Syksyn tuulahdus

Vääjäämättä kesä jälleen kääntyy kohti loppuaan, joten nautitaan näistä kuulaista ja aurinkoisista päivistä, joita syksy tuo tullessaan.

Alkavan syksyn värit näkyvät jo kasveissa, ja ensimmäiset hallat ovat niitä puraisseet. Meillä ei vielä ole miinusasteille yöllä menty, mutta yhtälailla plus neljä mittarissa saa suupielet kääntymään alaspäin. Päivällä kumminkin aurinko lämmittää ja on kuin kolea kesä.

Kuiva kausi kesäheinäkuussa sai iisoppini keskeyttämään kasvunsa, ja vasta reilu viikko sitten ne alkoivat kukkia kunnolla. Hyvä kun kukkivat. Tuovat kivimuurin yli röhnöttäessään mukavasti sinisen sävyjä muuten jo kuolleeseen kukintaan. Seassa on jokunen vaaleanpunainen iisoppi ja taustalla hopeamarunaa, joka pyrkii kurkottelemaan iisoppien yli.

Ruusuista neilikkaruusu jaksaa edelleen kukkia runsaasti. Se aloitti heti juhannusruusun jälkeen, ja yhä vain olisi nuppuja aukeamaan, mikäli lämpöä riittää. Minulla on aiemmilta vuosilta pakkashuurteisia kuvia tästä vielä marraskuulta. Vaikka piikikäs onkin, kukinnan takia soisin tätä risteytettävän jonkin toisen hieman isokukkaisemman ruusun kanssa. Toinen kukkija on teresanruusu, joka jälleen on pyöräyttänyt pariin oksaan terhakkaat nuput kohta avautua.

 

Hortensioissa alkaa olla vaaleanpunaista sävyä, samoin tavallinen aitaorapihlaja on saanut jo päällimmäisiin lehtiinsä tummia viininpunaisen sävyjä. Perennojen lehtiin on ilmestynyt kellertäviä ja rusehtavia värejä, jotka nekin tarkemmin katsoen on hyvin kauniita. Huomaatteko aidan takana olevan nurmikon ojassa? Ajelin sen matalaksi uudella ladattavalla trimmerilläni. Kesän paras, ja liki ainoa puutarhaostos. Miten aika onkaan mennyt niin, että vain kaksi kertaa olen käynyt puutarhaliikkeessä. Oikeastaan se toinen kerta oli rautakauppaan, kun haimme lisää rajaukseen tarvittavia betonikiveä.

 Rautapenkillä istuessa olen pommivaarassa. Käytännössä sen koin, kun kaikessa rauhassa istuin juttelemassa äidin kanssa, ja yhtäkkiä korkeuksista mäjähti miehen nyrkin kokoinen omena ihan viereen. Metalli vain helähti. Viisautta siirtyä kauemmaksi. Omenoita riittää kerättäväksi joka päivälle. Erityisesti viime viikon tuuli ja sade olivat pudottanut omenat kaneliomenapuun alle punaisen kirjavaksi matoksi. Niitä jo ämpärillisen viipaloin sellaisenaan pakkaseen, ehkä pitäisi vielä hillota ja kuivata omenarenkaita herkkunaposteluun.

Kiviympyrän takana rauniokilkka ja sitruuna-ajuruoho jatkavat varjon kivikon valloitustaan. Rauniokilkka kukkii vielä harvakseltaan näin loppukesästä. En ole hanninut kitkeä niitä polulta kun ovat niin matalia, etteivät kävelemistä haittaa.

Kellokärhö Rooguchi edelleen aukoilee vahamaisia kukkiaan. Johtuneeko juuri kukkien vahamaisuudesta ja terälehtien paksuudesta, mutta ne tuntuvan kestävän todella pitkään hyvännäköisinä. Nämäkin kaksi jo toista viikkoa. Kärhössä näkyy jo hieman lehtien muuttumista tummempaan suuntaan. Samoin varsien violetti sävy on yhä tummempi. Mutta nuppuja olisi vielä paljon aukeamaan.

 

 

Vaskikurjenpolvi

Täytyy palata pari kesää taaksepäin. Muokkasin likusterisyreenin ja orapihlaja-aidan väliin aivan uuden istutusalueen, joka rajautuu kivimuurilla taloa kiertävään polkuun. Istutin tuolloin kaksi vaskikurjenpolvea melko lähelle kivimuuria.

Vaskikurjenpolvella (Ceranicum sessiliflorum f. nigricans) on tummanruskeat lehdet, jotka sateella kiiltelee kuin tummunut messinkipinta. Ihastuin siihen todella. Se kukkii kauniin valkoisin, ehkä aavistuksen punaruskeaan vivahtavin kukin. Kukat ovat osittain piilossa vaskilehtien alla. Loppukesällä siinä oli muutamia kirkkaan oransseja lehtiä ja kovasti odotin syysruskaa.

Tämä 5-10 cm korkea kasvi on mitä oivallisin valinta muiden matalien kasvien, kuten maanpeiteruusun ja ketoneilikan seuraan. Kävi vain niin, että ne jäivät "seinäkukkasiksi" kavereidensa viedessä kaiken huomion. Valokuvissa vaskikurjenpolvi on aina sivuroolissa, jossain vähän syrjässä hädin tuskin mullasta erottuen, kuva-alasta osittain ulos rajautuneena. Montaa kunnollista kuvaa en niistä edes löytänyt ensimmäisen kesän jälkeen.

Ehkä oltuaan ihan nenän edessä ja silti näkymättömiä, en huomannut hoitaa niitä ollenkaan seuraavana kesänä. Siinä ne kärvistelivät paahtavan hellekesän. Ehkä myös talven lumi- ja jääpeitteen vaihtelu oli niille liikaa. Toinen vaskikurjenpolvistani kuoli, eikä toinenkaan keväällä hurraata huutanut. Jälkimmäinen ei vironnut, ja niinpä harmitellen poistin kuivan juurakon. Peittelin vielä hiekalla maanpeiteruusun tyveä, kun ajattelin sen suojaavan kosteuden haihtumiselta.

Hämmästys oli melkoinen, kun ruusun kukinnan aikoihin kävin siistimässä sen juurelta pudonneita terälehtiä. Hiekasta pilkisti ainakin kolme pikkuriikkistä olentoa, joita täytyi ihan sykkyräkyykyssä kumartua tiiraamaan. Ilmiselviä vaskikurjenpolvia!

Ehkä paikka ei sittenkään ole aivan mahdoton niille kasvaa. Yhden isomman vaskikurjenpolven löysin viereisestä kivikosta. Ilmeisesti rankka sadekuuro on vienyt siemenen mukanaan viettävää maata myöten. Vähän kyllä ihmettelin, miten se aikoo selvitä keskellä kivikkoa. Mutta onhan kivikkoni vain silmänlumetta ja ohut kerros katekangasta erottaa sen muhevasta mullasta. Ehkä taimi on löytänyt juurensa riittävän syvälle. Hyvin se näytti pärjäävän kivien puristuksessa.

Toivon tosissani, että ne selviävät tulevasta talvesta. Ovat itse valinneet paikkansa, joten ehkä ne onnistuvat.

Kiviympyrän uusi istutus

Kuluneen kesän olen katsellut tekosiani, ja miettinyt tuliko viime kesänä viskattua laidallinen, kun ihan vähän vaan piti asetella sopivia kiintopisteitä uuteen istutukseen.

Hämmästelen hopeamarunan korkealle kurottavia latvoja ja tummakurjenpolven hukkumista William Guinnes -akileijojen taakse. Pikkupilarikatajan latvus lähes peittyy muuhun kasvillisuuteen, vaikka keväällä se oli yksi istutuksen kiintopisteistä. Uusien kasvituttavuuksien kanssa joutuu ensin tarkistamaan, mihin mittoihin ne annetuissa olosuhteissa kasvavat. Ehkä vielä siirrän tummakurjenpolven ja jokusen hopeamarunan, toinen vaskikurjenpolvista sai jo lisämultaa alleen. Istutuksessa keskikorkeat kasvit kilpailevat huomiosta, silti nautin niistä jokaisesta erikseen.

On hankalaa valita oikeat kasvit ja arvella siinä sivussa vaihtelevat paahteet ja sademäärät. Kohtuullisesti tällä kertaa onnistuin. Kerran olen letkukastellut alueen läpikotaisin ja pari kertaa vienyt kannulla hätäapua pahimman porotuksen uhreille aivan kivimuurin tuntumassa. Onneksi taivaat repesivät ja janoiset saivat vesivarastotkin täyteen. Kivimuurin istutuksista olen suorastaan ylpeä.

Haalin katajan ja purppuraheisiangervon ympärille niiden sävyihin sointuvia kasveja, purppuraa, kermankeltaista, vaaleanpunaista, sinisen sävyjä ja hopeaa. Istutin ripauksen keltaisena kukkivia: äidiltä saamani kellukat, joiden varsissa ja verholehdissä on kaunis purppuran sävy. Loppukesän kukintaan on varattu ripsialpi, jonka lehdet sitovat pirteänkeltaiset kukat osaksi taustan purppuraa.

Vaskikurjenpolvi vaaleine kukkineen ja pronssisaumayrtin tumma karvaisen pehmeä olemus antavat taustaa maanpeiteruusu Candy Coverille, muurin valkomaksaruoholle ja vahvanpunaisille harmaanvihreävartisille ketoneilikoille.

Vaaleana kukkivan pensaskärhön purppura ja Teresanruusun helakat lehdet ovat kaunis näky. Yhdessä ne eivät tänä vuonna kukkineet, vaikka niin suunnittelin. Ruusun parhaan kukinnan missasin, kun ensin jänis ehti napsia mehukkaimmat latvat ja sitten kävin ihastelemassa David Austinin ruusuja, mutta siitä reissusta myöhemmin.

Teresanruusun ympäristön hukutin hopeamarunaan, iisoppiin ja laventeliin, joka talvehti oikein hyvin. Tänä vuonna siihen tulee kukkiakin! Muiden kasvien maanpeitteenä on mirrinminttua, jonka ajattelin sopivan kokonaisuuteen.

William Guinnesin tummanpuhuvat kukinnot osittain katosivat purppuraheisiangervon muodostamaan taustaan. Tykkään ja en tykkää. Yllättäen silmä havaitsee eri kukintoja kuin pensaassa kuvittelisi olevan. Kadulta ja taloa kiertävältä polulta katsoen pensas ja viljamit sijoittuvat vierekkäin. Pystysuorina kohoavat sinipallo-ohdakkeet saivat huojuvaksi elementiksi  etelänruusuruohon ja nuokkuluppion. Näiden alapuolella kukkivat aikanaan tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen pioni, kunhan varttuvat kukintaikään.

Brookside-jalokurjenpolven vieressä ja likusterisyreenin alla maa ammottaa vielä mustanaan. Olen kylvänyt ohueen hiekkamultaan, kivikon väleihin raunio- ja kivikkokilkkaa, jotka ehkä vasta ensi keväänä itävät, kun saavat kevätkosteutta. Toistaiseksi on ollut itämiseen liian kuivaa.

Alueen toisessa päässä ovat pionit, nuokkuluppio, etelänruususruoho, sinipallo-ohdake, Johnsson's Blue -loistokurjenpolvi, jokunen kellukka ja punapäivänhattu.

 

Tilinpäätös 2016

Kiitoksia Vaalean Vihreää -blogiin haasteesta kertoa menneestä kesästä!

Kesällä sain toteutettua suunnitelmani yhdistää pikkuportilta lähtevä kivimuuri osaksi muuta puutarhaa. Alunperin kivimuurin piti jatkua täysin päinvastaiseen suuntaan talon taakse. Puutarhaan rakennettu kiviympyrä kuitenkin veti muurin jatkon magneetin tavoin luokseen ja olen ratkaisuun enemmän kuin tyytyväinen.

 

Kiviä siirrellessä, nurmikkoa ja orapihlajan versoja maasta kaivaessa tuli mieleen, että rajansa raadannallakin.  Opin, että liikaa reuhtoessa menee maku puuhaan. Hyvä hikijumppa satunnaisesti, mutta päivätolkulla kaivaminen ei ollutkaan enää mielekästä.

Viime kesänä murehdutti ensin viileä ja kostea kesä, myöhemmin lämmin ja kostea kesä. Ötökät lensivät ja luikersivat, suorastaan kirmasivat puutarhaani. Aika loppui kesken ja ötökkäinvaasion lisäksi puutarha otti askeleen villimpään suuntaan.

Nautin toissakesän istutuksista keväällä. Pitkästä aikaa oli pihassa sipulikasveja, tulppaaneja ja laukkoja.  Nautin myös lämpöisistä kesäpäivistä ja rauhallisista hetkistä lomalla. Syksyllä marjojen ja hedelmien kypsyessä muutuin oravan kaltaiseksi hamstraajaksi ja nyt talvella nautin jokaisesta marjasta viilini päällä.

Aivan loppusyksystä ostin purppuraheisiangervon. Istutin 'Diabolon' uudelle kivialueelle, jonka istutuksia toivottavasti pääsen ensi kesänä jatkamaan.  

Haaveilen kukkarunsaudesta ja tuoksuvista matoista kiviympyrän taustalla, mutta suunnitelmat alueelle on vielä kesken. Jos omistaisin taikasauvan, niin kivimuurin edessä olevalta pihapolulta katoaisivat rikkaruohot ja polun toisella puolella olevat istutukset uudistettaisiin.

Tilinpäätös jää runsaasti plussalle. Kuvia selatessa ymmärrän, miten paljon edellisen kasvukauden aikana lopulta koin ja kuinka paljon ennätti tapahtua. Avartava haaste siis.

Haaste kuuluu näin:

Mitä unelmia toteutit 2016?
Mitä opit?
Mitä murehdit?
Mistä nautit?
Mitä haaveita on vuodelle 2017?
Laita haaste kiertämään ja haasta neljä.

Voit vapaasti tarttua haasteeseen ja kertoa menneestä puutarhavuodestasi!

Lämpimästi tervetuloa blogini lukijaksi, Vikki, blogista Vikkikuvailee!

Kivimuurin jatke

 

Kivimuuri ja kiviympyrä sekä niiden välissä kasa kiviä, nurmikko korkeammalla kuin sitä kiertävä polku, rikkaruohottunut multakasa, ylikorkea kuiva orapihlaja, jota kukaan ei enää halua leikata pallon muotoon – eikä yletykään. Polun vasemmasta laidasta ei tänä kesänä puhuta mitään, koska muurin ja ympyrän yhdistäminen teettää töitä yllin kyllin.

Kivimuurin kaarta ja etäisyyttä polusta hahmottelin jonkin aikaa. Tiirailin kauempaa ja kävin välillä siirtelemässä kivijonoa. Halusin leventää polkua, koska lumikola vain nipin napin mahtuu kaarteessa kulkemaan. Nurmikon ja polun korkeuseroa ei voi hävittää, joten korostetaan sitä.

 

Multa pois kivirivistöstä polulle päin. Siinäpä soma homma. Maa oli täynnä vuohenputken juuria, orapihlajan juuria ja sen vesoja sekä jostain syystä rautanauloja! Eniten lapiointia haittasivat kivet, sillä yllättäen polun pohja jatkui leveälle nurmikon alle. Polku siis on alunperinkin ollut leveämpi.

Tässä tilanne vastakkaiselta suunnalta kiviympyrän viereltä kohti kivimuuria. Edessä oleva likusterisyreeni jää ja sen takana oleva orapihlajapuu on viimein saanut lähtöpassit.

Vuohenputkesta minulla on kokemus, että tullaan vaikka läpi harmaan kiven, joten päätin kitkeä enimmät juuret (lue kaikki) pois kivimuurin taakse jäävästä mullasta. Samoin kävin jonkin matkaa orapihlaja-aidan alustaa läpi rikkaruohoista, koska olen päättänyt, että siinä kohtaa ne eivät enää kasva.

On muuten eroa kate- tai maisemointikankaiden laadulla. Kuvassa näkyvän kankaan loppupää on ollut kaksi vuotta taiteltuna pieneksi mytyksi kivimuurin päässä; ihan kuin uusi. Viime kesänä ostamani taas oli ohutta seittiä, joka repeytyi tuulenhenkäyksessäkin. Hyvin on tämä ruskea pitänyt pintansa. Yhtään vuohenputkea ei ole kivimuurista noussut.

Kun käsillä ei ollut oikeaa juurimattoa, päätin laittaa kankaita kerroksittain. Alimmaisena polkua vasten on erottelukangasta ulottuen pitkälle multakasan päälle. Erottelukankaan päällä on kivimuurin alta tuleva tuhdimpi kangas, jonka myyntinimi ei enää ollut tallessa. Päällimmäisenä ohut katekangas. Tärkeää on, että katteet läpäisevät vettä.

Kivimuurin taustaa pengersin ja polun reunaan kaivoin samanlaisen uran kuin edellisessä postauksessa nurmikon rajaukseen.

Tässä näkymä kiviympyrältä. Kivikasa on niin lähellä orapihlajaa ja kaivantoani, että välillä on ahdasta. Piti miettiä mitä siirrän, etten kahteen kertaan tee samaa työtä.

Polkua leventäessäni löysin myös yksittäisen betonilaatan (?!), ja tietysti kiviä lisää.

Seuraavana kivien kantamista. Käytin uran täyttämiseen loput viime kesänä seulotuista pikkukivistä. Lisää löytyi tuosta keosta orapihlajan alta. Isompia kiviä oli vähänlaisesti ja niitä täytyi etsimällä etsiä keon sisältä. Siinä samalla hieman koon mukaan lajittelin.

Tässä vaiheessa ajattelin, että tuleepa karu erämaa ennen niin vehreälle nurmikolle. Näytti tosi kalsealta. Multaa ja soraa varten jätin pienen syvänteen muurin yläosaan.

Pienikin vihreä pilkahdus saa muurin näyttämään heti paremmalta. Kasveina on kuivan paikan kestäjiä, lähinnä keto- ja kääpiöneilikkaa ja jokunen mehitähden alku. Olen tyytyväinen sateesta. Hiljalleen se painaa mullan kivenrakosiin ja kasvit pääsevät juurtumaan.

Kun istutukset kasvavat, voi muurista tulla ihan soma.

Kivimuurin takana kankaat vielä jatkuvat. Saavat toistaiseksi olla. Jos vaikka puutarhasuunnittelu talven aikana ratkaisisi seuraavan siirron. Kiviä nimittäin jäi, vaikka näiden kahden projektin ohessa tein vielä kukkapenkin rinteeseen pionien ja polun väliin. Pienestä rinnepenkistä kerron seuraavalla kertaa.