Kulma kukkeimmillaan

Juhannukseen liittyen on olemassa periaatteita, jotka tulevat syvältä perinteestä: juhannukseen mennessä pitää pestä ikkunat, pestä matot, leikata pensasaidat ja vihoviimeiseksi haravoida käytävät juhlan tulla. Pohjanmaalla käytiin vielä hakemassa juhannuskoivut ovenpieliä koristamaan. Vuosien myötä, ajan muuttuessa, perinteet rapautuvat. Meillä näistä toimista mikään ei toteutunut ja erityisesti pensasaidan leikkaaminen jäi mieltäni kaihertamaan. Miten kaunis olisikaan huoliteltu aita tässä kuvassa. Nurmikko sentään tuli ajettua.

Asumme kulmatontilla. Se asettaa puutarhan suunnittelulle ja aidan siisteydelle tuplavaatimuksen saada tontti näyttämään upealta. Oivalsin tämän vasta kun leikkasimme tonttia kiertävän, silloin puolitoistametrisen orapihlaja-aidan poikki. Olimme kuin tarjottimella, vieläpä kahdelta suunnalta. Omenapuiden, parin ruusupensaan ja yhden muotoon leikatun orapihlajan lisäksi ei ollut mitään näkösuojaa oleskelualueille.

Tuli siis huutava tarve saada jotain eteen. Hävitin alkajaisiksi leikatun orapihlajapuun ja korvasin sen japaninlikusterisyreenillä. Istutin purppuraheisiangervon ja teresanruusun antamaan näkösuojaa risteyksen suunnalta tulevilta katseilta. Ohjasin pari köynnöshortensian versoa omenapuun oksille verhoamaan samaa suuntaa. Se riitti.

Ajan myötä kasvit kasvoivat ja peittivät näköalan, joka ennen oli avoinna kaikelle. Nyt saisi jo alkaa vähitellen karsia. Köynnöshortensia on kipaissut omenapuun latvaan, toisaalta myös kadun puolelle ja vielä aurinkoonkin, sisemmäksi puutarhaa. Kimalaisten surina sen ja likusterisyreenin alla oli melkoinen. Molemmat ovat mahtavia pörriäismagneetteja. Mukava on istuskella rautapenkilläni huminaa kuunnellen, vailla tunnetta että näkyisin kauas kadulle.

Aivan umpeen en tonttiamme halua ja siten jäi jokunen kurkistusaukkokin. Risteyksestä, talon kulmalta valamonruusun jälkeen on suora näkymä pikkuportilta lähtevälle, taloa kiertävälle polulle ja aidan takana kulkevalle kivimuurille. Polun toisen puolen olen antanut kasvaa kotkansiipisaniaista ja rikkaruohoja, koska lämpäre odottaa vielä ahaa-elämystä ja lopullista päätöstä tyylistä.

Työn alla on talonvieruspenkki, jonka pihan puoleista päätä uudistin viime kesänä mesikasvit mielessäni, ja nyt pitäisi valloittaa kadunpuolipää takaisin vuohenputkelta. Ajatukset istutuksista ramppaavat matalampaakin matalampien perennojen ja karhunvatukan väliä. Jos ei hyvää ideaa tule, kitken vuohenputket, otan talteen vielä elossa olevat perennat ja jatkan vasta seuraavana kesänä istutuksia.

Jo aiemmin tehty pionien luiska kurjenpolvineen kaipaa sekin jo ehostusta. Sammalleimut ovat liki hävinneet, neilikat kadonneet tyystin ja kärhötuetkin on vielä pystyttämättä. Pionit kukkivat ennätysnopeasti yli +30 asteen helteessä. Jäljelle jäi valtava määrä leikottavia kukkapohjia, jotka sade vielä hakkasi lehtien uumeniin.

Aivan orapihlaja-aidan tuntumassa teresanruusun vierestä kurkistaa pensaskärhön latvoja. Aiempina vuosina se on tukeutunut orapihlajaan ja ruusuun sekä pariin tukikeppiin. Ukkosmyräkkä heilautti sen maahan kivimuurin päälle, kasvamaan siis putousmaisesti alas, kuten olin alunperin suunnitellut. Miten tuommoinenkin asia voi unohtua? No, aidan toiselta puolen sitä nyt hädin tuskin näkyy, mutta itse puutarhan puolelta se onkin aika viehko lamotessaan muuria myöten. Näkyy paremmin muutama kuva aiemmin.

Purppuraheisiangervo on yllättänyt koollaan. Joudun sitä kaventamaan, kunhan se on saanut kukkansa kukittua. Olisi pitänyt jo keväällä leikellä, mutten ehtinyt. Siinä mielessä tykkään sen isosta koosta, että saan sitä vasten kuvatuille kasveille kivan tumman taustan. Niin isoksi angervo on kasvanut (ja likusterisyreeni myös), että harkitsen kadunvieren Jadwiga-pionin siirtämistä pois tästä nurkkauksesta. Olosuhteiden muututtua myös Immaculee ja Hei Hao Bo Tao selvästi kärsivät varjostuksesta kun vielä omenapuu ja sen oksistoon levittämäni köynnöshortensian muodostama katto plokkaavat valon lännenkin suunnalta. Jotain varjokasvia pionien tilalle siis tähänkin on harkittava.

Varjossa sinnittelee myös Martin Frobisher -ruusu, joka hieman sisemmällä puutarhassa hapsutöyhtöangervon kanssa antaa harvan näkösuojan kiviympyrän alueelle. Pitkään se sinnitteli hyvin matalana, mutta tänä kesänä on ilmestynyt puolentoista metrin verso, jonka kärjessä on ihan oikean lajikkeen näköiset nuput. Olin jo keväällä vähällä katkaista sen pois, koska arvelin verson ehkä työntyvän varttamiskohdan alapuolelta. Tämäkin pensas näkyy sekä kadulle että puutarhaan kiviympyrän puolelle.

Onhan tässä tämä päivä aikaa nyppiä hissukseen aidasta törröttävät vuohenputket pois. Pitäisiköhän se lisätä juhannusperinteeksi? Siinäpä sopivan rentoa puuhaa hellepäivälle. Oikeasti aika harvoin olen ennättänyt leikata aidan ennen juhannusta. Kasvunkin suhteen on vähän niin ja näin, onko vielä liian aikaista ryhtyä leikkuupuuhaan. Jos nimittäin liian aikaisin leikkaa, saa tehdä sen uudelleen, koska kasvu on vielä kesken. Jos jättää leikkuun liian myöhään, saa maistaa terävistä piikeistä.

 Mitä sinun täytyy tehdä ennen juhannusta ja minkä jätät myöhemmäksi?

 

Helteellä varjossa

Hellepäivinä on mukava pujahtaa isojen omenapuiden tai tammen suomaan varjoon. Töiden jälkeen olen ottanut tavakseni hetkeksi piipahtaa ulkona, käydä istumaan varjoon joko kiviympyrän rautapenkille tai vaellella tammen ja syreenien varjossa.

Ukkonen on nousemassa ja häthätää ennätin hieman kohentaa pionien tukia ja asettaa pari tukea tähkälaukalle talonvieruspenkissä. Toivon, ettei tuuli ja sade hakkaa eilen ja tänään auenneita valkoisia pionipenkin kukintoja poikki. Pioneista onkin tullut iso osa varjopuutarhaa. Pioneista aion kertoa ihan erikseen. Melkoisen raju onkin tämä etelästä lähestyvä ukkosrintama, mutta ei sentään ihan kaatamalla sada. Hyvä hetki blogata.

Erityisesti varjopuutarhan rauha, hiljaisuus ja viileys toimivat oikein hyvin helteisen työpäivän jälkeen. Seurailen versojen kasvua ja nuppujen kehittymistä, kierroksella tulee tehneeksi huomioita, mikä kohta tarvitsee vettä, missä on jo liian ahdasta, mistä pitäisi kitkeä rikkaruohoja jne. Senkin puoleen on mielenkiintoista seurattavaa, että varjopuutarha on vasta viime vuoden keväällä rakennettu, joten nyt toisena kesänä alkaa nähdä, mikä pengerretyissä penkeissä toimii ja mikä ei.

Varjossa kasveista tulee reheviä ja eikä helle niitä heti hetkauta. Varjon varjopuoli on, että valoon kurottaessaan kasveista tulee herkästi ylipitkiä. Vielä ei ole lakoamista poluille, mitä nyt yksi iso syreeninrunko, joka kaatui edellisessä ukkosmyräkässä polun suuntaisesti ja retkottaa puoliksi ilmassa tukkien polun vieläkin. Lomaa odotellaan.

Korkeuksista alas revitty vanha alppikärhö ei ollut moksiskaan kovasta kohtelusta, ja on kukkinut kesäkuun todella runsaasti. Mukava nähdä siinä kukkia kasvojen korkeudella, kun niitä ennen joutui niska kenossa tiirailemaan syreenin latvustojen yläpuolelta. Nytkin niillä on sinne kova pyrky, mutta ajoittain rajoitan versojen kurottelua kiertämällä niitä tukeen alemmas.

Toukokuussa tulleet runsaat sateet ovat saaneet kaikki kasvit puutarhassani kasvamaan normaalia korkeammiksi. Mikä ennen oli puolireiteen on nyt navan korkeudella jne. Ja minullahan on melko korkeita kasveja penkeissäni muutenkin. Kuten tätä ukonkelloa, jonka valkoisia kukkia katsellaan vasta heinäkuussa. Niin ainakin normaaleina kesinä. Vielä siitä ei yhtään pilkistä väriä, mutta kukinto on minua leukaan, vaikken ihan tamppi olekaan. Pari niistä on jo nyt tuulessa katkennut. Oli ne tuettu, mutta tuen kohdalta olivat harmillisesti napsahtaneet poikki. Nämä on kyllä ensimmäisiä perennoja, joita olen harkinnut korvaavani jollain matalammilla. Estävät nimittäin näkymän aika tehokkaasti ollessaan polkujen risteyksessä.

Iltavaelluksillani olen nyppinyt kukkapenkeistä pois kukintansa lopettanutta lemmikkiä. Seuraavana on vuorossa telliman kukintovarsien leikkaaminen ennen kuin ne ehtivät siementää. Olen edelleen ihastunut sen massoittaiseen kukintaan. Tykkään, miten valo siivilöityy hentojen kukkavarsien lomasta ja miten ne heiluvat tuulen mukana. Sama efekti kuin heinissä. Kasvuston läpi näkyy särkyneensydämen viimeiset kukinnot ja kanadanhemlokin kaarevat oksat. Tiheään istutettuna varsien leikkaamisen jälkeen tellimaan jää vielä vehreä lehdistö kattamaan maata.

Korkeista kasveista syyskimikki pukkaa myös jo melkoista vartta. Saapa nähdä missä korkeuksissa sen kukinto tulee heilumaan, kun nämä on vasta lehtiä.  Kukintoja odotan kovasti, mutta toinen puoli lanttia on kauniit violettiin vivahtavat lehtiruodit. Hyvin se on juurtunut. Ilokseni huomasin, että kolmisen kesää sitten istutettu tähkäkimikki Brunette on myös reippaassa kasvussa, mitä ei tapahtunut aikaisempina kuivina kesinä. Se on huonossa paikkaa kadunvarren aurinkoisessa penkissä, jossa vuohenputki yrittää sitä nujertaa.

Vanhanajan narsissit tulivat kukkaan pari viikkoa Barret Browningin jälkeen. Melkoinen tuoksu. Sen kukinta on nyt ohi ja penkissä jatkaa tummakurjenpolvi sekä tummanvioletti sarviorvokki. Vanhoina jäänteinä alueella on edelleen lehtoängelmää ja sitä nypin tarkoituksella pois. Vaikka kasvi on hento, on se tälle alueelle liian korkea ja näkymiä peittävä. Nyppimisestä huolimatta aina jokunen yksilö penkkeihin ilmaantuu, ja onhan niillä kauniit lehdet. Alueella on paljon jaettuja taimia, tässä hämykuunliljaa ja turkinkurjenpolvea.

Tarhajaloangervo Erikalla on mukavan tummat ja kiiltävät lehdet. Kanadanhemlokin rentojen oksien alla sillä on hyvät oltavat. Toinen Erika kasvaa varjopuutarhan eteläpäässä, ja valoisammalla ja hieman lämpimämmällä paikalla siinä on nuput aavistuksen pidemmällä.

Kuunliljoista raitakuunliljan jaoin todella pieniin taimiin, koska halusin sitä runsaasti pionipenkin syreenien puoleiselle reunalle. Taimet kasvavat kokoa vähitellen. Niiden seuraan kokeilin minulle vähän erikoisempaa japaninhiirenporrasta. Ostin kaksi tainta, joista tämä on viihtynyt selvästi paremmin, toinen on jäänyt puolta pienemmäksi. Vaan niin oli jo ostaessa, ehkä pienikin varttuu ajan myötä. Pidän näiden kasvien erilaisuudesta ja siitä, miten ne vähitellen täyttävät maa-alan.

Toinen saniaisaarre kasvaa alueen eteläpäädyssä olevan Erikan juurella, kaksi hirvenkieltä työntävät kieliään syvästä varjosta kotkansiipisaniaisten seasta. Alkukesällä jo pelkäsin näiden kuivahtaneen ja kuolleen, mutta ne olivatkin edellisen vuoden "kieliä", ja uusia alkoi kasvaa pehkon keskeltä. Nämä on viime kesänä istutettuja kuten japaninhiirenporraskin. Vielä adiantumia haluaisin jossakin kolossa kokeilla kasvattaa, ehkä sen ukonkellon tilalla. Varjossa korostuu lehtien muodot, eikä kukinnalla ole niin väliä.

Uskaltaisikohan mennä ulos kurkkaamaan, mitä ukkosmyräkkä sai aikaan. Vettä ainakin satoi parin päivän tarpeeseen, enkä joudukaan seisomaan letkun jatkeena, kuten alunperin epäilin. Parempi näin kuin kaivokylmää vettä taimille. 

 

Lupauksia

Kevätkesän vauhdissa on hyvin lohduttavaa huomata uusia nuppuja muodostuvan puutarhan kasveihin. Nuput ovat lupauksia tulevasta kukinnasta. Paljon on siis edessäpäin, eikä kaikki ollutkaan vielä tässä. Samaa tulevaisuutta lupaavat kasvavat versot.

Iirikset ovat jo kukassa. Yksitellen terälehdet avautuvat nupuistaan, ja mikä parasta, nuppuja riittää tulevillekin päiville. Siperiankurjenpolvea olen levittänyt kolmeen penkkiin, etupihan Isonportin penkkiin, keskipihalle ja vielä ihan perälle syreenien varjoon. Se on viihtynyt hyvin meidän hieman savisessa maassa ja näyttääpä tyytyvän sekä aurinkoon että varjoon.

Tuoksukurjenpolvet, ja muutkin kurjenpolvet, ovat täynnä nuppuja. On tulossa komea ja runsas kukinta. Kiviluiskan lämpöisessä penkissä yksittäisiä nuppuja on jo auenneena, osasta raottuu pieni sininen kurkistus ja osa nupuista on tiukassa supussa. Kuten nämä tuoksukurjenpolvet, jotka vasta kasvattavat kukkavarsiaan ja nuppujaan kivimuurilla talon päädyssä jääden sen varjoon pitkälle iltapäivään asti.

Purppuraheisiangervossa on nuppuja todella paljon, ja ne ovat pitkien versojen kärjissä. Muutenkin angervo on tänä kesänä kasvanut pituutta ja leveyttä niin, että joudun vielä pelastustoimiin pitääkseni hengissä sen puristukseen jääneen ripsialpin. Samassa pinteessä oleva hopeamaruna osaa itsekin levitä vähän syrjemmälle, joten siitä en ole huolissani. Alempi kuva on viime kesältä ja tiedän, että tuo kasvurako orapihlaja-aidan ja purppuraheisiangervon välissä on huvennut olemattomiin.

Akileijatkin aloittivat kukintansa jo aikaa sitten. Ensin kiviympyrän alppiakileijat, sitten omenapuun alla Green Apples, ja nyt muutaman päivän sisään tavalliset lehtoakileijat availevat nuppujaan. Uusia nuppuja on paljon, joten paras kukinta on vielä edessä. Lisäksi maa, täynnään uusien akileijojen taimia, on pakattu toivoa täyteen. Ei kukintaa tänä kesänä, mutta lupauksia vuosiksi eteenpäin.

Köynnöshortensian nuput alkavat raottua. Osassa terttuja laitakukat ovat jo auki. Hortensia on vuosikymmenten myötä kipaissut korkean Antonovkan latvaan, ja onpa se kietoutunut sivuille kurkottaviin oksiinkin. Hortensia muodostaa toisen kukinnan puuhun, kuukausi varsinaisten omenankukkien jälkeen. Kun köynnöshortensia kukkii, on kesän tuntu parhaimmillaan. Silloin surinasta päätellen samaa mieltä ovat myös sadat mehiläiset ja kimalaiset sen kukilla.

Sitten on uuden odotusta. Syksyllä istutin ensimmäiset tähtilaukat kukkapenkkiin ja nyt olen päivittäin seurannut kukintojen avautumista. Kaikki kolme nousivat maasta hyvin, vaikka yhtä jouduin odottamaan pidempään sen löytääkseni. Tämä on jännittävää. Mitenkä hauskasti sojottavasta huiskilosta muodostuu suorastaan säkenöivä tähtien pallo!

Luvassa on myös vaaleanpunaista kukintaa. Istutin viime kesänä Rosakönigin-loistosalviaa pari taimea kokeeksi. Hyvin ovat kesän myötä lähteneet hyvään alkuun ja nyt on toisessa jo pari kukkavanaa odottamassa. Viehätystä lisää, että viime syksynä keräsin niissä olleista kukista kypsyneet siemenet, ja nyt minulla on liuta uusia taimia varttumassa. Ehkä joskus saan loppupäänkin talonvieruspenkistä uudistettua.

Lemmikit ovat lupauksensa tältä kesältä täyttäneet runsain mitoin, ja seuraavien päivien homma onkin nyhtää niiden kukinnot pois paraatipaikkoja rumentamasta. Lemmikkiä on niin paljon puutarhassa, että reilu siistiminen ei sitä hävitä. 

Mitä ajattelit puuhata tulevina hellepäivinä?

 

Ruusut kukassa

 

Pitäisi se aikajarru jo viimein keksiä. Pitkän talven on ruusujen kukinnasta haaveillut, ja kun ekat kukat sitten avautuvat, toivoo ettei vielä olisi niiden aika.

Istutin Louise Bugnet -tarhakurtturuusun pari kesää sitten, ikään kuin siemeneksi myöhemmin karttuvaan ruusutarhaan. Louise kukki jo viime kesänä muutamalla kukalla, ja nyt on pensaassa useita nuppuja odottamassa avautumistaan. Valkoisena kukkivan ruusun terälehdissä säilyy viininpunaisen nupun häivähdys. Eka nuuhkaisu juuri avautuneen kukan ruusuntuoksua on yksi kesän huippuhetkiä.

Saman jalostajan Theresa Bugnet eli teresanruusu on kasvanut meillä jo useamman vuoden. Sen istutin kivimuurin taakse kadunvarteen näköalaa peittämään. Kasvultaan se on aika korkea ja rento-oksainen. Eka kukka aukesi jo toissapäivänä aivan pensaan latvaan, pari oksaa alempaa nappasin tämän juuri avautumassa olevan kukinnon kuvaan. Teresa on siitä mukava ruusu, että ihanasti tuoksuvia kukkia muodostuu säännöllisesti pitkin kesää.

Omenankukat tuli ja meni, muutamassa päivässä oli kukinta ohi. Ekat pioninkukat aukesivat viime viikolla, ja nyt niissä on jo siemenkodat aluillaan ja sivunuput kukassa. Kirsikkapuissa on jo luumarjoja, koristeomenapuussakin pieniä omenarusinan alkuja odottamassa kypsymistään.

Valkoinen syreeni hehkuu parhaimmillaan, lila jo lopettelee, ja niiden täyteläinen tuoksu leijailee pitkin puutarhaa. Varjopuutarhan reunamilla vahvimmin tuoksuvat vanhanajan narsissit ja ne haistaa jo kaukaa, pistävän voimakas imelä tuoksu suorastaan tunkee sieraimiin. Toivon niiden pian kasvattavan lisää sipuleita jaettavaksi. Varjoissa viihtyy myös tummakurjenpolvi, jonka viime kesänä jaetuissa taimissa jokaisessa on kukkia.

 

Nuori, kolmivuotias alppiruusukin kukki kolmella kukinnolla, vaikka sitä taannoin uumoilin pelkäksi lehtienkasvattajaksi. Kukinto vaalenee vähitellen liki valkoiseksi ja kellanvihreät tiplat jäävät sen terälehtiin näkyviin. Hyvin matala- ja hidaskasvuisena se saa hissukseen varttua varjossa kartiomarjakuusen suojissa.

Helteet selvästi veivät valkovarjohiipan kukinnan reilussa viikossa, vaikka nämäkin taimet sijaitsevat varjopuutarhan puolella. Piti niitä kuvata enemmänkin, mutta kukinnot ehtivät kadota nopeammin kuin oletin. Kauniit heleät lehdet ovat kumminkin jäljellä ja ne antavat mukavasti maanpeittoa.

Hetken eläjiä ovat erityisesti idänunikot. Nuppu suorastaan poksahtaa auki, upean loistava kukka hetken heiluu tuulessa ja seuraavana päivänä siitä on jäljellä punaiset terälehdet maassa. Tämä muuten kuuluu sarjaan "kukkapenkin valloittaja". Vähitellen juurakot laajenevat, ja kasvustolla on kyky peittää pienemmät alleen. Tässä penkissä olen sallinut sille vapauden, muualta se on viimeistään kukinnan jälkeen napsittu pois. Syksyiset siemenkodat ovat kauniit ja käyvät hyvin kuivakukiksi ja koristeluun.

Idänunikko häviää kisassa kumminkin keltapäivänliljalle, joka toisena perinneperennana hyvin pitää puolensa tilan suhteen. Väriyhdistelmä on aika tyrmäävä, mutta vain viikon, parin kestävä ilotulitus hiipuu unikon punan laannuttua. Räiskynnän kestää, alkukesän huumassa se menee siinä sivussa muiden ilojen joukossa.

Ukkolaukat ovat vähitellen saaneet kokoa palloihinsa. Ne puhkesivat pieninä intensiivisen värisinä palloina ja ovat laajentumisen myötä haalistuneet väriltään. Kuulunee asiaan. Ukkolaukkoja on tänä kesänä vähemmän kukassa kuin yleensä. Taitaa yksinkertaisesti johtua viime kesänä antamatta jääneistä ravinteista. Laukan seuraan on ilmaantunut pieni keltainen kukkija, jonka epäilen olevan siementaimi viereisestä muurintakaisesta penkistä. Kovin huteran oloinen keltakukkainen punakellukka sieltä kumminkin taitaa kurotella. Pionien nuput ovat alkaneet nekin jo pullistella. On vain tovi  pionien tuoksuun ja kukintaan.

Miten sinä tartut näihin ohikiitäviin hetkiin?

 

Kuulokkeet ja kuppaajat

 

"Kesä ja kärpäset", kuuluu sanonta. Meillä alkukesästä kehittyneet hyttyset ovat kyllä muokanneet kesän luonnetta verenhimoisempaan suuntaa. Hikisen otsan ympärillä pörräävä tai silmille pyrkivä kärpänen osaa olla ärsyttävä, mutta hyttysen ininä korvissa on vielä astetta ärsyttävämpi. Ja niitähän piisaa.

Koska vettä satoi toukokuun ajan taivaan täydeltä, on piha täynnä kosteikkoja hyttysten lisääntyä. Tilannetta ei paranna sateen myötä kaiken kasvaminen ennätystahtia korkeaksi, hyvin kosteuden pidättäväksi kasvustoksi. Vuohenputkea vastaan taistellessani pöheiköistä suorastaan pelmahtaa hyttysparvet ja jotain tosi pieniä mustia, ilmeisesti mäkäräisiä.

Suojautua voi: tupla kerros vaatteita päälle, väljät hihat ja lahkeet, hyttyskarkotteet. Kun sen yhdistää parin päivän takaiseen paahtavaan helteeseen ja vielä aurinkovoiteeseenkin naamalla, on tuska ylimmillään. Lopulta antaa periksi, lakkaa huitomasta, kupatkaa #")&#/&"le! Ja siltä näyttää, käsivarret ja sääret paukamia täynnä raavituttaa niin, että saan kohta suunnata apteekkiin hakemaan rauhoittavaa linimenttiä.

Voi myös suhtautua: Mitä enemmän hyttysiä, sitä enemmän pikkulintujen poikasille ravintoa. Harvemmin alkukesäisin näkee pääskysten kirmaavan maata viistäen. Huomasin myös, että kuulokkeet korvilla ei ole yhtä paniikinomainen tunnelma, kun ininän saa plokattua pois tajunnasta.

Ukkosrintama jäi jumittamaan yllemme, eli meillä satoi eilen ja tänään kaatamalla. Siinäpä kosteutta kasvaa toinen kuppaajien sukupolvi. Napit tai kuulokkeet korvilla siis kohti uusia paukamia. On kesä runsaimmillaan!

 

Puuta ja muuta

Puutarhamme rungon muodostavat vanhat omenapuut. Isoja puita, kuten koivuja, kuusia, mäntyjä, haapoja tai vaahteroita ihailen naapureiden puutarhoissa ja kaupungin puistossa. Sieltä ne sopivasti näkyvät meille ja antavat kivasti taustaa. Meillä on siis puu-tarha painon ollessa sanalla tarha. Tarhattuja puita, omenaa, päärynää, kirsikkaa, kriikunaa, tammi, pari erikoisempaa havupuuta ja pari koristepuuta. Näissäkin riittää haravoimista syksyisin, ja saan tuulen mukana kulkeutuvia koivun siemeniä ja lehtiä ihan riittämiin.

Tontti on reilu 1000 neliötä, eli meillä on täällä melko varjoisaa, ainakin paikoitellen. Kokoluokkaan jättiläinen sujahtavat omenapuistamme: Antonovka ja Bergius. Eka on monirunkoinen ja jälkimmäinenkin on haaronut kasvultaan leveäksi. Antonovkan halkaisija on ehkä 15 metriä, eikä Bergius jää paljoa kapeammaksi. Ikää niillä on n. 70 vuotta ja krempat on sen mukaiset. Molemmat tuottavat edelleen hedelmää ja yritän hoitaa niitä leikkaamalla kuivia oksia vuosittain.  Uuttakin kasvua ilmestyy välillä, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Bergiuksen sydän on alkanut oireilla, ja mietin miten pitkään keskeltä lahoava runko jaksaa kannatella valtavat haaransa. Antonovka taas kurottaa yhä laajemmalle sivuhaarojaan, ja tiedän sen joku päivä repeävän liitoksistaan. Ehkä jonkin sortin kainalosauvaa pitäisi tarjota menoon. Viiraa tai ei, minulle sen rungot ja keskellä ammottava monttu tuovat mieleen Edvard Munchin Huuto-maalauksen muumion.

Kriikunat olen saanut työkaveriltani ihan ensimmäisinä vuosina, kun tänne muutimme. Ikää siis liki 20 vuotta. Niillä oli kova kohtalo joutua jänisten trimmaamaksi parina ekana vuonna, mutta ihan mukiinmeneviä puita niistä kasvoi. Siis tuossa yhdessä kohtaa on useampi taimi. Lähinnä rajaa kasvavan rungon olen ajatellut vielä kaataa syksyllä. Keväällä karsin kuivuneita ja suoraan naapuriin siirottavia oksia rankalla kädellä. Kriikunoita saamme enemmän kuin haluamme, joten kokonaisen rungon poistaminen ei sureta.

Japaninlikusterisyreeni on pelkästään kauneutensa vuoksi hankittu puu pihassamme. Ja sehän ei ole vähän. Odotan innolla kesäkuun loppuun sijoittuvaa kukintaa, sillä paljon kukkaterttuja näkyy jo muodostuvan. Viime vuonna se teki vain yhden ainoa kukkatertun, ja olin sen voinnista hyvin huolissani. Nyt näyttää tilanne taas normalisoituneen. Lupaan postata tästä enemmän, kunhan kukinta-aika lähestyy.

Toinen koristepuu on kasvimökin viereen istutettu Profusion-purppuraomenapuu. Hän ansaitsee myös oman postauksen joka kesä. Se on nyt ehkä noin 10-vuotias ja sen kasvussa on alkanut näkyä koristeomenille ominainen latvuston kaareutuminen vähitellen alaspäin. Toivon, että siitä tulee aikanaan sateenvarjon mallinen yleisilmeeltään.

Omassa luokassaan on tietysti tammi, jonka kasvuvauhti ja voima tuntuu yhä vain kiihtyvän. Siitä olen hyvin onnellinen ja riemuissani. Puu oli pieni taimi lasten kanssa sen istuttaessamme ja nyt sillä on ikää noin 30 vuotta. Muuttavasta ja rakkaasta tammesta kerroin aiemmin tässä postauksessa. Tammessa on jotain ikuista, lujaa ja pysyvää. Toivon sen elävän pitkään ja terveenä.

Omenajättiläinen Sokerimiron kaatui moottorisahan pauhuun pari kesää sitten. Kyllästyin sen imeliin, kitkeräkuorisiin omenoihin, jotka useimpina vuosina olivat pihlajanmarjakoin vioittamat. Kuorten kitkeryys johtui kuivasta kasvupaikasta, jotkut tiesivät. Sokerimironia saan kiittää varjopuutarhani penkereiden paksuista rungoista. Kanto on yhä edelleen maassa ja halkaistu runko sen molemmin puolin merkkaamassa portinpaikkaa tulevaan ruusutarhaan, jonka valmistumisen ajankohdasta ei ole tietoa. Kaadettu omenapuu jätti ruusuja varten lämpöisen paikan iltapäivän ja alkuillan auringossa.

Koska Sokerimironia ei enää ole, pääsee tontin laidalla kohoavat timanttituijat ja erityisesti niiden välistä kasvava japaninhemlokki paremmin esiin. Hyvä niin. Ennen omenapuun poistamista en ymmärtänyt, miten paljon se jätti peittoonsa. Jatkossa istutan jotain köynnöstävää tai pensasmaista kasvia, mikä ei peitä hemlokkia. Japaninhemlokki oli myös hyvin pieni taimi, kun sen istutin. Jossain vaiheessa vuosien jälkeen iloitsin, kun se alkoi pitää puoliaan juhannusleinikeille. Nykyisin mittaa on ehkä reilu 2 metriä ja ikää n. 15 vuotta. Tänä keväänä siinä on pitkät vuosikasvaimet. Se on ihan selvästi nauttinut toukokuun sateista.

Suurin piirtein samoihin aikoihin istutin syreenien suojaan kanadanhemlokin. Vasta viime vuosina sitä on voinut kutsua puuksi, niin hentoinen ja rentokasvuinen se on. Toukokuun ukkos- ja sademyräkkä katkaisi sen takaa varjostavan syreeninrungon. Juuri sen, jonka kanssa olin arponut, kaataako vai ei. Emmin, koska syreeni antaa varjoa hemlokille ja syreeninrungon ympärillä luikertaa alppikärhö, joka vasta viime vuosina on alkanut tosissaan kukoistaa. Varovasti sinne siis jossain vaiheessa kesää sahan kanssa. Kanadanhemlokille se tietää enemmän valoa ja varmasti myös aikanaan paremmin tilaa juurille. Toivottavasti se on riittävän vanha ja kestävä tähän muutokseen. Onneksi kaatunut syreeni ei ruhjonut kanadanhemlokkiani!

Sitten on omenapuistamme jäljellä vielä Kaneliomena ja Valkea kuulas. Molemmat ovat alkuperäisiä puita tontillamme, eli sarjaa 70-v. Kanelista on puolet myrsky repäissyt maahan ja se on sittemmin toipunut ja kasvattanut kauniit kaarevat oksat joita japanilaisissa maisemissa näkee. Valkea kuulas taas rysähti kerralla kasaan rankkasateella, vain reilun metrin korkuinen piisku jäi kannosta törröttämään pystyyn. Varovasti korjasimme katkenneet ja kaatuneet rungot ympäriltä ja tuin piiskun pystyyn. Siitä on nyt n. 15 vuotta ja vahva maahan jäänyt juuristo on kasvattanut sievän uuden puun, jossa on tänä vuonna kukkia tasan niin paljon kuin mahtuu. Sen verran se kärsii lahoavasta kannosta juurellaan, että omenoita tulee vain joka toinen vuosi, mutta olen iloinen, että se on kumminkin selvinnyt hengissä.

Niin, ja onhan meillä vielä yksi vanha omenapuu: puolikuollut Syysviiru, jonka toivoisin kelottuvan pystyyn. Rakastan tätä huonokuntoista vänkkyrää ja mielessäni olen jo istuttanut sen juurelle jos mitä kärhöä tai köynnöskuusamaa. Miten hienon portin siitä saisikaan!

Itse olen istuttanut tontille kaksi omenapuuta; Pekan ja Grenmanin. Pekka on alle 10-vuotias, Grenman hieman vanhempi. Kai. Vuodet vierivät nykyisin niin tiuhaan, että ihan varmasti en uskalla sanoa. Pekassa on tänä vuonna jokunen kukka. Toivon, että se viimein alkaisi tehdä omenoita. Tähän mennessä olemme saaneet siitä yhden omenan, joka sekin oli postauksen arvoinen. Pekka on jäänyt tammen ja Antonovkan väliin, ja siitä on kasvanut korkeuksiin kurottava kapea omenapuu. Varjopuutarhassa kasvaa vielä alunperin anopin ostama perheomenapuu. Siihen on vartettu ainakin Huvituksen ja Kaneliomenan oksia. Sekin on matkustavaisia.

Varjomorelli ei voi hyvin. Siinä on jo usean vuoden ajan ollut alaosassa kuivia oksia, ja tänä keväänä niitä on melkein puoleen puuhun asti. Saattaa olla, että osa kuivuneista silmuista johtuu aikaisin alkaneesta keväästä ja heti perään tulleesta todella kylmästä säästä. Ehkä silmut paleltuivat, sillä nyt on joitain uusia silmuja auennut. Mutta ihan selvästi puussa on vuosittain enenevässä määrin myös rutikuivia oksia. Olisi kerrassaan harmi, jos varjomorelli kuolee vähitellen pois. Ehkä täytyy alkaa katsella sille korvaajaa.

Toinen kirsikkamme on arvoitus. Emme tiedä mikä se on lajiaan. Se vain itse päätti itää, valitsi jopa puutarhan parhaimman paikan, jota olin kaavaillut jollekin aralle aarteelle. Ensin se kasvoi varkain, huomaamatta, sitten annoimme uteliaisuuden voittaa. Arvuuteltiin, onko se kirsikka vai kriikuna. Kukkien ilmaannuttua se päätettiin jättää, ja nythän se on suorastaan valloittava. Uskon, että keskellä pihaa minkään pahemmin varjostamatta siitä kasvaa hyvin kaunismuotoinen puu. Kaksi pientä luumarjaakin se on jo tehnyt. Niin ylös, etten niitä yltänyt poimimaan maistaakseni, ja kun tulin tikkaineni, olivatkin linnut jo vieneet satoni.

Vielä on jäljellä Elokuun päärynä ja Aunen päärynä. Eka istutettu samoihin aikoihin kuin Varjomorelli, Aunen päärynä viitisen vuotta myöhemmin korvaamaan Forssin päärynän. Kiviympyrää rakentaessani jouduin sen hävittämään. Syynä ei niinkään ollut itse kiviympyrä, vaan joka kevät paleltuneet oksat. Aikani sitä katsoin, mutta sitten päätin hankkia kestävämmän lajin. Elokuun päärynän kanssa ei koskaan ole ollut ongelmia kylmän kanssa, ja se tekee joka vuosi pari kolme ämpärillistä pienen pieniä päärynöitä. Aunen päärynä nuorena on pienempisatoinen, ja usein sen hedelmät ehtivät pilaantua puuhun ennen kuin ymmärrän sadonkorjuuajan olevan käsillä. Molemmat kukkivat keväisin kauniisti, ja minulle riittäisi niiden pelkkä kukintakin.

Ihan olin unohtaa pihamme tulevan jättiläisen. Siemenestä kasvattamani hevoskastanjan soisin jo hieman pulskistuvan. Se on kyllä hyvin ahtaassa välissä Bergiuksen halauksessa vieläkin, vaikka Bergiuksen oksia keväällä leikkasin. Olen kylvänyt sen syksyllä 2013, eli kohta voin alkaa odottaa sen kukkivan.

Että sellaiset puut meillä. Mieli tekisi istuttaa lisää, mutta montaa paikkaa ei ole jäljellä. Millaisia varjostajia sinun pihallasi kasvaa?