Tupsahdin kesäkuuhun

Ei voi olla totta, että on jo kesäkuu. Siltä se nyt kumminkin näyttää, ja sitä mieltä on myös puutarha.

Voiko purppuraomenapuu kukkia enää enempää?

Profusion jälleen pistää parastaan. Tänä vuonna sen olemuksessa on havaittavissa pienoista oksien painumista vähitellen sateenvarjon muotoon. Siitä pitäisi kehittyä ajan oloon sivuiltaan ja oksankärjistään hieman alaspäin suuntautuva, siis leveä ja matalahko. Keskeltä suoraan ylös kasvaneet oksat alkavat taipua, eikä pystyjä oksia enää kehity yhtä hanakasti kuin sen nuoruusvaiheessa.

Mahtuisiko lemmikkeihin yhtään kukkaa lisää?

Pitkä viileä kevät on ollut lemmikin juhlaa. Sateen jälkeen se on ottanut kaiken ilon irti ja jakanut somaa hempeää sineään niin kukkapenkkeihin, poluille kuin nurmikolle. Hentoinen lemmikki on rehevöidyttyään jopa alkanut jyrätä vieressä kasvavia muita kevätkukkijoita.

Voiko pidempään olla elossa kuin Elegant Lady -tulppaanit?

Varmaankin. Nämä yksilöt ovat kasvaneet samalla paikalla siitä lähtien kuin perustin kiviluiskan kiviympyrän laitamille. Käytännössä siis syksystä 2016. Nämä ovat myöhään kukkivia tulppaaneja, ja vaikka joka vuosi katson niiden kapoisia nuppuja ajatellen, että ovatpa ne laihan oloisia, avautuvat kukat kumminkin ihan normaalikokoisina ja aina yhtä hienostuneina. Pieni punaisen häivähdys vaaleankeltaisessa kyljessä.

Tänään oli jokin jäärä jäänyt Ladyn syliin vangiksi.

Voisiko joku pestä kasvimökin lasit?

Voisi varmaan, mutta en nyt viitsi. Tämä homma olisi pitänyt tehdä ennen kuin täytin mökin kasveilla, taimipurkeilla, mullalla, tukikepeillä, harsoilla, kastelukannulla, juu-neim-it! Yläpristillä odottavat kasvupaikkaa vasemmalta euroopanalppitähti, sädepäivänhattu ja valkoiset tummatulikukat. Kasvupaikkaakin olisi pitänyt ehtiä kitkeä, perustaa, lannoittaa. No, ainakin mietitty on, eli suurin piirtein tiedän minne ne ovat suuntaamassa.

Voisiko omenapuita pyytää pitämään tauon kukinnassa tänä vuonna?

No ei voi. Taas on kolme isoa omenapuuta (Valkea Kuulas, Antonovka ja Punakaneli) ihan vaahtopäinä, pari puuta sentään elävät vähän hillitymmin. Grenman ei kuki ollenkaan ja perheomenapuu vain muutamalla kukalla. Niin, ja Bergiushan juuri kaadettiin. Siinä oli ihan tautisen paljon nuppuja. Lämpökään ei ole alle kymmenen asteen, eikä navakka tuuli ole estämässä pölytystä. Pihalla touhutessani vain tasainen humina kuuluu pääni yläpuolella, kun pörriäiset suorittavat omaa tehtäväänsä. Väistämätön on edessä: Saadaan jälleen omenaa, ellei ihan maailmanloppu tule.

Mikäs sen mukavampaa?

 

Koska kukkii? -haaste

Sain Marjukalta Tutkimusmetsän puutarha -blogista haasteen. Kiitoksia! Haaste on alunperin lähtenyt liikkeelle Minnalta Hiidenkiven puutarhassa -blogista.

Olipa avartavaa katsella jokusen vuoden takaisia kuvia haastetta varten. Ensin ajattelin arvailla krookusten kukintaa, kun se edellisellä kerralla meni railakkaasti pieleen, mutta sitten iski katse vuonna 2022 otettuun kuvaan. Vielä 10. huhtikuuta meidän saunan katolla on ollut n. 30 sentin kerros lunta ja kiviympyrän rautapenkki on ollut istuinta myöten lumihangessa. Tänä vuonna penkin alla on jo pälvi, eikä saunan katolla yhtään lunta! Vinkki, vinkki: aikainen kevät tulossa? Niin on odotettu.

Jospa etsisin muita vinkkejä ja arvaisin jotain kukkivaksi lähempänä kesää. Kuvista 2021-2023 päätellen purppuraomenapuun kukinta ei ole kovin paljoa vaihdellut vuodesta toiseen. Muutenkaan hedelmäpuilla kukinta ei aina ole juuri sen päivän tai viikon säistä kiinni. Sydän syrjällään olen monesti ounastellut tulevan hallan tai peräti yöpakkasten tekosia juuri avautuneille kukkapilville. Hallaa se halla tekee, joskus enemmän, joskus ei yhtään mitään. Eli omenapuut meillä kukkivat aina (jos ovat kukkiakseen) siellä touko-kesäkuun vaihteessa.

Etsin kuvia, joissa nuput olisivat juuri auenneet, sillä ajattelin metsästää tänä keväänä koristeomenapuun ensimmäiset auki olevat kukat. Vuonna 2021 avautuminen on tapahtunut 2.6. Kylmää on ollut sinä aamuna, koska lehtien pintaa täplittävät pienen pienet niihin tiivistyneet vesipisarat. Valkoinen lehdissä ja terälehdissä ei ole huurretta, vaan ohutta nukkaa. Lyhyt hento karvoitus suojaa puun nuoria versoja ja kukkia kevään kylmiltä säiltä.

Koska minulla on tieto, että 2022 kevät oikeasti oli myöhässä ja vielä löydän samalta vuodelta kuvan juuri avautuvista kukista 4.6., arvelen sen olevan myöhäisin aika, jolloin 'Profusion' alkaa meillä kukkia. Kuvassa aurinko paistaa ja sää vaikuttaa lämpimältä. Kuva-alan alalaidassa häämöttävä karviainenkin on jo kasvattanut isot lehdet.

Viime vuonna nuput aukesivat jo 26.5., eikä itse tapahtumaan mennyt kuin tovi. Varhain aamulla kyttään kameroineni nupullaan olevaa puuta. Ensimmäinen kuva on otettu klo 6:18. Alkukesän aurinko ei pääse lämmittämään alaoksia, sillä lähistön rakennukset pitävät ne varjossa. Aika hyinen ja viileän oloinen tuntuma varjossa. Vaan eipä aikaakaan, kun aurinko väistää naapurin talon ja kiipeää saunan katon yli lämmittämään puun latvuksia. Kello 6:33 ovat ensimmäiset nuput auki. Taustalla auringossa kylpee tammi, josta kerroin edellisessä postauksessani.

Kolmen vuoden kuvien perusteella kukinta alkaa siis välillä 26.5. ‒ 4.6., joten arvaan purppuraomenapuuni ensimmäisten nuppujen aukeavan kukkaan torstaina 30.5. Jotenkin vaikuttaa siltä, että on ihan tavallinen kevät tulossa. Ei aikainen eikä myöhäinen. Vai onkohan silloin jo kesä ovella?

 ***********

Haasteen säännöt ovat seuraavat: Valitsemissasi kasveissa ei saa näkyä nuppuja veikkaushetkellä. Poikkeukseksi laskettakoon puuvartiset, joissa saa olla kukkasilmuiksi tunnistettavia osia. Valitsemasi kasvien kohdalla olisi hyvä olla vielä lunta/jäätä tai edes sen verran routaa, ettei kasvi olisi lähtenyt kasvuun. On nimittäin aivan eri asia veikata kukinnan alkua lähipäiville kuin viikkojen päähän ja tässä haasteessa nimenomaan tarkoitus on luoda pitkäkestoista jännitystä. Kukinnan alkua saa vauhdittaa esim. lapioimalla lunta pois kukkapenkin päältä (sitähän me kaikki teemme jossain vaiheessa kevättä), mutta harsoviritelmät ynnä muut, joita et normaalisti tekisi, lasketaan dopingiksi. 

Kerro, keneltä sait haasteen ja haasta vuorostasi mukaan muutama kaveri. Olisi myös kiva, jos kävisit laittamassa Hiidenkiven puutarhassa -blogiin haasteen aloituspostaukseen kommentin osallistumisestasi. Raportoi myöhemmin keväällä, kuinka hyvin kukkakevään ennustaminen sinulta onnistui.

 ************

Jätän nyt haastamatta ketään, sillä haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa, mutta mikään ei estä sinua tarttumasta siihen. Varsinkin, jos tiedät aivan varmasti, koska teillä kukkii!

Pääsiäistervehdyksenä vielä nunnannarsisseja. Aurinkoa ja lämpöä pääsiäispyhiin ja puutarhaan!

 

 

Yltäkylläisyys

 

Tiirailen aamupalaa tehdessä vastapäisen rakennuksen katonharjalle. Meille lokista näkyy pää, kaulaa ja yläosa selkää. Pesässään se on kyyhöttänyt viimeiset viikot riippumatta tuulesta, sateesta, lämpötilasta, pesärosvovariksista tai harakoista. Ihmettelen, mitä miettii lokki viikkotolkulla pesässä istuksiessaan. Tänään katonharjalla keikkuu pieni lokinpoikanen, joka kiireesti paimennetaan emonsa siipien suojaan.

Pesin kasvimökin ja osa talvisäilössä olleista rojuista on yhä levällään
kuin Jokisen eväät. Pitäisi järjestää näille pihavarasto.

Hommatkin on levällään. Silppua menossa marjapensaille, haketta katteeksi,
rodomultaa mustikalle, multaa kukkapenkkeihin. Kukahan kantaisi ja levittäisi?

Koristeomenapuun kukinnasta olen saanut nauttia jo kaksi viikkoa ja tuntuu, että joka aamu siinä on yhä enemmän kukkia. Yltäkylläinen tämä Profusion, nimensä mukaisesti. Kukinta alkaa muutamilla oksilla ikään kuin tiedusteluna säätilanteesta ja laajenee vähitellen. Väri on aluksi hyvin tumma viininpunainen. Nuppuja tuskin erottaa puhkeamassa olevista punaruskeista lehdistä. Yhtäkkiä nuput saavat helakamman sävyn ja siitä tietää, että kukintaan on enää pari päivää. Itse kukka aukeaa hyvin tummana, säilyy hieman vaaleamman viininpunaisena viikon ja alkaa sitten vähitellen vaaleta ennen terälehtien putoamista. Juuri nyt kukinta on parhaimmillaan.

 

Muu puutarha on säiden kylmyydestä huolimatta kehittänyt yksi toisensa jälkeen kukkapuiden nuput täyteen kukkaan. Sinne menivät kriikunat, kirsikat ja päärynät, nopeasti on ohi näiden kevätkukkijoiden yltäkylläinen kauneus. Runsas kukinta kaikissa, terälehdet nyt nurmikon koristeena, mutta onpahan kuvat kukkivista puista tallessa.

Päivän aurinkoisina hetkinä on kiva istahtaa tammen varjoon.

Vanhat pihasyreenit jaksavat kukkia, välillä kaatuu tai kaadan
kokonaisen rungon takapihan rivistöstä.

Alkukesän tuoksut ovat täyttäneet puutarhan. Omenat, kielot, syreenit; siinä puutarhani kesätuoksu, joka palaa mieleen talvipakkasillakin. Vaikka aamulla satoi ja raskas pilvivaippa peitti taivaan, pääskyset kirmasivat pilvien alla. Taitaa niilläkin olla jo poikaset ruokittavina.

 Rentoa sunnuntaita puutarhassa!

 

 

 

Syyssunnuntaina

Viikonlopun upea ilma on saanut minut olemaan ulkona molempina päivinä. Lauantaiaamun olin ahkerana omenateatterissa ja saatuani viimeisen hillopurkin kannen kiinni, otin kameran ja lähdin ulos kuvaamaan.

Olikin melkein kaksi viikkoa vierähtänyt edellisestä kerrasta, mikä näin kesäaikaan ei ole ihan tavallista. No, johan on syksy ja sen huomaa kuvauskohteistakin. Iso harppaus on kuljettu syksyä kohti pienessä ajassa. Johtuneeko hallakylmistä öistä, sillä lähes joka puskassa oli jo lehtivihreä lähtenyt virtaamaan kohti juuristoa.

Sinnikkäitä kukkijoita on yhä siellä täällä, ja tulee sama fiilis kuin keväällä tulppaanien vain jatkaessa ja jatkaessa kukintaansa kun kylmä kausi sai ne ikään kuin jähmettymään paikoilleen. Iisoppi on edelleen kukinta-ajasta sekaisin ja kukoistaa sinisin ja vaaleanpunaisin kukin kivimuurin päällä. Sen taustalla likusterisyreeni on viikossa saanut keltaisen lisävärin lehdistöönsä ja purppuraheisiangervo on jo lähes lilanmusta dramaattinen ilmestys. Oikeastaan ihan hyvä, että hopeamaruna on levinnyt iisoppien sekaan. Sen kuuluisi olla kuvasta oikealla, mutta ei siellä viihtynyt ja on omia aikojaan valinnut itselleen paremman paikan.

Teresanruusu on vielä avannut yhden nupun, vaikka lehdet jo osittain varisevat pensaasta. On se sitkeä sissi. Jotenkin herkän kaunis, ja tuntuu että se olisi kukassa ihan väärään aikaan. Syksyllä lehtien varistua pääsevät sen tummanpunaiset versot kunnolla näkyviin. Talvella paljaat varret ovatkin hyvin kauniit lumea vasten sikäli kun näkyvät verkon läpi. Verkottaa pitää, sillä tänään löysin ystäväni rusakon pesäpaikan puutarhastamme. Se todellakin ASUU meillä. Toivottavasti tämä on vain sen kesämökkipaikka, ja painuu muualle järsimään pajunköyttä. Eli verkot esiin ajoissa.

Viimein meillä kukkivat myös kosmokset. Sai niiden kukintaa odottaa. Pari yksittäistä kukkaa on ollut jo pitkään, mutta varret ovat täynnään nuppuja, jotka ovat surullisen tiiviin oloisesti kiinni. Ei varmaan kovin montaa lämmintä päivää (ja yötä) tarvitsisi, että ne kaikki olisivat kukassa. Kylvin kosmokset vasta touko-kesäkuun vaihteessa, joten siinä ehkä syy pitkään odotukseen. Tai sitten kylmä alkukesä, tai kuuma keskikesä, tai sateinen loppukesä, tai...

Pitkään olen odottanut myös syyskimikin alkavan kukkia. Kukkavana vaan jatkaa kasvuaan korkeuksiin. Se on tehnyt sentään nenän korkeudelle pari pientä sikermää nuppuja, etten ihan joudu tikkaille kapuamaan kuvatakseni läheltä. Nuput on pullistuneet sitten viimeisen katselukerran, mutta edelleen ovat tiukassa supussa. Voi näitä syyskukkijoita. Ja mikä pistikään istuttamaan sen varjopuutarhan puolelle? On minulla toinenkin syyskimikki, mutta se on ollut puolestaan aurinkoisemmalla paikalla, on hukkua vuohenputkeen, ja oli kateissakin pari vuotta, kun on niin pieni. Vasta tänä kesänä se on kasvanut kunnolla, mutta ei edes yritä tehdä kukkavanaa.

Korkeuksista kurkkii tämä päivänpaiste. Se tuo kyllä auringon mieleen vaikkei aurinko näyttäytyisikään. Aika hassu kurkkiessaan yksinään tuolta puiden välistä. Sen seuralaiset osittain makaavat maassa ja toinen puoli porukkaa on vähän matalampia ja nuput hyvin tiiviinä odottaen parempia kelejä. Saa nähdä moniko niistä ehtii kukkaan. Siinäpä minun kesäkukkani. Yritys oli kova, mutta pipariksi meni tällä kertaa.

Koristeomenapuu on heittäytynyt upean punaiseksi. Osa lehdistä on kirkkaan punaisia ja suurin osa tumman viininpunaisia. Pikkuriikkisiä omenoita on puu täynnään, eli hyvä on ollut omenasato tämänkin osalta. Joskus loppusyksyllä ja talvella miniomenat kelpaavat tilhiparville, joskus ne kuivuvat rusinoiksi ja ovat koristeena puussa vielä keväälläkin.

Mustilanhortensiasta on pakko laittaa jälleen yksi kuva. Pensas on hauskan monivärinen ja kukkien värit ovat perussävyltään joka kuvauskerralla erilaiset värin muuttuessa sitä mukaa kuin syksy etenee. Vaaleanpunaisen jälkeen terälehteen tulee aavistus kellertävää, kunnes terälehdet kuivuvat ruskehtaviksi. Auringonvalo saa ne näyttämään läpikuultavilta.

Nyt jo on valamonruusussa kiulukoita ja lehdissä punaista väriä. Pidän tämän ruusun kiulukoista, niiden väristä ja muodosta. Itse ruusua en välttämättä istuttaisi omaan puutarhaani, mutta en ole poiskaan kaivanut, kun on kaunis syksyisin. Onhan se ihan nätti myös kesällä kukkiessaan.

Tänään oli tarkoitus saada istutettavat taimet maahan, mutta toisin kävi. Maa olikin (yllätys, yllätys) täynnä vuohenputkenjuuria, joita sitten aloin järjestelmällisesti kitkeä. Ajattelin, että vaikka peittäisin maan sanomalehdillä ja hakkeella, on parempi kiskoa sitä maasta irti niin paljon kuin mahdollista. Siihen se aika sitten hupeni. Ja omenoiden poimintaan. Kävin koko puutarhan läpi, ja enää on käytännössä jokunen kaneliomena puussa, talviomenia vähän enemmän tosi korkealla latvuksissa. Pääsen ihan oikeisiin puutarhatöihin!

Mukavaa viikkoa puutarhassa!

 

Puuta ja muuta

Puutarhamme rungon muodostavat vanhat omenapuut. Isoja puita, kuten koivuja, kuusia, mäntyjä, haapoja tai vaahteroita ihailen naapureiden puutarhoissa ja kaupungin puistossa. Sieltä ne sopivasti näkyvät meille ja antavat kivasti taustaa. Meillä on siis puu-tarha painon ollessa sanalla tarha. Tarhattuja puita, omenaa, päärynää, kirsikkaa, kriikunaa, tammi, pari erikoisempaa havupuuta ja pari koristepuuta. Näissäkin riittää haravoimista syksyisin, ja saan tuulen mukana kulkeutuvia koivun siemeniä ja lehtiä ihan riittämiin.

Tontti on reilu 1000 neliötä, eli meillä on täällä melko varjoisaa, ainakin paikoitellen. Kokoluokkaan jättiläinen sujahtavat omenapuistamme: Antonovka ja Bergius. Eka on monirunkoinen ja jälkimmäinenkin on haaronut kasvultaan leveäksi. Antonovkan halkaisija on ehkä 15 metriä, eikä Bergius jää paljoa kapeammaksi. Ikää niillä on n. 70 vuotta ja krempat on sen mukaiset. Molemmat tuottavat edelleen hedelmää ja yritän hoitaa niitä leikkaamalla kuivia oksia vuosittain.  Uuttakin kasvua ilmestyy välillä, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Bergiuksen sydän on alkanut oireilla, ja mietin miten pitkään keskeltä lahoava runko jaksaa kannatella valtavat haaransa. Antonovka taas kurottaa yhä laajemmalle sivuhaarojaan, ja tiedän sen joku päivä repeävän liitoksistaan. Ehkä jonkin sortin kainalosauvaa pitäisi tarjota menoon. Viiraa tai ei, minulle sen rungot ja keskellä ammottava monttu tuovat mieleen Edvard Munchin Huuto-maalauksen muumion.

Kriikunat olen saanut työkaveriltani ihan ensimmäisinä vuosina, kun tänne muutimme. Ikää siis liki 20 vuotta. Niillä oli kova kohtalo joutua jänisten trimmaamaksi parina ekana vuonna, mutta ihan mukiinmeneviä puita niistä kasvoi. Siis tuossa yhdessä kohtaa on useampi taimi. Lähinnä rajaa kasvavan rungon olen ajatellut vielä kaataa syksyllä. Keväällä karsin kuivuneita ja suoraan naapuriin siirottavia oksia rankalla kädellä. Kriikunoita saamme enemmän kuin haluamme, joten kokonaisen rungon poistaminen ei sureta.

Japaninlikusterisyreeni on pelkästään kauneutensa vuoksi hankittu puu pihassamme. Ja sehän ei ole vähän. Odotan innolla kesäkuun loppuun sijoittuvaa kukintaa, sillä paljon kukkaterttuja näkyy jo muodostuvan. Viime vuonna se teki vain yhden ainoa kukkatertun, ja olin sen voinnista hyvin huolissani. Nyt näyttää tilanne taas normalisoituneen. Lupaan postata tästä enemmän, kunhan kukinta-aika lähestyy.

Toinen koristepuu on kasvimökin viereen istutettu Profusion-purppuraomenapuu. Hän ansaitsee myös oman postauksen joka kesä. Se on nyt ehkä noin 10-vuotias ja sen kasvussa on alkanut näkyä koristeomenille ominainen latvuston kaareutuminen vähitellen alaspäin. Toivon, että siitä tulee aikanaan sateenvarjon mallinen yleisilmeeltään.

Omassa luokassaan on tietysti tammi, jonka kasvuvauhti ja voima tuntuu yhä vain kiihtyvän. Siitä olen hyvin onnellinen ja riemuissani. Puu oli pieni taimi lasten kanssa sen istuttaessamme ja nyt sillä on ikää noin 30 vuotta. Muuttavasta ja rakkaasta tammesta kerroin aiemmin tässä postauksessa. Tammessa on jotain ikuista, lujaa ja pysyvää. Toivon sen elävän pitkään ja terveenä.

Omenajättiläinen Sokerimiron kaatui moottorisahan pauhuun pari kesää sitten. Kyllästyin sen imeliin, kitkeräkuorisiin omenoihin, jotka useimpina vuosina olivat pihlajanmarjakoin vioittamat. Kuorten kitkeryys johtui kuivasta kasvupaikasta, jotkut tiesivät. Sokerimironia saan kiittää varjopuutarhani penkereiden paksuista rungoista. Kanto on yhä edelleen maassa ja halkaistu runko sen molemmin puolin merkkaamassa portinpaikkaa tulevaan ruusutarhaan, jonka valmistumisen ajankohdasta ei ole tietoa. Kaadettu omenapuu jätti ruusuja varten lämpöisen paikan iltapäivän ja alkuillan auringossa.

Koska Sokerimironia ei enää ole, pääsee tontin laidalla kohoavat timanttituijat ja erityisesti niiden välistä kasvava japaninhemlokki paremmin esiin. Hyvä niin. Ennen omenapuun poistamista en ymmärtänyt, miten paljon se jätti peittoonsa. Jatkossa istutan jotain köynnöstävää tai pensasmaista kasvia, mikä ei peitä hemlokkia. Japaninhemlokki oli myös hyvin pieni taimi, kun sen istutin. Jossain vaiheessa vuosien jälkeen iloitsin, kun se alkoi pitää puoliaan juhannusleinikeille. Nykyisin mittaa on ehkä reilu 2 metriä ja ikää n. 15 vuotta. Tänä keväänä siinä on pitkät vuosikasvaimet. Se on ihan selvästi nauttinut toukokuun sateista.

Suurin piirtein samoihin aikoihin istutin syreenien suojaan kanadanhemlokin. Vasta viime vuosina sitä on voinut kutsua puuksi, niin hentoinen ja rentokasvuinen se on. Toukokuun ukkos- ja sademyräkkä katkaisi sen takaa varjostavan syreeninrungon. Juuri sen, jonka kanssa olin arponut, kaataako vai ei. Emmin, koska syreeni antaa varjoa hemlokille ja syreeninrungon ympärillä luikertaa alppikärhö, joka vasta viime vuosina on alkanut tosissaan kukoistaa. Varovasti sinne siis jossain vaiheessa kesää sahan kanssa. Kanadanhemlokille se tietää enemmän valoa ja varmasti myös aikanaan paremmin tilaa juurille. Toivottavasti se on riittävän vanha ja kestävä tähän muutokseen. Onneksi kaatunut syreeni ei ruhjonut kanadanhemlokkiani!

Sitten on omenapuistamme jäljellä vielä Kaneliomena ja Valkea kuulas. Molemmat ovat alkuperäisiä puita tontillamme, eli sarjaa 70-v. Kanelista on puolet myrsky repäissyt maahan ja se on sittemmin toipunut ja kasvattanut kauniit kaarevat oksat joita japanilaisissa maisemissa näkee. Valkea kuulas taas rysähti kerralla kasaan rankkasateella, vain reilun metrin korkuinen piisku jäi kannosta törröttämään pystyyn. Varovasti korjasimme katkenneet ja kaatuneet rungot ympäriltä ja tuin piiskun pystyyn. Siitä on nyt n. 15 vuotta ja vahva maahan jäänyt juuristo on kasvattanut sievän uuden puun, jossa on tänä vuonna kukkia tasan niin paljon kuin mahtuu. Sen verran se kärsii lahoavasta kannosta juurellaan, että omenoita tulee vain joka toinen vuosi, mutta olen iloinen, että se on kumminkin selvinnyt hengissä.

Niin, ja onhan meillä vielä yksi vanha omenapuu: puolikuollut Syysviiru, jonka toivoisin kelottuvan pystyyn. Rakastan tätä huonokuntoista vänkkyrää ja mielessäni olen jo istuttanut sen juurelle jos mitä kärhöä tai köynnöskuusamaa. Miten hienon portin siitä saisikaan!

Itse olen istuttanut tontille kaksi omenapuuta; Pekan ja Grenmanin. Pekka on alle 10-vuotias, Grenman hieman vanhempi. Kai. Vuodet vierivät nykyisin niin tiuhaan, että ihan varmasti en uskalla sanoa. Pekassa on tänä vuonna jokunen kukka. Toivon, että se viimein alkaisi tehdä omenoita. Tähän mennessä olemme saaneet siitä yhden omenan, joka sekin oli postauksen arvoinen. Pekka on jäänyt tammen ja Antonovkan väliin, ja siitä on kasvanut korkeuksiin kurottava kapea omenapuu. Varjopuutarhassa kasvaa vielä alunperin anopin ostama perheomenapuu. Siihen on vartettu ainakin Huvituksen ja Kaneliomenan oksia. Sekin on matkustavaisia.

Varjomorelli ei voi hyvin. Siinä on jo usean vuoden ajan ollut alaosassa kuivia oksia, ja tänä keväänä niitä on melkein puoleen puuhun asti. Saattaa olla, että osa kuivuneista silmuista johtuu aikaisin alkaneesta keväästä ja heti perään tulleesta todella kylmästä säästä. Ehkä silmut paleltuivat, sillä nyt on joitain uusia silmuja auennut. Mutta ihan selvästi puussa on vuosittain enenevässä määrin myös rutikuivia oksia. Olisi kerrassaan harmi, jos varjomorelli kuolee vähitellen pois. Ehkä täytyy alkaa katsella sille korvaajaa.

Toinen kirsikkamme on arvoitus. Emme tiedä mikä se on lajiaan. Se vain itse päätti itää, valitsi jopa puutarhan parhaimman paikan, jota olin kaavaillut jollekin aralle aarteelle. Ensin se kasvoi varkain, huomaamatta, sitten annoimme uteliaisuuden voittaa. Arvuuteltiin, onko se kirsikka vai kriikuna. Kukkien ilmaannuttua se päätettiin jättää, ja nythän se on suorastaan valloittava. Uskon, että keskellä pihaa minkään pahemmin varjostamatta siitä kasvaa hyvin kaunismuotoinen puu. Kaksi pientä luumarjaakin se on jo tehnyt. Niin ylös, etten niitä yltänyt poimimaan maistaakseni, ja kun tulin tikkaineni, olivatkin linnut jo vieneet satoni.

Vielä on jäljellä Elokuun päärynä ja Aunen päärynä. Eka istutettu samoihin aikoihin kuin Varjomorelli, Aunen päärynä viitisen vuotta myöhemmin korvaamaan Forssin päärynän. Kiviympyrää rakentaessani jouduin sen hävittämään. Syynä ei niinkään ollut itse kiviympyrä, vaan joka kevät paleltuneet oksat. Aikani sitä katsoin, mutta sitten päätin hankkia kestävämmän lajin. Elokuun päärynän kanssa ei koskaan ole ollut ongelmia kylmän kanssa, ja se tekee joka vuosi pari kolme ämpärillistä pienen pieniä päärynöitä. Aunen päärynä nuorena on pienempisatoinen, ja usein sen hedelmät ehtivät pilaantua puuhun ennen kuin ymmärrän sadonkorjuuajan olevan käsillä. Molemmat kukkivat keväisin kauniisti, ja minulle riittäisi niiden pelkkä kukintakin.

Ihan olin unohtaa pihamme tulevan jättiläisen. Siemenestä kasvattamani hevoskastanjan soisin jo hieman pulskistuvan. Se on kyllä hyvin ahtaassa välissä Bergiuksen halauksessa vieläkin, vaikka Bergiuksen oksia keväällä leikkasin. Olen kylvänyt sen syksyllä 2013, eli kohta voin alkaa odottaa sen kukkivan.

Että sellaiset puut meillä. Mieli tekisi istuttaa lisää, mutta montaa paikkaa ei ole jäljellä. Millaisia varjostajia sinun pihallasi kasvaa?

 

 

 

 

 

Toukokuun talvi

Ensimmäiset ja ainoat helmililjat.

Eilisen ihan oikeasti järkyttävän sään ‒ hyytävää tuulta, raskaita sadepisaroita, rakeita ja LUNTA ‒ jäätyä eiliseen, uusi päivä valkenee säteilevän aurinkoisena. Voi Luoja, että maa voi olla kaunis!

Tämä on se villi kirsikka, jonka neuvoitte jättämään pystyyn.
Kukkanuppuja täynnä!

Pionit selviävät hyvin takatalvesta.

Kokemus se on talvikin toukokuussa, ja pakko oli lähteä ulos kameran kanssa. Miesmuistiin ei ihan tällaista kesän korvalla..., kimmeltävä lumipeite on paksumpi kuin jouluna. Ei ole edes kylmä, toukokuussa paksu villatakki takin alla ja talvikengät jalassa. Toissapäivänä tepastelin pihalla T-paidassa ja avonaisissa läpyköissä.

Kevätpikkusydämet kurottuvat hangen läpi.

Lumi sulaa silmissä ja minulle tulee kiire saada nietoksista kuvia. Räystäät tippuvat, painoa kerättyään ohut lumimatto laskee kelkkamäkeä stoppareista huolimatta jyrkiltä katoilta ja tömähtää kohahtaen maahan. Jysäyksiä kuuluu yhdestä jos toisesta pihasta. Saan varoa kääntämästä kameran linssiä oksien alla taivasta kohti. Lumi ja jää sulavat nopeasti ja tippuvat raskaina pisaroina.

Taidetta

Valo kimmeltää kauniisti jäätaideteoksista ja näen kuinka ne hiljakseen muuttavat muotoaan. Toukokuun aurinko on niille liikaa. Höttölumi on myös hetkessä kadonnut aurinkopaikoista. Puiden versot työntyvät lumen ja jään läpi taianomaisen hehkeinä, kuin en mitään ihmeellistä olisi niiden ympärillä. Ne on suunniteltu kestämään myös harvoin osuvan toukokuisen talven.

Sitä luulee hallitsevansa säät ja tuulet.
Kevät tulee, kun se haluaa.

Sinililjojen merestä pilkistää vain lehtien tupsut lumella. Varmasti vielä kukatkin nousevat entistä terhakampina lumen sulettua. Paikoin maa olikin jo kuivan oloista, kastelee se lumikin. Piti olla puutarhaviikko minulla. Kohtalon ivaa tämä tämmöinen. Eilen ketutti ihan tosissaan, mutta tänään osaan jo ihastella ihmeellistä maailmaa.

Punaherukan kukat eivät onneksi vielä olleet auenneet.

Tulppaanit saivat talvihunnun helmoihinsa.

Tuore vihreä ja lumivalkoinen on raikas väripari. Siinä on paljon kasvun voimaa ja uhkeutta. Kevät kulkee askelen taakse, toisen eteen, kesä jo pilkistää puutarhakalusteiden alta.

Kohta tuossa taas voi istuskella.

Minulle riittäisi päivän mittainen takatalvi, entä sinulle? Joko kovasti hipottaa päästä puutarhaan kaivamaan ja maata möyhimään? Minulla on kyllä jo ihan polttava tuska saada jotain aikaiseksi.