Perhoset liihottelivat myöhään puutarhaani viime kesänä. On liioittelua puhua liihottamisesta. Lähinnä ne säästivät voimiaan avaten siipiään auringonsäteiden keräämiseen silloin harvoin, kun aurinko sattui lämmittämään. Lentokelit olivat harvassa mehiläisillekin ja ne pysyivät pitkiä aikoja poissa.
Enää en voi käydä taistoon voikukkaa vastaan, vaikka
keltaiset ilopillerit ajan myötä turmelevat hyvän nurmeni. Maahumala saa levitä
pensaanalusissa. Alas nurmikko ja tilalle luonnon monimuotoisuus, nokkoset
takaisin.
Joudunko armahtamaan nokkosenkin? Se on paitsi nokkosperhosen toukan, myös neito- ja amiraaliperhosen jälkeläisten ravintokasvi. En tiennytkään, että putkikasvit (myös vuohenputki!) kelpaa ritariperhosen toukille. Tänä kesänä jätän turhan kitkemisen. Hankin lintuja, perhosia, mehiläisiä ja muitakin hyönteisiä houkuttelevia perennoja ja pensaita. Suosin luonnonkasveja pitkälle jalostettujen sijaan. Joku on lukenut Riku Cajanderia.
Omenankukinnan aikaan pihassa on paljonkin ravintoa tarjolla, mutta keväällä on köyhempää. Vain kaukasianpitkäpalon valkoisten kukkien hunajatuoksu kulkee vanoina puutarhassa ‒ ja sinililjojen. Vasta pari kevättä sitten havaitsin, että sinililja todella tuoksuu. Olen levittänyt niitä tahallani ympäri nurmikkoa tarjoten mehiläisille hyvät apajat. Runsaasti lisäännyttyään liljojen tuoksuvoima on vertaansa vailla mehiläisten houkutuksessa. Hupaista on katsella, kun iso pörriäinen mettä hamutessaan ottaa lähes maakosketuksen kukkavarren taipuessa yhä alemmas.
Toinen taikakasvi mehiläisten suhteen on köynnöshortensia. Iisoppia
ja salviaa meillä on ollut aina, samoin päivänkakkaraa sekä mäkimeiramia yllin
kyllin. Toissakesänä istutin muutaman ojanpenkalta noudetun mäkitervakon ja
viime suvena ketoneilikan taimia. Sinipallo-ohdake,
kaunopunahattu, kokeeksi etelänruusuruoho, laventeli, mirrinminttu ja
hopeapiiska pääsivät uuteen kukkamaahan.
Minulla olisi kaksikin paikkaa lisätä pihani monimuotoisuutta. Jossain vaiheessa pihan perän laho Sokerimiron kaatuu, ja sen tilalle voisin hankkia jopa raidan, tai muutaman pienemmän aivan alkukeväällä mettä tuottavan kasvin. Luopuisinko samalla omenapuun alla olevasta nurmikosta, ja istuttaisin sinne jotain mielenkiintoisempaa?
Toinen kohde löytyy olohuoneen ikkunan alta. Talon länsiseinustan penkki, johon aurinko paistaa täydeltä terältä ja jota ei periaatteen vuoksi kastella, kuten ei mitään muutakaan penkkiä pihallamme. Katolta saattaa runsaslumisina talvina tupsahtaa annos lunta stoppareista huolimatta. Kuinka mahtava paikka kuivan paikan kasveille. Tavalliset puutarhaperennat on vuorollaan juroneet muutaman vuoden ja sitten luovuttaneet. Ehkä tässä voisi ajatella kaikkia niitä ihania öttiäisiä, joiden nimiä en häpeäkseni edes tiedä, ja pitää monilajisen ja ravintoa tarjoavan istutuksen tekemistä päämääränä.
Riku Cajanderin innostava "Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha"-kirja saa ajattelemaan puutarhaansa muidenkin elollisten kuin itsensä käytössä. Häneltä on myös kirja "Puutarhan parhaat perhoskasvit", joka taitaa päätyä seuraavaksi lukujonoon. Luonnon suosimisesta omassa pihassa kirjoittaa Mattias Tolvanen nyt jo loppuunmyydyssä, kauniisti kuvitetussa kirjassaan "Villi puutarha". Ilmeisesti loppuunmyyty on myös Kauri Mikkolan ja Hannu Tannerin kirja "Perhospuutarha". Harmi. Täytyy etsiä kirjastosta, josko osuisi kohdalle.
Jos et vielä innostunut, niin Karoliinanpuutarhassa-blogista
löytyy postaus, jossa on listattu hänen puutarhansa parhaimmat perhoskasvit
kukintakuukausittain.
