Pienikin kevään edistyminen on tänä keväänä ollut suuri asia. Miten helposti unohtaa parin viikon lämpöisen jakson ennen takatalvea tai jää huomaamatta lämpöiset päivät jääkylmien aamujen jälkeen. Yöt ovat niin kylmiä, että kasvimökistä ei ole taimien turvaksi, sisällä taimipöytä notkuu, mutta kyllä taimeni jo kaipaisivat kunnon ulkoilmaa. Puutarha kumminkin puskee eteenpäin, vaikka sitten sen kuuran ja lumipeitteen alla.
Toukokuu on jo pitkällä, tulppaanit ja narsissit nupulla ja pionit työntävät lehteä. Vasta nyt alan ne huomata. Kevään odotus on ollut pitkä, ehkä liian pitkä. Koskaan ei ole kevät edennyt näin pitkälle, etten olisi siitä osannut riemuita, hihkua ilosta jokaista kukkasipulin piippoa tai vihreää pilkotusta.
Mutta ei puutarha minun hihkuntaani kaipaa, siellä se porskuttaa vääjäämättä eteenpäin, ja kun viimein tarkenen pistää nenäni ulos, olenkin tupsahtanut keskelle mitä ihaninta kevättä. Omenapuissa on jo isot silmut. Niistä näkee, että kukkia on tulossa paljon. Sama kirsikka- ja päärynäpuissa. Suorastaan toivon, että silmut eivät enää kasvaisi, eivät aukeaisi ihan vielä, sillä yöt ovat niille liian kylmiä.
Surullinen talvikylvöprojektini on saanut onnellisempia vivahteita, sillä kyllä purkeista vielä kaiken hukuttamisen ja pakastamisen jälkeen nousee elämää. Ainakin vähän, hyvin heiveröisiä kurkkauksia, mutta silti. Viljelylaatikon nurkasta löytyi kaksi vihreää tupasta ruohosipulia. Ovat viime kesän kylvöksiä, ja näköjään selvinneet talvesta hyvin havukatteen alla. Pillisipulikin on hengissä, tai kiinansipuli. En tiedä kumpaa se on.
Tänä kesänä on usean kukkapenkin uudistamisen aika. Niitä olen mielessäni pyöritellyt, osaan varten jo kylvänyt kukkiakin. Talon edessä olevaan penkkiin aurinko porottaa aamusta myöhään iltapäivään. Ajattelin, että tässä voisi viimein olla hyvä paikka tarhakurjenmiekoille, parrakkaille kaunokaisille. Niinpä eksyin netissä videoon iiriksistä, ja itku tuli. Miten voi olla jotain niin kaunista?
