Kukkiva kiviympyrä

Alkukesällä esittelin kiviympyrälle itsekseen levinneitä perennojen ja rikkakasvien taimia. Tuumailin tuolloin joitain jättäväni ja joitain kitkeväni. Näin teinkin. Lupasin joskus kertoa, miltä näytti keskikesällä, kun säästetyt taimet kukkivat.

Viereisistä kukkapenkeistä ympyrälle vaeltavat lähinnä akileijat ja kaukasianmaksaruoho. Akileijoja on kahta väriä, lähinnä sinistä alppi- ja vihreänvalkoista lehtoakileijaa. Jälkimmäinen taitaa olla 'Green Apples'. Erityisesti alppiakileija on joukolla hakeutunut valoisampaan kohtaan pois kukkapenkin varjoista. Eikä minua haittaa, kun ovat sopivasti vähän sivussa, eivätkä ihan jaloissa pyöri.

Toisin kävi harakankellon kanssa. Se todella valtasi alueen ja sain sovittaa askeleeni miten parhaiten taisin. En hennonut taittaa hentoja kukkia. Ihan kellomerta en kesällä saanut, mutta sellaisen harvaakin harvemman heinikon sinililoin kellokukin. Istumapaikankin ne lopulta valtasivat!

Kuin myös sinipiikkiputki. Se valtasi rautapenkkini toisen päädyn. Sen piikeille sanoin ei, samoin sen kavereille. Niille tuli lähtöpassit varovasti kaivaen ja kivien väleistä hivuttaen taimiruukkuihin varttumaan. Onneksi huomasin pikkutaimet tarpeeksi ajoissa. Nyt ne on istutettuina paahdepenkkiin siellä jo isoiksi kasvaneiden seurassa. Siirsin kivimaisemista myös pari lehtosalviaa paahdepenkkiin.

Kiviympyrän pohjoisreunalla, ympyrän ulkopuolella kasvaa kivikkokilkkaa. Tänä kesänä se keksi kiivetä ympyrän reunaa kiertäville kiville. Olen varma, että sillä on suunnitelmia levittäytyä ympyrän keskustaa kohti.

Mäkitervakko on melko aikainen kukkija. Se hädin tuskin pysyy sille varatussa kohdassa kiviympyrän portaan vieressä, vaan sinkoilee siemeniä yllättävän paljon ja laajalle. Sitä kitken joka kesä. Nyt jätin muutaman kukkavarren lehtoakileijan seuraksi. Kukinnan jälkeen saksin kaikki siemenkodat pois, mutta silti taisi ziljoona minimaallisen pientä siementä luikahtaa kivien rakosiin.

Ympyrä viettää hieman kohti eteläreunaansa, jossa kosteuden takia tuntuu olevan parhaimmat itämismahdollisuudet. Kitkennästä huolimatta paikka oli kuin turkkia ja niittyhumalat kaivoinkin ylös heti niiden kukittua. Ketoneilikan yritin säästää, mutta rapatessa roiskuu, joten saapi nähdä mitä tuossa ensi kesänä kasvaa.

Yleiskuvaa en harakankelloista näemmä ole ottanut, tässäkin kuvassa ne näkyvät lähinnä vihertävinä varsina ympyrän varjoissa. Ensi kesän tavoite onkin saada hieman karsittua yllä olevaa omenapuuta, jotta valo lisääntyisi sen alla olevaan perennapenkkiin. Ehkä kiviympyrä tulee palautettua varsinaiseen tarkoitukseensa, tasaiseksi kivierämaaksi, jossa voi istuksia ihailemassa seulanpääkivien sileitä pintoja ja kivien värierojen muodostamaa kuviota. Nythän sitä ei sekamelskassa hahmota ellei sade tehosteväärjää kivien pintaa.

 

Syksyn tuulahdus

Vääjäämättä kesä jälleen kääntyy kohti loppuaan, joten nautitaan näistä kuulaista ja aurinkoisista päivistä, joita syksy tuo tullessaan.

Alkavan syksyn värit näkyvät jo kasveissa, ja ensimmäiset hallat ovat niitä puraisseet. Meillä ei vielä ole miinusasteille yöllä menty, mutta yhtälailla plus neljä mittarissa saa suupielet kääntymään alaspäin. Päivällä kumminkin aurinko lämmittää ja on kuin kolea kesä.

Kuiva kausi kesäheinäkuussa sai iisoppini keskeyttämään kasvunsa, ja vasta reilu viikko sitten ne alkoivat kukkia kunnolla. Hyvä kun kukkivat. Tuovat kivimuurin yli röhnöttäessään mukavasti sinisen sävyjä muuten jo kuolleeseen kukintaan. Seassa on jokunen vaaleanpunainen iisoppi ja taustalla hopeamarunaa, joka pyrkii kurkottelemaan iisoppien yli.

Ruusuista neilikkaruusu jaksaa edelleen kukkia runsaasti. Se aloitti heti juhannusruusun jälkeen, ja yhä vain olisi nuppuja aukeamaan, mikäli lämpöä riittää. Minulla on aiemmilta vuosilta pakkashuurteisia kuvia tästä vielä marraskuulta. Vaikka piikikäs onkin, kukinnan takia soisin tätä risteytettävän jonkin toisen hieman isokukkaisemman ruusun kanssa. Toinen kukkija on teresanruusu, joka jälleen on pyöräyttänyt pariin oksaan terhakkaat nuput kohta avautua.

 

Hortensioissa alkaa olla vaaleanpunaista sävyä, samoin tavallinen aitaorapihlaja on saanut jo päällimmäisiin lehtiinsä tummia viininpunaisen sävyjä. Perennojen lehtiin on ilmestynyt kellertäviä ja rusehtavia värejä, jotka nekin tarkemmin katsoen on hyvin kauniita. Huomaatteko aidan takana olevan nurmikon ojassa? Ajelin sen matalaksi uudella ladattavalla trimmerilläni. Kesän paras, ja liki ainoa puutarhaostos. Miten aika onkaan mennyt niin, että vain kaksi kertaa olen käynyt puutarhaliikkeessä. Oikeastaan se toinen kerta oli rautakauppaan, kun haimme lisää rajaukseen tarvittavia betonikiveä.

 Rautapenkillä istuessa olen pommivaarassa. Käytännössä sen koin, kun kaikessa rauhassa istuin juttelemassa äidin kanssa, ja yhtäkkiä korkeuksista mäjähti miehen nyrkin kokoinen omena ihan viereen. Metalli vain helähti. Viisautta siirtyä kauemmaksi. Omenoita riittää kerättäväksi joka päivälle. Erityisesti viime viikon tuuli ja sade olivat pudottanut omenat kaneliomenapuun alle punaisen kirjavaksi matoksi. Niitä jo ämpärillisen viipaloin sellaisenaan pakkaseen, ehkä pitäisi vielä hillota ja kuivata omenarenkaita herkkunaposteluun.

Kiviympyrän takana rauniokilkka ja sitruuna-ajuruoho jatkavat varjon kivikon valloitustaan. Rauniokilkka kukkii vielä harvakseltaan näin loppukesästä. En ole hanninut kitkeä niitä polulta kun ovat niin matalia, etteivät kävelemistä haittaa.

Kellokärhö Rooguchi edelleen aukoilee vahamaisia kukkiaan. Johtuneeko juuri kukkien vahamaisuudesta ja terälehtien paksuudesta, mutta ne tuntuvan kestävän todella pitkään hyvännäköisinä. Nämäkin kaksi jo toista viikkoa. Kärhössä näkyy jo hieman lehtien muuttumista tummempaan suuntaan. Samoin varsien violetti sävy on yhä tummempi. Mutta nuppuja olisi vielä paljon aukeamaan.

 

 

Kesää kohti

Koska kevät alkaa tai päättyy? Syöksyen ajassa eteenpäin marjapensaat kukkivat, hedelmäpuiden kukkasilmut pullistelevat, kirsikka avaa nuppujaan, ruohoakin on jo täytynyt leikata. Sinililjojen puolella jätin nurmikon leikkaamatta. Kukkikoon niin pitkään kuin kukkia riittää, ja siementäköön, niin vuosien päästä sininen meri on yhä laajempi. Paikoin maahumala työntää myös nuppujaan nurmesta, ehkä sekin voisi jäädä kukkimaan pörriäisten iloksi, ja voikukat ovat saaneet kasvaa toistaiseksi rauhassa kukkapenkkiin tungettelijoita lukuun ottamatta.

Hetkellisen takatalven ja parin todella sateisen päivän jälkeen luonto on ryöpsähtänyt vihreyteen. Ehkä jo tänään tulee aavistus kesästä, aamulla lupaavat +7 astetta mittarissa! No, ehkä taisi Kerttukin asiasta vähän vihjaista. Rohkeana vein tomaatintaimet kasvimökkiin jo viime viikolla. Koulin ne ja jätin sinne selviämään. Pari tappioita on tullut, mutta taimia oli onneksi yli tarpeen. Nyt ne näyttävät selvinneen säikähdyksestä. On niitä saanut peitellä ja muistaa sulkea mökin ikkunat yöksi ja avata ne aamulla. Lämmittämätön ja ilman automaattisaranoita oleva kasvimökki on kieltämättä työläs. Taimet vielä purkeissaan, joten pikatalven tullessa saan ne takaisin sisätiloihin.

Villi kirsikka puhkesi heti lämmön tultua kukkaan.

Kukkapenkkikierroksia on tullut tehtyä, ja jokunen kuva on tarttunut kameraankin. Kovasti on tuullut ja hetkittäin kirsikanoksa keikkui molemmin puolin kameran linssiä tyventä odottaessani.

Jälkikäteen tuli mieleen, että taitaa syreeni olla niitä maahan juurtuvia pensaita...

Ensimmäinen kesäaskartelu on tehty. Minulla on tapana jotain pientä askarrella joka kesä, ja tällä kertaa sain aikaiseksi kärhötuen katkotuista syreeninoksista. Kärhökin on kasvamassa jo valmiiksi. Toivon, että se vihertyy pian ja suostuu kiertymään uuteen tukeen. Viime kesänä se nimittäin tuli ryskyen alas kaatuneen syreeninrungon myötä. Oli siinä setviminen: ensin yritin varovasti pujottaa sen pitkiä versoja irti toisistaan ja syreeninoksista, mutta eihän se onnistunut. Lopulta otin sakset käteen ja hetkessä oli kärhö lyhyempi. Ehkä parempi niin. Kukinnot olivat vain korkeassa latvuksessa, alhaalla ei mitään. Jospa hän suostuisi kietoutumaan ihmissilmän korkeudelle uuteen tukeen.

Kivikossa kasvualusta on minimaalinen.

Likusterisyreenin alla on pari todella ohutta hiekkamultapeitteistä lämpärettä. Etummaisen lämpäreen mehikasvit ovat selvinneet talvesta, vähän rusinoina, mutta kumminkin. Taaemmassa lämpäreessä kilpirikot sinnittelevät ihan hyväkuntoisina taustallaan sitruuna-ajuruoho, joka on levinnyt yllättävän paljon. Ihan kauimmaisena likusterin rungon takaa pilkistää kylvämäni rauniokilkka. Siitä olen innoissani. Se selvisi.

Narcissus triandrus 'Thalia'

Narsisseilla sen sijaan ei mene hyvin. Nämä ovat ainoat kukkivat narsissini. Niiden vieressä on tupas lehtiä, mutta yhtään nuppua ei sieltä pilkota, joten nämä Thaliat myös jäänevät ainoiksi. Kauniita silti, ja sopivat omenapuun alusen hämyyn. Paikka saattaa olla niille aivan liian kuiva, ja ehkä pitäisi jakaa ne.

Nuokkuluppio, Sanguisorba obtusa 'Chatto'

Kiviympyrän takana olevassa penkissä nuokkuluppion versoja näkyy jo terhakkaina. Vielä ovat terhakkaita, mutta kesän korvalla kasvi antaa periksi. Nuokkuu, ei kuki, jää muiden kasvien jalkoihin. Ehkä paikka on sillekin liian kuiva tai multaa sen alla liian vähän. Kokeilen siirtää siitä osan syreenien eteen kosteampaan maaperään.

Pensaskärhö, Clematis recta purpurea

Penkin toisessa päässä pensaskärhö on venynyt pituutta maanpinnalta tuohon korkeuteen viikossa. Ihan uskomattoman hurja kasvuvauhti heti kun pikkuisen lämpenee. Sama homma pionien kanssa. Kohta on kiire virittelemään tukia niillekin.

Peittolehdeksikin kutsuttu Asarum europaeum ja kevätesikko, Primula veris.

Taponlehti on lähtenyt mukavasti leviämään viimeisten vuosien aikana. Pidän sen syvän vihreästä matalasta matosta ja taponlehteä onkin nyt neljässä paikkaa puutarhassani. Tämä omenapuun alla kevätesikkojen seurassa, parissa kohtaa syreeniaidan juurella ja itsekseen levinnyt pieni lämpäre karviaisen juurella tammen alla. Varjoisia paikkoja kaikki.

Punaluppio, Sanguisorba officinalis

Omenapuun alla punaluppio on vielä hyvin pieni, mutta terhakkaasti se on ponnistanut lehtimaton läpi. Täytynee hieman raotella kuivaa lehtimattoa, ettei vain jokin tärkeä kasvi jää vahingossa peitteen vangiksi. Viime syksynä laiskotti, enkä saanut paksua kerrosta poistettua keväälläkään. Ehkä ensi viikolla tai sitten madot ja öttiäiset hoitavat homman.

Äidiltä saamissani kellukoissa on jo nuppuja. Niitäkään ei ole tarkoitettu syötäväksi.

Puutarhani on siirtynyt uuteen aikakauteen. Joudun suojaamaan aarteitani verkoilla. Kovasti kehuin ristiturpaa, miten se on tänä talvena käyttäytynyt hienosti ja jättänyt verkottamattomat kasvini rauhaan. Seuraavana aamuna oli komea nippu uusia valkoisia Jeanne d'Arc -krookuksiani popsittu maata myöten. Kuin viikatteella vetäistynä joka ikinen lehtikin. En ehtinyt nähdä niiden avaavan nuppujaan tai saada kuvia. Ihmettelin, miksi ne nyt yhtäkkiä olikin kelvanneet.

Kului viikko ja aamuteetä hörppiessäni silmäkulmaan osui liikettä marjapensaiden takaa. Uskottava oli: soma kauris pälyilee säikkynä ympärilleen, kulkee tontin takarajalle ja huomaa korkean väliaidan naapuriin, palaa ja kääntyy sitten kadunpuoleiselle rajalle, jossa on vajaan metrin korkuinen verkko ollut jänön takia. Hops vain, kevyesti aidan ylittäen se kirmaa kohti kaupungin puistikkoa. Pitääkö oikeasti vetää parimetrinen hirviaita pihan ympärille? Toivottavasti se oli vain yksi säikky polo eksyksissä, eikä palaa tänne laumansa kanssa.

Antoisaa puutarhasunnuntaita!

Vaskikurjenpolvi

Täytyy palata pari kesää taaksepäin. Muokkasin likusterisyreenin ja orapihlaja-aidan väliin aivan uuden istutusalueen, joka rajautuu kivimuurilla taloa kiertävään polkuun. Istutin tuolloin kaksi vaskikurjenpolvea melko lähelle kivimuuria.

Vaskikurjenpolvella (Ceranicum sessiliflorum f. nigricans) on tummanruskeat lehdet, jotka sateella kiiltelee kuin tummunut messinkipinta. Ihastuin siihen todella. Se kukkii kauniin valkoisin, ehkä aavistuksen punaruskeaan vivahtavin kukin. Kukat ovat osittain piilossa vaskilehtien alla. Loppukesällä siinä oli muutamia kirkkaan oransseja lehtiä ja kovasti odotin syysruskaa.

Tämä 5-10 cm korkea kasvi on mitä oivallisin valinta muiden matalien kasvien, kuten maanpeiteruusun ja ketoneilikan seuraan. Kävi vain niin, että ne jäivät "seinäkukkasiksi" kavereidensa viedessä kaiken huomion. Valokuvissa vaskikurjenpolvi on aina sivuroolissa, jossain vähän syrjässä hädin tuskin mullasta erottuen, kuva-alasta osittain ulos rajautuneena. Montaa kunnollista kuvaa en niistä edes löytänyt ensimmäisen kesän jälkeen.

Ehkä oltuaan ihan nenän edessä ja silti näkymättömiä, en huomannut hoitaa niitä ollenkaan seuraavana kesänä. Siinä ne kärvistelivät paahtavan hellekesän. Ehkä myös talven lumi- ja jääpeitteen vaihtelu oli niille liikaa. Toinen vaskikurjenpolvistani kuoli, eikä toinenkaan keväällä hurraata huutanut. Jälkimmäinen ei vironnut, ja niinpä harmitellen poistin kuivan juurakon. Peittelin vielä hiekalla maanpeiteruusun tyveä, kun ajattelin sen suojaavan kosteuden haihtumiselta.

Hämmästys oli melkoinen, kun ruusun kukinnan aikoihin kävin siistimässä sen juurelta pudonneita terälehtiä. Hiekasta pilkisti ainakin kolme pikkuriikkistä olentoa, joita täytyi ihan sykkyräkyykyssä kumartua tiiraamaan. Ilmiselviä vaskikurjenpolvia!

Ehkä paikka ei sittenkään ole aivan mahdoton niille kasvaa. Yhden isomman vaskikurjenpolven löysin viereisestä kivikosta. Ilmeisesti rankka sadekuuro on vienyt siemenen mukanaan viettävää maata myöten. Vähän kyllä ihmettelin, miten se aikoo selvitä keskellä kivikkoa. Mutta onhan kivikkoni vain silmänlumetta ja ohut kerros katekangasta erottaa sen muhevasta mullasta. Ehkä taimi on löytänyt juurensa riittävän syvälle. Hyvin se näytti pärjäävän kivien puristuksessa.

Toivon tosissani, että ne selviävät tulevasta talvesta. Ovat itse valinneet paikkansa, joten ehkä ne onnistuvat.

Kiviympyrän uusi istutus

Kuluneen kesän olen katsellut tekosiani, ja miettinyt tuliko viime kesänä viskattua laidallinen, kun ihan vähän vaan piti asetella sopivia kiintopisteitä uuteen istutukseen.

Hämmästelen hopeamarunan korkealle kurottavia latvoja ja tummakurjenpolven hukkumista William Guinnes -akileijojen taakse. Pikkupilarikatajan latvus lähes peittyy muuhun kasvillisuuteen, vaikka keväällä se oli yksi istutuksen kiintopisteistä. Uusien kasvituttavuuksien kanssa joutuu ensin tarkistamaan, mihin mittoihin ne annetuissa olosuhteissa kasvavat. Ehkä vielä siirrän tummakurjenpolven ja jokusen hopeamarunan, toinen vaskikurjenpolvista sai jo lisämultaa alleen. Istutuksessa keskikorkeat kasvit kilpailevat huomiosta, silti nautin niistä jokaisesta erikseen.

On hankalaa valita oikeat kasvit ja arvella siinä sivussa vaihtelevat paahteet ja sademäärät. Kohtuullisesti tällä kertaa onnistuin. Kerran olen letkukastellut alueen läpikotaisin ja pari kertaa vienyt kannulla hätäapua pahimman porotuksen uhreille aivan kivimuurin tuntumassa. Onneksi taivaat repesivät ja janoiset saivat vesivarastotkin täyteen. Kivimuurin istutuksista olen suorastaan ylpeä.

Haalin katajan ja purppuraheisiangervon ympärille niiden sävyihin sointuvia kasveja, purppuraa, kermankeltaista, vaaleanpunaista, sinisen sävyjä ja hopeaa. Istutin ripauksen keltaisena kukkivia: äidiltä saamani kellukat, joiden varsissa ja verholehdissä on kaunis purppuran sävy. Loppukesän kukintaan on varattu ripsialpi, jonka lehdet sitovat pirteänkeltaiset kukat osaksi taustan purppuraa.

Vaskikurjenpolvi vaaleine kukkineen ja pronssisaumayrtin tumma karvaisen pehmeä olemus antavat taustaa maanpeiteruusu Candy Coverille, muurin valkomaksaruoholle ja vahvanpunaisille harmaanvihreävartisille ketoneilikoille.

Vaaleana kukkivan pensaskärhön purppura ja Teresanruusun helakat lehdet ovat kaunis näky. Yhdessä ne eivät tänä vuonna kukkineet, vaikka niin suunnittelin. Ruusun parhaan kukinnan missasin, kun ensin jänis ehti napsia mehukkaimmat latvat ja sitten kävin ihastelemassa David Austinin ruusuja, mutta siitä reissusta myöhemmin.

Teresanruusun ympäristön hukutin hopeamarunaan, iisoppiin ja laventeliin, joka talvehti oikein hyvin. Tänä vuonna siihen tulee kukkiakin! Muiden kasvien maanpeitteenä on mirrinminttua, jonka ajattelin sopivan kokonaisuuteen.

William Guinnesin tummanpuhuvat kukinnot osittain katosivat purppuraheisiangervon muodostamaan taustaan. Tykkään ja en tykkää. Yllättäen silmä havaitsee eri kukintoja kuin pensaassa kuvittelisi olevan. Kadulta ja taloa kiertävältä polulta katsoen pensas ja viljamit sijoittuvat vierekkäin. Pystysuorina kohoavat sinipallo-ohdakkeet saivat huojuvaksi elementiksi  etelänruusuruohon ja nuokkuluppion. Näiden alapuolella kukkivat aikanaan tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen pioni, kunhan varttuvat kukintaikään.

Brookside-jalokurjenpolven vieressä ja likusterisyreenin alla maa ammottaa vielä mustanaan. Olen kylvänyt ohueen hiekkamultaan, kivikon väleihin raunio- ja kivikkokilkkaa, jotka ehkä vasta ensi keväänä itävät, kun saavat kevätkosteutta. Toistaiseksi on ollut itämiseen liian kuivaa.

Alueen toisessa päässä ovat pionit, nuokkuluppio, etelänruususruoho, sinipallo-ohdake, Johnsson's Blue -loistokurjenpolvi, jokunen kellukka ja punapäivänhattu.