. Joku löytää tunnistusohjelmat, joku palaa omiin tai muiden kirjoittamiin blogi- ja Insta-julkaisuihin.

Haasteellista on, että taimi saattaa olla pikkuisena alkuna erinäköinen kuin varttunut taimi. Uutuuksia odotellaan innokkaasti nousevaksi. Ja sitten arvaillaan olisiko se tämä yksilö vai se, jonka muistaakseni istutin siihen viereen. Sentti sentiltä nostellaan kuivia lehtiä ja muuta talventörröttäjistä haketettua katetta, jos vaikka löytyisi niiden alta kasvun merkkejä. Pitkään on saanut tänä keväänä odottaa niin vanhojen tuttujen kuin uusienkin taimien lähtöä kasvuun.

Hiidenkiven puutarhassa

Rikkaruohoelämää

Haastan Minnan ja Katjan valokuvaamaan pieniä taimenalkuja ja nimeämään kuvat. Taimet voivat olla joko jo istutettuina puutarhaan tai tulossa olevia pikkutaimia kylvöastioissa. Ne voivat olla joko perennojen tai kesäkukkien taimia. Haasta seuraavat esittelemään omia alkuun lähteneitä taimiaan. Saa osallistua vaikkei olisi saanut haastetta ja saa osallistua useaan kertaan, sillä kasvit lähtevät kasvuun pitkällä aikavälillä. Saa vertailla kuvin ja sanoin, ja saa myös kysellä jos itse ei tunnista taimiaan. Jos ja kun osallistut haasteeseen, käy jättämässä postauksesi linkki tämän haasteen kommentteihin. Kerään haasteeseen osallistuneet postaukset listaksi, jossa ne ovat myöhemminkin kootusti tarjolla.

Omassa puutarhassani kasvaa muun muassa näitä taimia:

Kaukasianmaksaruoho, Phedimus spurius 'Punanahka'

Pikkuruiset ruusut muuttuvat vähitellen kunnon kokoisiksi lehdiksi, jotka säilyvät punaisina varttuneella kasvilla, jos se kasvaa aurinkoisella paikkaa. Puutarhassani tämä elää paahdepenkissä. 

Pikkukäenrieska, Gagea minima

Kuvassa alalaidassa oleva hentoinen tupas 'ruohosipulia'. Paljoa sen vahvemmaksi tämä ei vartu. Pian ilmestyvät keltaiset pienet terälehtiään ulos siirottavat kellot. Kasvi katoaa myöhemmin kesällä nurmikon sekaan. Kuvassa ylänurkassa vihollistani vuohenputkea, josta ei tällä kertaa enempää. Keskellä sinililjaa.

Sinipiikkiputki, Eryngium planum

Tämä on itsekseen kasvuun lähtenyt siementaimi. Näitä löytyi paahdepenkistä muutama. Hyvä niin, sillä emokasvi ei ainakaan vielä ole näyttänyt elonmerkkiä.

Pikkusormustinkukka, Digitalis lutea

Tässä osittain vihreänä talvehtiva 2-vuotinen pikkusormustinkukan taimi. Maata myöden makaavat lehdet ovat kasvaneet jo viime kesänä ja uutta kasvua on alkanut ilmestyä keskeltä. Puutarhani vaeltelija, joka välillä katoaa kokonaan ja yllättävistä paikoista putkahtaa parin vuoden jälkeen esiin. Sen kainaloon on lähellä kasvava peittokurjenpolvi St. Ola tehnyt siementaimen.

Purppuraorvokki, Viola adunca 'Purpurea'

Hauskannäköisiä pyöreähköjä tötteröitä nousee maasta uudesta taimestani. Hankin näitä Mustilan taimipäiviltä kaksi taimea ja nyt olen alkukevään jännittänyt niiden kasvuun lähtöä. Hyvin menee näillä ja tuntuvat viihtyvän. Tammenterhojen kannat maassa antavat mittakaavaa lehtien koolle tällä hetkellä. Sinivioletteja kukkia pitäisi ilmestyä jo alkukesällä.

Ripsialpi, Lysimachia ciliata

Samoissa purppuran sävyissä aloittelee myös ripsialpi. Tämän lehdet muuttuvat punavihreiksi kesän myötä ja latvuksiin ilmestyy keltaisia kukkia, jotka hyvin erottuvat tummaa lehdistöä vasten.

Taponlehti, Asarum europeanum

Taponlehdestä minulla ja varmaan useimmilla on mielikuva hyvin tummasta vaakasuuntaisesta matosta. Niin onkin myöhemmin kesällä. Kasvuunlähdön aikaan sen uudet lehdet kohottautuvat suoraan ylös helakanvihreinä untuvakarvaisten varsien jatkona. Kesäkuussa lehdet ovat jo vaakasuorassa ja alkavat saada paksuutta ja vahamaista kilpeä.

Pikkusinililja, Scilla bifolia Rosea

Aiemmin keväällä kummastelin isokevättähteä, jossa oli kummallisen pienet ja tiiviit kukat. Ratkesi sekin arvoitus, ja apuna oli Saila Roution aivan ihana kevätkirja 'Kukkia sipuleista'. Sieltä löytyi kuva sinikukkaisesta lajikkeesta ja netistä varmistui, että onpa niitä myös vaaleanpunaisina. Miten lie eksynyt sipuli isokevättähtien pussiin. Jos oikein tarkkaan tiiraa kuvan alaosaa, huomaa että taimia on nyt kaksi ja alemmassa aivan pienet kaksi kukkaakin!

 

Tunnistamisiin!

 

Yhden lehtiruodin jouluruusu

Kevään odottelu käy pitkäksi ja se on saanut minut palaamaan puutarhan aikaisempiin vuosiin. Kuvia on tullut selattua jopa vuosikymmenten takaa. Meillä kun asiat tapahtuvat hitaassa tahdissa, ei käy yhtään ihmetyttämään, että minulla on vaalea jouluruusu, joka ei ole kukkinut vuosiin, ei sitten 2015 jälkeen. Jurottaa edelleen paikassa, johon sen istutin vuonna 2008.

Markettijouluruusu, joka ei koskaan päässyt maahan.

Alussa ihanainen oli niin voimissaan, että teki jopa siemeniä, jotka itivät seuraavana vuonna. Itäneiden taimien kohtalosta en sitten tiedäkään. Ehkä unohtuivat ja joko paahtuivat tai mätänivät. Sen muistan, että noin kolmantena vuonna jänikset söivät jouluruususta kukkanuput ja suurimman osan lehtiäkin. Sama tapahtui seuraavana, ja taas seuraavana vuonna. Sitten seuraa pitkä unohduksen aika.

Jouluruusu nro 3

Välillä yritin saada kahta muuta jouluruusua kotoutumaan meille. Toinen niistä ei selvinnyt ensimmäisestä talvestaan, toinen kasvatti keväällä yhden kukkanupun. Sitten nuppu katosi. Seuraavana vuonna tämäkään jouluruusu ei enää noussut.

Jänisten kituuttama jouluruusu nro 1

Kuinka ollakaan, jouluruusu numero yksi ilmoittelee yhä itsestään. Joinakin vuosina jäljellä on ollut pelkkä lehtiruoti kuvattavaksi. Vuosiin en erikseen ole lehtiruotia lähtenyt kuvaamaan tai jos se on valokuvassa pilkottanut, lieneekö jäänyt mainitsematta kuvien tiedoissa kun ei löydy. Kolme vuotta sitten siinä on ollut kaksi lehteä, lähes syömättöminä.

Ainakin se yrittää!

Pitäisiköhän jouluruusu jo armahtaa, hoitaa ja vähän huolehtia? Laittaa verkkoa suojaksi jäniksiltä ja uudistaa kasvualustaa, ehkä jopa vaihtaa paikkaakin? Meillä kun tuppaa kasvit jäämään niille sijoilleen selviämään ihan itse. Mutta kiirekö tässä: talviset on maisemat, lunta satelee ja lämmötkin keikkuu nollan hulppeilla.

Meillä kasvaa villiä tryffeliä?

Kesällä taisin löytää tryffeliä. Laajensin tammen alle kukkapenkkiä paikkaan, joka on ollut epämääräinen joutomaan ja kukkapenkin sekoitus pari vuosikymmentä. Paikalla on kasvanut perusperennoja, jokunen ruskolilja, puolikas penkki rohtopähkämöä ja loppupää penkkiä enenevässä määrin vuohenputkea. Oli aika kääntää maa ja putsata se kasvualustaksi uusille taimilleni.

Pienessä painaumassa oleva paikka on ollut kätevä kohta haravoida paksut kasat tammenlehtiä maatumaan. Tätä on tehty vuodesta toiseen ja maa onkin tuolla kohtaa nyt erityisen muhevaa. Pikaisella silmäyksellä vilkaisin ekan pyöreän pavun lecasoraksi, mutta kun niitä löytyi enemmän, alkoi mietityttää miten ihmeessä lecasoraa on voinut eksyä tänne. Sitten löydösten koko alkoi kasvaa ja ne eivät olleet kivikovia, vaan antoivat hieman myöden niitä puristaessa. Mukuloista suurin oli viisisenttinen ja haisi etovasti ihan bensalle. Voisivatko nämä todella olla tryffeliä?

Tryffeliäpä tietenkin, kuinkas muuten, netistä löytyvistä kuvista ja kuvauksista päätellen maasienet ovat pohjantryffeliä. Nyt tarvittaisiin yksi koulutettu Lagotto romagnolo nuuhkimaan paikkoja, josko tryffeliä löytyy muualtakin puutarhasta kuin ison tammen alta kukkapenkistä. Koiraa tarvitaan vain osoittamaan paikka, ei todellakaan avuksi kukkapenkkien kaivamiseen. Ja toki pitäisi löytyä joku ihan oikea asiantuntija löydöt tunnistamaan.

Maistaa en uskaltanut, mutta halkaisin pallukoista yhden, valokuvasin löydökset ja lopulta hautasin kaikki takaisin löytöpaikkaansa. Päätavoitteena oli kumminkin saada kasvualusta valmisteltua ja taimet istutettua. Jälkikäteen tuli mieleen, että olisi kannattanut halkaista pallukka vaakasuunnassa, niin mahdollinen marmorikuvio olisi ehkä paremmin tullut esiin. Jos marmorikuviota tuossa edes oli. Ensi kesänä täytyy etsiä tryffeleitä lisää ja tarkastella uudemman kerran. Liekö näissä pienissä pavuissa miljoonan alku? Olishan se päheetä, jos puutarhaharrastus kustantaisi itse itsensä, tai edes rahtusen siitä.

Koska nykyisin jätän liki kaikki kaatuneet ja kaadetut oksat ja rungot maatumaan, on puutarhassa alkanut löytyä sienien lisäksi erilaisia lahottajia. Ne ovat yllättävän kauniita ja joskus kameran linssiin osuu kuvia käävistä. Kuten tämä ehkä rusokääpä (tai jokin muu), joka kasvaa pihakeinumme lautojen välissä. Kääk, keinumme on lahoamassa! Ihmekö tuo, kun on taivasalla kesät talvet.

Kasvimökin päätyyn on vähitellen kasautunut pino syreeninrunkoja ajatuksella, että siinä pinossa kuivuvat ja käytän ne sitten aitaan tai köynnöstueksi tai kukkapenkkien reunaan tai... ja siinä lahoavat nekin. Kaunista on tämä ehkä silkkivyökääpä (tai aivan jokin muu), joka on kuin rypäs rimpsuhelmaisia hamosia hienoine väriraitoineen.

Ei niin pahaa näistä lahopinokasoista, ettei jotain todella hyvääkin. Viidentoista vuoden tauon jälkeen meille ilmestyi taas siiliä. Juurikin tuon rimpsuhelmapinon alla nuuhkuttivat isosiili ja pikkusiili. Toivon, että ne löysivät pinon kätköistä hyvän pesäpaikan ja ilostuttavat meitä taas ensi kesänä. Ainakin minulla on nyt pätevä syy olla ryhtymättä siivouspuuhaan ja antaa lahopuupinon maatua omia aikojaan.

Vielä yksi kummallisuus kesän aikana. Tällä tuskin on mitään tekemistä lahoamisen, sienien, tryffelien tai kääpien jatkoksi. Kunhan ihmetytti. Viime keväänä muiden tavallisten kevättähtien seurassa kukki yksi samanvärinen, mutta erikokoisin ja ikään kuin tiivistetymmin kukin oleva yksilö. Mikä lie mutantti? Vai sekaan eksynyt eri lajike? Tavallinen kevättähti jälkimmäisessä kuvassa verrokiksi.

Kiva, kun on nelipäiväinen työviikko edessä. Kevät kutkuttaa ajatuksissa ja laajenevat pälvet houkuttavat ulos.

 

 

 

Jännittäviä taimia

Piha on kuin luistinrata, puutarhassa on edelleen liki 30 cm lunta ja työntölumi- tai katoilta pudonneet kasat ovat yli puolimetrisiä. Mutta sataa vettä ja lämpötila on plussan puolella, ollut jo jonkin aikaa päivisin. Lämpimästi toivotan sateen tervetulleeksi, sillä lumet hupenevat silmissä. Pikkupälviäkin jo pensaiden alla!

Ikkunalaudalla ensimmäiset taimet ovat itäneet. Kylvin chilin, tomaatin ja paprikan siemenet 3.3. Hyvin itivät jo viikossa ja nyt alkaa olla aika koulia ne omiin purkkeihinsa. Osa kukkien siemenistä on jääkaapissa kylmäkäsittelyssä, saavat siellä vielä tovin kylmistellä. Vielä en arvaa kylvää lisää siemeniä sisälle itämään, jos kevät viivästyykin.

Odottavan aika on pitkä. Säännöllisesti lueskelen blogeista keväisiä juttuja, mutta vielä ei oma mieli ole täysillä puutarhamoodissa. Kevään odotus on kova, mutta, mutta,.. Mietin, paljonko on aikaa ensi kesänä. Onko kaikkien aikojen puutarhakesä käsillä, jos töistä tuleekin ensi viikolla kenkää. Vai tuleeko se tavallinen kesä neljän viikon vapaalla, mikäli työt jatkuvat. Yritän ajatella muuta, pakenen kirjoihin, käsitöihin (saman sukan olen jo kaksi kertaa purkanut!), yritän keskittyä puutarhasuunnitelmiin, mutta takaraivosta pulpahtavat työpähkät ajatuksiin, valvon öisin. Jotkut meistä, vajaa 10 % tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Olenko minä siinä joukossa? Ja jos en ole, vaan joku toinen tiimistä lähtee, miten helkutissa selvitään töistä?

Joten ajatukset takaisin puutarhan jännittäviin ihmetyksiin: mitä tulinkaan ostaneeksi syksyllä? Vuosia olen harkinnut käväiseväni Mustilan taimipäivillä, olen lukenut kehuja päivistä ja katsellut kuvia pakaaseja täynnä olevista autoista ja täysistä taimikasseista. Koitti se päivä minullekin viime elokuussa, enkä tyhjin käsin kotiin päässyt.

Kotimatkalle tarttui jännittäviä uutuuksia tammen alle uudistuvaan ja rakentuvaan puolivarjon penkkiin. Määrällisesti en ostanut paljoa, rahassa mitaten en ostanut paljoa, autonperässä oli vielä runsaasti tilaakin. Ostin aarteita, joita ei ole tarjolla pikkukaupungissa, eikä aina ihan lähellä taimitarhoillakaan. Ja nyt sitten jännään, selviävätkö ne tästä kylmästä pakkastalvesta, mahdollisesti kevään korvalla vaanivasta jääkatteesta jne. Enkä ihan tarkkaan edes tiedä, mitä ostin!

Olin päättänyt, että hankin tammen alle kesän aikana lisää saniaisia. Minulla on muualla puutarhassa jo tavallista kotkansiipisaniaista, pari japaninporrassaniaista nimeltään 'Pictum' sekä hirvenkieli-raunioista. Paikalliselta tarhalta löytyi pari 'Metallica'-japaninporrassaniaista jatkoksi. Ne kumminkin näyttivät kovin yksinäisiltä vasta myllätyssä penkissä. Sitten osui Mustilassa eteen virolainen Enho Talu notkuvine ja nopsaan hupenevine taimirivistöineen. Tuli jahkaajalle kiire.

Ostin pikapäätöksenä kolme mielestäni makeimman näköistä tainta ja kuvasin niiden nimikyltit. Kotona sitten ihmettelisin, mitä ovat. Jännäksi kävi sekin.

Adiantum pedatum subpumilum: hiussaniainen, neitosaniainen, Virossa ehkä varvassaniainen, ja kääpiökokoinen sellainen. Eli ei siis se tavallinen adiantum, vaan ehkä noin 15 cm korkea ja tiivis kasvultaan.

Polystichum setiferum: ilmeisesti kilpihärkylä (onko?), korkeutta odotettavissa n. 50 cm (myös meillä Suomessa?)

Dryopteris sieboldii: ei ensinkään saniainen, vaan alvejuuri. Onkohan tällä suomenkielistä nimeä? Jenkkilässä korkeudeksi luvataan 40-70 cm, mikä on aika iso vaihteluväli...

Netistä jotain löytyi, mutta erityisesti kiinnostaa, mitä ovat, miten meidän leveyksillä selviävät ja kasvavat. Jos sinulla on näistä käytännön kokemuksia, kuulisin todella mielelläni. Vaikka olkoon mitä ovat, ulkonäkönsä puolesta ovat erittäin jännittäviä ja tuovat sopivasti särmää uuteen sekaistutukseen tammen alla.

 

 

 

Siemen täynnä elämää

Paljon on pakattu pieneen tilaan. Kokonainen elämä! On alkujen vuodenaika ja tilaamme verkossa yksi-, kaksi- ja monivuotisia elämiä. Ehkä elämä tarttuu matkaan ruokakaupasta, pitkään haaveiltu elämä tulee vastaan yllättäen rautakaupasta, tai elämä löytyy edellisvuonna kerättyjen joukosta jo unohtuneena, tai sitten se matkustaa toiselta puolen maapalloa sinun iloksesi.

Miten valtava odotus kohdistuu pikkiriikkiseen kiiltävän mustaan pisteeseen kämmenellä. Tiivis paketti vastaa usein tulevaa kokoaan, mutta ei aina. Elämänaluillakin on luonnetta heti lähtöjään. On pyöreitä, soikeita, litteitä ja pulleita, on sileitä, teräviä, liukkaita ja tahmaisia. Tuleeko tahmaisesta siemenestä ihoon liimautuva elämä, tai takertuuko kärpänen siihen siivestään? Ehkä, ehkä ei. Miten kummassa mustista, harmaista, ruskeista ja vihertävistä pikkupakkauksista kehittyy kaikki elämän värit. Jotain kaunista ja tavoiteltua näistä elämistä kehittyy, niin valtavasti niiden kasvua odotetaan. Koko talvi on ollut aikaa suunnitella puutarhaa ja odottaa kevättä.

Yksin ei pieni elämä vartu. Se saa valon, se saa veden, se saa ravinteen, se saa kasvualustan, se saa suojan. Ehkä se saa myös rakkauden, joka näyttäytyy edellisten säännöllisenä ja sopivana tarjoiluna. Millaiseen pyöritykseen pikkiriikkinen elämä kykeneekään meidät tempaamaan!

Joko sinua viedään?