Yhden lehtiruodin jouluruusu

Kevään odottelu käy pitkäksi ja se on saanut minut palaamaan puutarhan aikaisempiin vuosiin. Kuvia on tullut selattua jopa vuosikymmenten takaa. Meillä kun asiat tapahtuvat hitaassa tahdissa, ei käy yhtään ihmetyttämään, että minulla on vaalea jouluruusu, joka ei ole kukkinut vuosiin, ei sitten 2015 jälkeen. Jurottaa edelleen paikassa, johon sen istutin vuonna 2008.

Markettijouluruusu, joka ei koskaan päässyt maahan.

Alussa ihanainen oli niin voimissaan, että teki jopa siemeniä, jotka itivät seuraavana vuonna. Itäneiden taimien kohtalosta en sitten tiedäkään. Ehkä unohtuivat ja joko paahtuivat tai mätänivät. Sen muistan, että noin kolmantena vuonna jänikset söivät jouluruususta kukkanuput ja suurimman osan lehtiäkin. Sama tapahtui seuraavana, ja taas seuraavana vuonna. Sitten seuraa pitkä unohduksen aika.

Jouluruusu nro 3

Välillä yritin saada kahta muuta jouluruusua kotoutumaan meille. Toinen niistä ei selvinnyt ensimmäisestä talvestaan, toinen kasvatti keväällä yhden kukkanupun. Sitten nuppu katosi. Seuraavana vuonna tämäkään jouluruusu ei enää noussut.

Jänisten kituuttama jouluruusu nro 1

Kuinka ollakaan, jouluruusu numero yksi ilmoittelee yhä itsestään. Joinakin vuosina jäljellä on ollut pelkkä lehtiruoti kuvattavaksi. Vuosiin en erikseen ole lehtiruotia lähtenyt kuvaamaan tai jos se on valokuvassa pilkottanut, lieneekö jäänyt mainitsematta kuvien tiedoissa kun ei löydy. Kolme vuotta sitten siinä on ollut kaksi lehteä, lähes syömättöminä.

Ainakin se yrittää!

Pitäisiköhän jouluruusu jo armahtaa, hoitaa ja vähän huolehtia? Laittaa verkkoa suojaksi jäniksiltä ja uudistaa kasvualustaa, ehkä jopa vaihtaa paikkaakin? Meillä kun tuppaa kasvit jäämään niille sijoilleen selviämään ihan itse. Mutta kiirekö tässä: talviset on maisemat, lunta satelee ja lämmötkin keikkuu nollan hulppeilla.

Japaninhemlokki

Japaninhemlokki kasvaa meillä kahden timanttituijan tiiviissä välissä. Siinä ne seisovat kaikki kolme kuin vartiossa rajapuina tontin länsireunalla. Japaninhemlokkia istuttaessani en tosissani ajatellut sen kasvavan liki kolmemetrisen puun mittoihin.

Ennuste japaninhemlokin selviämiselle näillä leveyksillä ei ole kovin hyvä. Tähän asti onkin sujunut hyvin, sillä tuijien varjossa sen on ollut hyvä kasvaa ja varttua jo liki 20 vuotta. Sillä on ollut suoja keväiseltä auringolta ja pohjoisen tuulilta. Viime talven pitkäkestoiset pakkaset näyttivät kuitenkin japaninhemlokin sietokyvyn rajat. Ehkä myös naapurin kaatama vanha omenapuu keväisin lehdettömänäkin antoi aiempina vuosina hemlokille sen tarvitseman UV-suojan.

Japaninhemlokin neulaset ovat nyt paikoin surullisen ruskettuneet. Vihreitäkin neulasia puussa on ehkä puolet jäljellä, ja toivon puun selviävän koettelemuksesta. Jossittelu ei nyt auta, vaan silti jos olisin talvella kahlannut hankien läpi tontin rajalle, olisi alkava paleltuminen ehkä kiinnittänyt huomioni ja olisin voinut tarjota sille pakkaspeitettä purevimmilla keleillä, erityisesti kun pakkanen jatkui kireänä niin pitkään. No, tämä on nyt opittu kantapään kautta ja merkataan muistiin vastaisuuden varalle.

Jos tämä yksilö kuolee, aion hankkia uuden taimen, sillä niin paljon olen hemlokistani pitänyt. Siinä on jotain eksoottista ja havukasvina toisaalta hyvin tuttua. Verrattuna hento-oksaiseen ja tuulessa keveästi huojuvaan kanadanhemlokkiin, japaninhemlokki on tanakampi. Olenkin harkinnut viereisille tuijille pientä parturointia antaakseni keskellä olevalle japaninhemlokille tilaa ojennella oksiaan. Noin yleensä pidän puiden ja pensaiden muotoon leikkelyä luonnottomana, mutta tässä kohtaa pieni vartalokuuri tuijille on paikallaan. Täytyy nyt ensin seurata, miten pakkas- ja sädevammat hemlokilla paranevat.

Alkukesäisin japaninhemlokilla on viehättävät uudet neulaset oksien kärjissä. Ne erottuvat hyvin taustan tummia tuijia vasten kuin helminauhat. Alavinkkelistä kun katsoo, japaninhemlokin vanhempien neulasten pinta hohtaa hopeaa. Väri johtuu ilma-aukoista neulasten alapinnoilla. Kesän kuvatavoitteeksi voisi ottaa kuvata kasveja niiden alapinnoilta. Sitten kun kesä tulee... 

Onko teillä ollut pakkasen aiheuttamia vaurioita puutarhassa?

 

 

Meillä kasvaa villiä tryffeliä?

Kesällä taisin löytää tryffeliä. Laajensin tammen alle kukkapenkkiä paikkaan, joka on ollut epämääräinen joutomaan ja kukkapenkin sekoitus pari vuosikymmentä. Paikalla on kasvanut perusperennoja, jokunen ruskolilja, puolikas penkki rohtopähkämöä ja loppupää penkkiä enenevässä määrin vuohenputkea. Oli aika kääntää maa ja putsata se kasvualustaksi uusille taimilleni.

Pienessä painaumassa oleva paikka on ollut kätevä kohta haravoida paksut kasat tammenlehtiä maatumaan. Tätä on tehty vuodesta toiseen ja maa onkin tuolla kohtaa nyt erityisen muhevaa. Pikaisella silmäyksellä vilkaisin ekan pyöreän pavun lecasoraksi, mutta kun niitä löytyi enemmän, alkoi mietityttää miten ihmeessä lecasoraa on voinut eksyä tänne. Sitten löydösten koko alkoi kasvaa ja ne eivät olleet kivikovia, vaan antoivat hieman myöden niitä puristaessa. Mukuloista suurin oli viisisenttinen ja haisi etovasti ihan bensalle. Voisivatko nämä todella olla tryffeliä?

Tryffeliäpä tietenkin, kuinkas muuten, netistä löytyvistä kuvista ja kuvauksista päätellen maasienet ovat pohjantryffeliä. Nyt tarvittaisiin yksi koulutettu Lagotto romagnolo nuuhkimaan paikkoja, josko tryffeliä löytyy muualtakin puutarhasta kuin ison tammen alta kukkapenkistä. Koiraa tarvitaan vain osoittamaan paikka, ei todellakaan avuksi kukkapenkkien kaivamiseen. Ja toki pitäisi löytyä joku ihan oikea asiantuntija löydöt tunnistamaan.

Maistaa en uskaltanut, mutta halkaisin pallukoista yhden, valokuvasin löydökset ja lopulta hautasin kaikki takaisin löytöpaikkaansa. Päätavoitteena oli kumminkin saada kasvualusta valmisteltua ja taimet istutettua. Jälkikäteen tuli mieleen, että olisi kannattanut halkaista pallukka vaakasuunnassa, niin mahdollinen marmorikuvio olisi ehkä paremmin tullut esiin. Jos marmorikuviota tuossa edes oli. Ensi kesänä täytyy etsiä tryffeleitä lisää ja tarkastella uudemman kerran. Liekö näissä pienissä pavuissa miljoonan alku? Olishan se päheetä, jos puutarhaharrastus kustantaisi itse itsensä, tai edes rahtusen siitä.

Koska nykyisin jätän liki kaikki kaatuneet ja kaadetut oksat ja rungot maatumaan, on puutarhassa alkanut löytyä sienien lisäksi erilaisia lahottajia. Ne ovat yllättävän kauniita ja joskus kameran linssiin osuu kuvia käävistä. Kuten tämä ehkä rusokääpä (tai jokin muu), joka kasvaa pihakeinumme lautojen välissä. Kääk, keinumme on lahoamassa! Ihmekö tuo, kun on taivasalla kesät talvet.

Kasvimökin päätyyn on vähitellen kasautunut pino syreeninrunkoja ajatuksella, että siinä pinossa kuivuvat ja käytän ne sitten aitaan tai köynnöstueksi tai kukkapenkkien reunaan tai... ja siinä lahoavat nekin. Kaunista on tämä ehkä silkkivyökääpä (tai aivan jokin muu), joka on kuin rypäs rimpsuhelmaisia hamosia hienoine väriraitoineen.

Ei niin pahaa näistä lahopinokasoista, ettei jotain todella hyvääkin. Viidentoista vuoden tauon jälkeen meille ilmestyi taas siiliä. Juurikin tuon rimpsuhelmapinon alla nuuhkuttivat isosiili ja pikkusiili. Toivon, että ne löysivät pinon kätköistä hyvän pesäpaikan ja ilostuttavat meitä taas ensi kesänä. Ainakin minulla on nyt pätevä syy olla ryhtymättä siivouspuuhaan ja antaa lahopuupinon maatua omia aikojaan.

Vielä yksi kummallisuus kesän aikana. Tällä tuskin on mitään tekemistä lahoamisen, sienien, tryffelien tai kääpien jatkoksi. Kunhan ihmetytti. Viime keväänä muiden tavallisten kevättähtien seurassa kukki yksi samanvärinen, mutta erikokoisin ja ikään kuin tiivistetymmin kukin oleva yksilö. Mikä lie mutantti? Vai sekaan eksynyt eri lajike? Tavallinen kevättähti jälkimmäisessä kuvassa verrokiksi.

Kiva, kun on nelipäiväinen työviikko edessä. Kevät kutkuttaa ajatuksissa ja laajenevat pälvet houkuttavat ulos.

 

 

 

Koska kukkii? -haaste

Sain Marjukalta Tutkimusmetsän puutarha -blogista haasteen. Kiitoksia! Haaste on alunperin lähtenyt liikkeelle Minnalta Hiidenkiven puutarhassa -blogista.

Olipa avartavaa katsella jokusen vuoden takaisia kuvia haastetta varten. Ensin ajattelin arvailla krookusten kukintaa, kun se edellisellä kerralla meni railakkaasti pieleen, mutta sitten iski katse vuonna 2022 otettuun kuvaan. Vielä 10. huhtikuuta meidän saunan katolla on ollut n. 30 sentin kerros lunta ja kiviympyrän rautapenkki on ollut istuinta myöten lumihangessa. Tänä vuonna penkin alla on jo pälvi, eikä saunan katolla yhtään lunta! Vinkki, vinkki: aikainen kevät tulossa? Niin on odotettu.

Jospa etsisin muita vinkkejä ja arvaisin jotain kukkivaksi lähempänä kesää. Kuvista 2021-2023 päätellen purppuraomenapuun kukinta ei ole kovin paljoa vaihdellut vuodesta toiseen. Muutenkaan hedelmäpuilla kukinta ei aina ole juuri sen päivän tai viikon säistä kiinni. Sydän syrjällään olen monesti ounastellut tulevan hallan tai peräti yöpakkasten tekosia juuri avautuneille kukkapilville. Hallaa se halla tekee, joskus enemmän, joskus ei yhtään mitään. Eli omenapuut meillä kukkivat aina (jos ovat kukkiakseen) siellä touko-kesäkuun vaihteessa.

Etsin kuvia, joissa nuput olisivat juuri auenneet, sillä ajattelin metsästää tänä keväänä koristeomenapuun ensimmäiset auki olevat kukat. Vuonna 2021 avautuminen on tapahtunut 2.6. Kylmää on ollut sinä aamuna, koska lehtien pintaa täplittävät pienen pienet niihin tiivistyneet vesipisarat. Valkoinen lehdissä ja terälehdissä ei ole huurretta, vaan ohutta nukkaa. Lyhyt hento karvoitus suojaa puun nuoria versoja ja kukkia kevään kylmiltä säiltä.

Koska minulla on tieto, että 2022 kevät oikeasti oli myöhässä ja vielä löydän samalta vuodelta kuvan juuri avautuvista kukista 4.6., arvelen sen olevan myöhäisin aika, jolloin 'Profusion' alkaa meillä kukkia. Kuvassa aurinko paistaa ja sää vaikuttaa lämpimältä. Kuva-alan alalaidassa häämöttävä karviainenkin on jo kasvattanut isot lehdet.

Viime vuonna nuput aukesivat jo 26.5., eikä itse tapahtumaan mennyt kuin tovi. Varhain aamulla kyttään kameroineni nupullaan olevaa puuta. Ensimmäinen kuva on otettu klo 6:18. Alkukesän aurinko ei pääse lämmittämään alaoksia, sillä lähistön rakennukset pitävät ne varjossa. Aika hyinen ja viileän oloinen tuntuma varjossa. Vaan eipä aikaakaan, kun aurinko väistää naapurin talon ja kiipeää saunan katon yli lämmittämään puun latvuksia. Kello 6:33 ovat ensimmäiset nuput auki. Taustalla auringossa kylpee tammi, josta kerroin edellisessä postauksessani.

Kolmen vuoden kuvien perusteella kukinta alkaa siis välillä 26.5. ‒ 4.6., joten arvaan purppuraomenapuuni ensimmäisten nuppujen aukeavan kukkaan torstaina 30.5. Jotenkin vaikuttaa siltä, että on ihan tavallinen kevät tulossa. Ei aikainen eikä myöhäinen. Vai onkohan silloin jo kesä ovella?

 ***********

Haasteen säännöt ovat seuraavat: Valitsemissasi kasveissa ei saa näkyä nuppuja veikkaushetkellä. Poikkeukseksi laskettakoon puuvartiset, joissa saa olla kukkasilmuiksi tunnistettavia osia. Valitsemasi kasvien kohdalla olisi hyvä olla vielä lunta/jäätä tai edes sen verran routaa, ettei kasvi olisi lähtenyt kasvuun. On nimittäin aivan eri asia veikata kukinnan alkua lähipäiville kuin viikkojen päähän ja tässä haasteessa nimenomaan tarkoitus on luoda pitkäkestoista jännitystä. Kukinnan alkua saa vauhdittaa esim. lapioimalla lunta pois kukkapenkin päältä (sitähän me kaikki teemme jossain vaiheessa kevättä), mutta harsoviritelmät ynnä muut, joita et normaalisti tekisi, lasketaan dopingiksi. 

Kerro, keneltä sait haasteen ja haasta vuorostasi mukaan muutama kaveri. Olisi myös kiva, jos kävisit laittamassa Hiidenkiven puutarhassa -blogiin haasteen aloituspostaukseen kommentin osallistumisestasi. Raportoi myöhemmin keväällä, kuinka hyvin kukkakevään ennustaminen sinulta onnistui.

 ************

Jätän nyt haastamatta ketään, sillä haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa, mutta mikään ei estä sinua tarttumasta siihen. Varsinkin, jos tiedät aivan varmasti, koska teillä kukkii!

Pääsiäistervehdyksenä vielä nunnannarsisseja. Aurinkoa ja lämpöä pääsiäispyhiin ja puutarhaan!

 

 

Kuvia ja ajatuksia syksyltä

Kevättä odotellessa on puutarhablogeissa kerrattu menneen kesän kuvia ja tapahtumia. Sama täällä, kuvia olen selannut ja tekemisiäni kerrannut. Jospa jokusen postauksen saan aikaiseksi ennen kuin kevätkukkien ryntäys taas alkaa.

Aloitetaan syksystä, joka oli pitkälle syys-lokakuun vaihteeseen asti lämmin. Siksipä kai puutarhani vihoviimeiset kukkijat yllättivät minut iloisesti ja kukkivat täysillä. Normaalina syksynä katvio on vasta avaamaisillaan nuppujaan tai sateisena kesänä vasta kasvattamassa niitä, kun ensimmäiset syyspakkaset hiipivät puutarhaan ja pilaavat koko komeuden. Ei menneenä syksynä. Kukinta aikaistui ja ennätin ihailla parin viikon ajan vahamaisia, raskaina roikkuvia kellokukkia. Ja nuuhkia; niissä on hento raikas tuoksu.

Toinen yllättäjä on tähkäkimikki 'Brunette'. Useana syksynä se on kukinnan suhteen päässyt liki kalkkiviivoille, mutta sitten tulevat kylmät yöt ja sateiset harmaat päivät, nuppujen kasvu tyrehtyy ja kukat jäävät aukeamatta. Kasvi on muutamassa vuodessa ehtinyt kumminkin varttua ja vahvistua, joten se jaksoi nyt tehdä useita kukkavanoja. Miten ihanasti vanat ottivat tukea yllään olevan omenapuun rungoista ja luikertelivat sen oksistossa. Kukat aukesivat vähitellen pitkin vanaa. Kaunista oli myös nuppujen hento lila ja itse vanan vahva tummanlila sävy.

Kolmas yllättänyt myöhäiskukkija oli toissa syksynä istutettu maksaruoho. Taimi on kirpparilta hankittu jakotaimi, jonka kasvuun lähtö oli alkuun heikkoa, keväällä jo luulin sen menehtyneen. Niin vain nimetön maksaruoho kukki lokakuun alussa. Samoin kuvassa näkyvät toissavuonna kylvetyt sininadat ovat saaneet muhkeutta olemukseensa ja tässä ne tarjoavat somaa sinivihreyttä maksaruoholle väripariksi.

Sininadasta juontui mieleen, että istutin kuparisarat tammen suojaan puolivarjoon. Ehkä paikka on aavistuksen liian varjoinen, mutta aika näyttää. Muutenkaan kuparisara ei välttämättä selviä näillä leveyksillä talven yli ulkona, valkeni minulle tässä jokin viikko sitten. Pahus! Olisin voinut viedä ne kellariin turvaan. Siemenistä ne kasvatin. Ehkä keväällä kehittelen niille ylimääräistä suojaa pakkasöiksi. Toisaalta jos sininata selvisi itsekseen, miksei kuparisarakin...

Löytyipä myöhäissyksyllä pientä vaaleaa sineä pilkottamassa purppuraomenapuun alla. Edelleen, ainakin kolme vuotta puskan hävittämisen jälkeen, vaikka olen yksittäisiä yrittäjiä nyppinyt maasta heti löydettyäni. Sai nyt kukkia, kun on ollut niin sinnikäs. Kaipa se taas teki uusia siemeniäkin levitäkseen.

Talven mittaan on blogien kommenteissa ollut  kyselyä, tekevätkö tammet terhoja ja että missä iässä ne alkavat tuottaa terhoja ja pudottavatko tammet lehtensä syksyllä. Kyllä, tekevät terhoja ainakin meillä täällä II-vyöhykkeellä. Oma tammeni alkoi tuottaa niitä noin 20-vuotiaana. Terhoja kehittyy vaihtelevasti eri määrä vuosittain, ja niitä ropisee maahan syksyllä vähitellen. Erityisesti silloin ropina kiihtyy, kun oravat aloittavat sadonkorjuun. Ne kulkevat oksilla ja pudottavat terhoja alas. Hetken päästä ne kipittävät alas, keräävät pudonneita terhoja poskensa pullolleen ja piilottavat ne sitten jemmoihinsa. Tai hautaavat ne yksi kerrallaan maahan kukkapenkkien muhevaan multaan. Minulla onkin alkanut olla terhosatojen runsastumisen myötä ongelmana itäneet tammentaimet ei niin toivotuissa paikoissa. Ei enää riitä, että naapurin vaahtera siementää nurmikon täyteen keväisin maasta ponnistavia minimaalisia kirkkaanvihreitä lippusalkoja.

Kuvassa näkyy jo terhonsa pudottaneita kantoja, vielä kypsymässä olevia terhoja kiinni vihreissä kannoissa ja myös kesän aikana kuumuudessa kuivahtaneita terhoja. Vanhempieni tammi V-vyöhykkeellä ei tee terhoja, mutta pysyy hengissä, vaikkakin kasvaa kituliaan hitaasti. Tammen lehdet putoavat hieman vuodesta ja syksyn kylmistä riippuen osa syksyllä, osa vuodenvaihteen tietämillä, ja osa vasta tammikuussa. Jostain luin, että siitä tammikuu olisi saanut nimensäkin.

Pitäisiköhän jokunen linnunpönttö askarrella, kun vielä ehtii?

Niin, ja työt jatkuvat!

 

 

Jännittäviä taimia

Piha on kuin luistinrata, puutarhassa on edelleen liki 30 cm lunta ja työntölumi- tai katoilta pudonneet kasat ovat yli puolimetrisiä. Mutta sataa vettä ja lämpötila on plussan puolella, ollut jo jonkin aikaa päivisin. Lämpimästi toivotan sateen tervetulleeksi, sillä lumet hupenevat silmissä. Pikkupälviäkin jo pensaiden alla!

Ikkunalaudalla ensimmäiset taimet ovat itäneet. Kylvin chilin, tomaatin ja paprikan siemenet 3.3. Hyvin itivät jo viikossa ja nyt alkaa olla aika koulia ne omiin purkkeihinsa. Osa kukkien siemenistä on jääkaapissa kylmäkäsittelyssä, saavat siellä vielä tovin kylmistellä. Vielä en arvaa kylvää lisää siemeniä sisälle itämään, jos kevät viivästyykin.

Odottavan aika on pitkä. Säännöllisesti lueskelen blogeista keväisiä juttuja, mutta vielä ei oma mieli ole täysillä puutarhamoodissa. Kevään odotus on kova, mutta, mutta,.. Mietin, paljonko on aikaa ensi kesänä. Onko kaikkien aikojen puutarhakesä käsillä, jos töistä tuleekin ensi viikolla kenkää. Vai tuleeko se tavallinen kesä neljän viikon vapaalla, mikäli työt jatkuvat. Yritän ajatella muuta, pakenen kirjoihin, käsitöihin (saman sukan olen jo kaksi kertaa purkanut!), yritän keskittyä puutarhasuunnitelmiin, mutta takaraivosta pulpahtavat työpähkät ajatuksiin, valvon öisin. Jotkut meistä, vajaa 10 % tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Olenko minä siinä joukossa? Ja jos en ole, vaan joku toinen tiimistä lähtee, miten helkutissa selvitään töistä?

Joten ajatukset takaisin puutarhan jännittäviin ihmetyksiin: mitä tulinkaan ostaneeksi syksyllä? Vuosia olen harkinnut käväiseväni Mustilan taimipäivillä, olen lukenut kehuja päivistä ja katsellut kuvia pakaaseja täynnä olevista autoista ja täysistä taimikasseista. Koitti se päivä minullekin viime elokuussa, enkä tyhjin käsin kotiin päässyt.

Kotimatkalle tarttui jännittäviä uutuuksia tammen alle uudistuvaan ja rakentuvaan puolivarjon penkkiin. Määrällisesti en ostanut paljoa, rahassa mitaten en ostanut paljoa, autonperässä oli vielä runsaasti tilaakin. Ostin aarteita, joita ei ole tarjolla pikkukaupungissa, eikä aina ihan lähellä taimitarhoillakaan. Ja nyt sitten jännään, selviävätkö ne tästä kylmästä pakkastalvesta, mahdollisesti kevään korvalla vaanivasta jääkatteesta jne. Enkä ihan tarkkaan edes tiedä, mitä ostin!

Olin päättänyt, että hankin tammen alle kesän aikana lisää saniaisia. Minulla on muualla puutarhassa jo tavallista kotkansiipisaniaista, pari japaninporrassaniaista nimeltään 'Pictum' sekä hirvenkieli-raunioista. Paikalliselta tarhalta löytyi pari 'Metallica'-japaninporrassaniaista jatkoksi. Ne kumminkin näyttivät kovin yksinäisiltä vasta myllätyssä penkissä. Sitten osui Mustilassa eteen virolainen Enho Talu notkuvine ja nopsaan hupenevine taimirivistöineen. Tuli jahkaajalle kiire.

Ostin pikapäätöksenä kolme mielestäni makeimman näköistä tainta ja kuvasin niiden nimikyltit. Kotona sitten ihmettelisin, mitä ovat. Jännäksi kävi sekin.

Adiantum pedatum subpumilum: hiussaniainen, neitosaniainen, Virossa ehkä varvassaniainen, ja kääpiökokoinen sellainen. Eli ei siis se tavallinen adiantum, vaan ehkä noin 15 cm korkea ja tiivis kasvultaan.

Polystichum setiferum: ilmeisesti kilpihärkylä (onko?), korkeutta odotettavissa n. 50 cm (myös meillä Suomessa?)

Dryopteris sieboldii: ei ensinkään saniainen, vaan alvejuuri. Onkohan tällä suomenkielistä nimeä? Jenkkilässä korkeudeksi luvataan 40-70 cm, mikä on aika iso vaihteluväli...

Netistä jotain löytyi, mutta erityisesti kiinnostaa, mitä ovat, miten meidän leveyksillä selviävät ja kasvavat. Jos sinulla on näistä käytännön kokemuksia, kuulisin todella mielelläni. Vaikka olkoon mitä ovat, ulkonäkönsä puolesta ovat erittäin jännittäviä ja tuovat sopivasti särmää uuteen sekaistutukseen tammen alla.

 

 

 

Siemen täynnä elämää

Paljon on pakattu pieneen tilaan. Kokonainen elämä! On alkujen vuodenaika ja tilaamme verkossa yksi-, kaksi- ja monivuotisia elämiä. Ehkä elämä tarttuu matkaan ruokakaupasta, pitkään haaveiltu elämä tulee vastaan yllättäen rautakaupasta, tai elämä löytyy edellisvuonna kerättyjen joukosta jo unohtuneena, tai sitten se matkustaa toiselta puolen maapalloa sinun iloksesi.

Miten valtava odotus kohdistuu pikkiriikkiseen kiiltävän mustaan pisteeseen kämmenellä. Tiivis paketti vastaa usein tulevaa kokoaan, mutta ei aina. Elämänaluillakin on luonnetta heti lähtöjään. On pyöreitä, soikeita, litteitä ja pulleita, on sileitä, teräviä, liukkaita ja tahmaisia. Tuleeko tahmaisesta siemenestä ihoon liimautuva elämä, tai takertuuko kärpänen siihen siivestään? Ehkä, ehkä ei. Miten kummassa mustista, harmaista, ruskeista ja vihertävistä pikkupakkauksista kehittyy kaikki elämän värit. Jotain kaunista ja tavoiteltua näistä elämistä kehittyy, niin valtavasti niiden kasvua odotetaan. Koko talvi on ollut aikaa suunnitella puutarhaa ja odottaa kevättä.

Yksin ei pieni elämä vartu. Se saa valon, se saa veden, se saa ravinteen, se saa kasvualustan, se saa suojan. Ehkä se saa myös rakkauden, joka näyttäytyy edellisten säännöllisenä ja sopivana tarjoiluna. Millaiseen pyöritykseen pikkiriikkinen elämä kykeneekään meidät tempaamaan!

Joko sinua viedään?