Likusterisyreenin alla ja takana

Minulla on ilo omistaa pieni hämyinen soppi, suorastaan salainen puutarha. Sentään kukaan ei ole kuollut omenapuun oksan murruttua (kuten F. H. Burnetin kirjassa Salainen puutarha) ja pudotettua samalla alas isot köynnöshortensian lonkerot. Vaikeapääsyinen kolkka pieni salainen soppi on aina ollut, nyt sinne suorastaan täytyy raivata tiensä.

Itäpuolella paikkaa vartioi kivimuuri istutuksineen. Isoiksi varttuneet teresanruusu ja purppuraheisiangervo ’Diabolo’ ojentelevat oksiaan kivimuurin ylle jo melko pitkälle, joten alla kulkevaa polkua joutuisi konttaamaan päästäkseen niiden ohi. On siellä kiviaskelmatkin, mutta kurjenpolvet ja saniaiset jättävät ne peittoonsa ja siten vaikeuttavat askelmien löytymistä. Lisäksi muurin päällä kasvaa mehikasveja, joita en mielelläni tallo, siperianmaksaruohoa ja mehitähteä ’Rubin’. Molemmat nyt kauttaaltaan kukintaansa lopettelevan likusterisyreenin pienten kukkasten peittäminä, kuin tähtisadetta taivaalta.

Eteläreunalle on muodostunut suoranainen ryteikkö. Köynnöshortensian yli en kiviympyrältä pääse tällä hetkellä normaalia reittiä polkua pitkin. Ajatus on nostaa lonkerot uudelleen ylös, kunhan ennätän. Ajatusta täytyy vielä hieman kehitelläkin ennen kuin alan huseerata. Kauniisti ja pitkään ovat lonkerot kukkineet. Mietin jopa, jos antaisin köynnöksen toisen haaran jäädä maahan, mutta se on niin iso, että kerjäisin vain hoito-ongelmia.

Pohjoisreunalta salainen puutarhani rajautuu orapihlaja-aitaan. Hassuinta on, että salaiseen puutarhaani näkee kadulta suoraan, kun kurkkaa aidan yli. Eikä kovin tarvitse kurkotella, sillä aita on alle metrin korkuinen. Myöhäinen ilta-aurinko antaa valonsa sinipallo-ohdakkeelle, pioneille, nuokkuluppiolle, sitruuna-ajuruoholle, kivikkokilkalle, iisopeille, hopearikolle ja kellukoille. Kaikki ne ovat aurinkopuolen kasveja! Jos vielä ripustan köynnöshortensiakatteen niiden ylle, lienee syytä vaihtaa myös alla kasvavia perennoja.

Länsipuolelta pääsen salaiseen puutarhaani kurottautumalla metriä leveän ja alle metrin korkuisen köynnöshortensian yli. Vain vähän tulee sitä tallottua kulkiessani. Korjaantuu aikanaan. Yllättäen melkoiseen varjoon joutuneista kasveistani hieman olen huolissani. Pioneista ’Jadwiga’ kukkii parhaiten, sillä se saa eniten valoa. Sen takana kasvava sinipallo-ohdake ei tunnu olevan moksiskaan. Vaaleita palloja jo näkyy versojen lomasta. ’Hei hao bu tao’ -pioni teki vain yhden kukan ja valkoista ’Immaculee’-pionia en löytänyt. Kellukat eivät kukkineet ja nuokkuluppio ei ole tällä paikkaa koskaan kukkinut, joten sen kohdalla siirto on välttämätön.

Mikä sai minut raivaamaan tieni niin salaiseen puutarhaan, että hädin tuskin itsekään olen sitä muistanut? Se oli tämä pilkahdus vaaleanpunaista.

Ja salaisesta kolkastani löytyi vielä enemmän vaaleanpunaista. ’Martin Frobisher’ -ruusuni on tehnyt uusia versoja ja nyt ne kukkivat. Pelkäsin ruusuni kituvan hengiltä menneiden kuivien kesien myötä, vaan eipä siltä näytä. Nyt oli vuorostaan osa kukkanupuista jo homehtunut.

Pysykäähän varjossa! 

 

Villiäkin villimpi

Ilolla olen tervehtinyt luonnonkukkien kasvavaa määrää puutarhassa. Vähentyneen ruohonleikkuun hyviä puolia eittämättä on, että nurmiheinä vähitellen tekee tilaa mitä kauneimmille pienille kukkasille. Liekö välttämättömyydestä tullutkin hyve, mutta harvatahtisella ruohonleikkuulla ne ennättävät varttua kukkiviksi ennen kuin terä tai siima ne taas leikkaa. Siinä välissä löytää ja ihailee montaa kaunotarta. 

Vanhat viholliset voikukka ja vuohenputki joutuvat kurituksen ja karsinnan alle, mutta siitä huolimatta niillä riittää energiaa nousta juhannuskimaraa kukittamaan. Eikä sarjakukkainen vuohenputki sinisten siperiankurjenmiekkojen tai vaaleanpunaisten lehtoängelmien seurassa näytä kuin soman kesäiseltä, onhan juhannus. Lyhyt loisto sillekin sallittakoon.

Kun syreenien alla vielä oli nurmikko, joka ei varjossa menestynyt ja sittemmin korvasin varjonurmen kukkapenkeillä, kitkin alueelta ihan hullun lailla pois juhannusleinikkiä. Yhä nekin yrittävät alueen nykyisiin kukkapenkkeihin, mutta ei mitenkään ryminällä. Sen sijaan ryntäys on tapahtunut keskellä puutarhaa olevalla nurmikolla. Auringossa kiiltävät keltaiset kuppikukat ovat niin juhannusta ja keskikesän juhlaa.

Lemmikit ovat jo tovin pitäneet villiä menoa puutarhassa. Se onkin nyt jo lopettelemassa kukintaa ja on aika kerätä sen kuihtuvat kukkavanat ennen siementen kylväytymistä. Erityisesti kukkapenkit siistiytyvät, ja koska sitä kasvaa joka nurkalla vuosittain ei ole tarpeen antaa sen siementää. Hetken vaaleansiniset utupilvet koristivat puutarhaani ja antoivat omanlaisensa tunnelman istutuksille, poluille ja nurmikolle. Miten hyvin lemmikki sopiikaan useimpien puutarhan kukkasten lomaan. Lemmikki on siemenkylvöksistä peräisin yli parinkymmenen vuoden takaa, joten kai sitä voi tituleerata jo villiksi tässä puutarhassa. Vähän kuin sinililjatkin, itsekseen ne lisääntyvät, muodostavat sinimattonsa ja sitten haalistuvat pois, kun muut kasvit valtaavat alan.

Mäkitervakko on vallannut kiviympyrää, samassa seurassa kasvavat erilaiset akileijat, piharatamo, kukkapenkistä karannut maksaruoho, maahumala jne. Tänä vuonna kiviympyrällä loikoo kaksi pitkää pätkää köynnöshortensiaa. Ne ovat aivan täynnä terttuja, jotka odottavat aukeamista päivänä minä hyvänsä.

Todella mukavaa oli löytää nurmitädykettä kasvamasta aivan kiviympyrän laidalla. Siitä on minulla mukava lapsuusmuisto. Isä rakensi lohilammen lapsuudenkotimme lähellä virtaavan joen viereen. Lohia piti käydä ruokkimassa päivittäin ja sain lähteä mukaan. Matkan varrella oli pitkä oja penkat täynnään sinistäkin sinisempää nurmitädykettä. Joka kerta nurmitädykkeen nähdessäni palaa tuo lapsuuskuva mieleen, illan viileys ja ihanat kukat matkalla, kalanruoan ropina kalalammen pintaan.

Parhaillaan on puutarhassa paljon kukassa aho- ja kuukausimansikoita. Pieniä taimia tuntuu tupsahtavan jokaiseen vähänkään hiekkaiseen koloon, mitä tontilta löytyy. Myöhemmin kesällä on luvassa ainakin päivänkakkaroita ja siankärsämöitä sekä pietaryrttiä keltaisine nappeineen.

Kyllä tämä leikkurikin naamaansa välillä näyttää. Onpa se kasvanut jo rusakon mittoihin. Se on jo niin kotiutunut ja minuun tottunut, että sain ottaa muutaman kuvan.

 

Hyvää juhannusta!

 

Kevättä täälläkin

Talvilomalla on aikaa, ja totuttuun tapaan lomalle osuu kevään kylmimmät aamut. Olen näitä talvilomia venyttänyt milloin mihinkin kohtaan kalenteria, vaan kummasti lämpö karkaa edelliselle tai seuraavalle viikolle. Mitäs tuosta, kevätmielellä voi puuhastella sisälläkin. Ja johan hieman ehdin aloittaa parilla edeltävällä erityisen lämpimällä viikolla puutarhan puolella.

Paljon on tekemistä, sillä syksyllä hanskat tippuivat niille sijoilleen ilmojen viimein kylmettyä. Huomaan, että pitkä lämmin syksy ei auttanut ennakoimaan. Verkkoja virittelin vasta sitten, kun elämäni ensimmäiset Austinit oli maisteltu. Tai vasta nyt keväällä huomaan istutettavaksi tarkoitetut kevätvuohenjuuret ja koreanonnenpensaan yhä purkeissaan istutuspaikan vieressä. Liekö keltaisen värin sovittaminen puutarhaani viivästyttänyt päätöstä paikasta? Summassa paikalle istutetut ja syksyllä pitkään kukkineet keltaoranssit kesäpäivänhatut loistivat kohdassa suorastaan oudokkeina, saaden tukea väriinsä vain kuunliljojen jo kellastuneista lehdistä.

Myöhemmin ymmärsin keltaisen ujuttautuneen alueelle aikoja sitten.  Maassa on luikerrellut suikeroalpia jo alkujaankin, taustalla kiemurtelee hennon keltaisin kukin tuoksuköynnöskuusama, ja hieman kauempana paikan edessä kukkii hetken keltakukin muuten niin tummahipiäinen ripsialpi ’Firecracker’.

Mutta tekemisiin. Nurmikolta olen saanut enimmät tammenlehdet haravoitua kuivilta paikoilta lehtikompostiin. Varjossa ja alavammilla kohtaa maanpinta on vielä liian kostea raaputettavaksi. Kukkapenkit ovat tammenlehtien peitossa, ja saavat ollakin. Kevään myötä rapsakat lehdet on helppo murskata. Siitä olen iloinen, että kevät kuivatti sinililjojen kasvupaikat nurmikolla ennätysaikaisin, niin ne eivät ehtineet puskea piippojaan lehtimassan läpi, kuten useina keväinä käy.

Pari kukkapenkkiä olen ennättänyt silputa talventörröttäjistä, mutta vielä on runsaasti ruokoa ja kortta pystyssä ja kenossa. Kaiken kaikkiaan siivottoman näköinen yleisilme, mutta penkki kerrallaan ne siistiytyvät. Jokunen krookus on ehtinyt raottaa kukkanuppujaan, sinililjat ja talventähdet odottavat lämpöä.

 

Talven ainoa kunnon nuoskalumi katkaisi ison oksan talon komeimmasta omenapuusta, jonka vaakaan kasvavia keskeltä osittain jo onttoja oksia olen huolestuneena silmäillyt. Kuormaa lisäsi oksan ympärille tiiviisti kieppunut köynnöshortensia, jonka kasvustoon nuoskalumen oli hyvä kerääntyä. Likusterisyreeniä hamuavan oksan olin aikonut muutenkin joko poistaa tai lyhentää kevään tullen, mutta nyt lähti pari muutakin oksaa samassa rytinässä. Aukkoa tuli näkymään, ja aukon tukkeet lojuvat nyt kiviympyrällä odottamassa seuraavia ajatuksia. Mitä sinä tekisit kahdella 4-5 metrisellä pätkällä köynnöshortensiaa, joka kaiken rytinän ja hivuttamisen jälkeen elää ja kukkuu? Omenapuun oksa katkesi minua rinnan korkeudelta ja hortensia on kieppunut jäljelle jääneen tyngän ympärille muodostaen jonkin sortin lähtöpisteen köynnöskaarelle. Silti supertukevaa köynnöstukea olisi haaveissa.

 

Oli siinä homma hivuttaa. Kapealla oksasahalla hinkkasin lyhyitä oksanpätkiä omenapuusta sitä mukaa kun keksin mistä suunnasta köynnöstä vioittamatta pääsen sahaamaan. Vinkkinä sinulle, joka lähdet samaan hullun hommaan: kuivalla säällä köynnöksen kiipimäjuuria ei mikään irrota. Odotin siis sopivaa hetkeä sateen jälkeen, ja silti oli sormivoimat koetuksella. Vaikka kiipimäjuuret ovat rungossa kiinni kuin sementti, on itse varsi erittäin hauras, joten sopivaa otetta voimankäytössä saa hetken hakea. Toinen lonkeroista retkottaa nyt osittain alle raijatun penkin päällä, loppupää maata vasten. Toinen kiehkura suunnistaa kohti orapihlaja-aitaa.

Rautapenkki on siis vallattu ja kahvihetket siinä saan hetkeksi unohtaa. Könyän toiseksi parhaimmalle paikalle rappusille kupposeni hörppimään ja kevättä silmäilemään.

Mitäpä kuuluu teille muille kylmän viikon sankareille?

Kulma kukkeimmillaan

Juhannukseen liittyen on olemassa periaatteita, jotka tulevat syvältä perinteestä: juhannukseen mennessä pitää pestä ikkunat, pestä matot, leikata pensasaidat ja vihoviimeiseksi haravoida käytävät juhlan tulla. Pohjanmaalla käytiin vielä hakemassa juhannuskoivut ovenpieliä koristamaan. Vuosien myötä, ajan muuttuessa, perinteet rapautuvat. Meillä näistä toimista mikään ei toteutunut ja erityisesti pensasaidan leikkaaminen jäi mieltäni kaihertamaan. Miten kaunis olisikaan huoliteltu aita tässä kuvassa. Nurmikko sentään tuli ajettua.

Asumme kulmatontilla. Se asettaa puutarhan suunnittelulle ja aidan siisteydelle tuplavaatimuksen saada tontti näyttämään upealta. Oivalsin tämän vasta kun leikkasimme tonttia kiertävän, silloin puolitoistametrisen orapihlaja-aidan poikki. Olimme kuin tarjottimella, vieläpä kahdelta suunnalta. Omenapuiden, parin ruusupensaan ja yhden muotoon leikatun orapihlajan lisäksi ei ollut mitään näkösuojaa oleskelualueille.

Tuli siis huutava tarve saada jotain eteen. Hävitin alkajaisiksi leikatun orapihlajapuun ja korvasin sen japaninlikusterisyreenillä. Istutin purppuraheisiangervon ja teresanruusun antamaan näkösuojaa risteyksen suunnalta tulevilta katseilta. Ohjasin pari köynnöshortensian versoa omenapuun oksille verhoamaan samaa suuntaa. Se riitti.

Ajan myötä kasvit kasvoivat ja peittivät näköalan, joka ennen oli avoinna kaikelle. Nyt saisi jo alkaa vähitellen karsia. Köynnöshortensia on kipaissut omenapuun latvaan, toisaalta myös kadun puolelle ja vielä aurinkoonkin, sisemmäksi puutarhaa. Kimalaisten surina sen ja likusterisyreenin alla oli melkoinen. Molemmat ovat mahtavia pörriäismagneetteja. Mukava on istuskella rautapenkilläni huminaa kuunnellen, vailla tunnetta että näkyisin kauas kadulle.

Aivan umpeen en tonttiamme halua ja siten jäi jokunen kurkistusaukkokin. Risteyksestä, talon kulmalta valamonruusun jälkeen on suora näkymä pikkuportilta lähtevälle, taloa kiertävälle polulle ja aidan takana kulkevalle kivimuurille. Polun toisen puolen olen antanut kasvaa kotkansiipisaniaista ja rikkaruohoja, koska lämpäre odottaa vielä ahaa-elämystä ja lopullista päätöstä tyylistä.

Työn alla on talonvieruspenkki, jonka pihan puoleista päätä uudistin viime kesänä mesikasvit mielessäni, ja nyt pitäisi valloittaa kadunpuolipää takaisin vuohenputkelta. Ajatukset istutuksista ramppaavat matalampaakin matalampien perennojen ja karhunvatukan väliä. Jos ei hyvää ideaa tule, kitken vuohenputket, otan talteen vielä elossa olevat perennat ja jatkan vasta seuraavana kesänä istutuksia.

Jo aiemmin tehty pionien luiska kurjenpolvineen kaipaa sekin jo ehostusta. Sammalleimut ovat liki hävinneet, neilikat kadonneet tyystin ja kärhötuetkin on vielä pystyttämättä. Pionit kukkivat ennätysnopeasti yli +30 asteen helteessä. Jäljelle jäi valtava määrä leikottavia kukkapohjia, jotka sade vielä hakkasi lehtien uumeniin.

Aivan orapihlaja-aidan tuntumassa teresanruusun vierestä kurkistaa pensaskärhön latvoja. Aiempina vuosina se on tukeutunut orapihlajaan ja ruusuun sekä pariin tukikeppiin. Ukkosmyräkkä heilautti sen maahan kivimuurin päälle, kasvamaan siis putousmaisesti alas, kuten olin alunperin suunnitellut. Miten tuommoinenkin asia voi unohtua? No, aidan toiselta puolen sitä nyt hädin tuskin näkyy, mutta itse puutarhan puolelta se onkin aika viehko lamotessaan muuria myöten. Näkyy paremmin muutama kuva aiemmin.

Purppuraheisiangervo on yllättänyt koollaan. Joudun sitä kaventamaan, kunhan se on saanut kukkansa kukittua. Olisi pitänyt jo keväällä leikellä, mutten ehtinyt. Siinä mielessä tykkään sen isosta koosta, että saan sitä vasten kuvatuille kasveille kivan tumman taustan. Niin isoksi angervo on kasvanut (ja likusterisyreeni myös), että harkitsen kadunvieren Jadwiga-pionin siirtämistä pois tästä nurkkauksesta. Olosuhteiden muututtua myös Immaculee ja Hei Hao Bo Tao selvästi kärsivät varjostuksesta kun vielä omenapuu ja sen oksistoon levittämäni köynnöshortensian muodostama katto plokkaavat valon lännenkin suunnalta. Jotain varjokasvia pionien tilalle siis tähänkin on harkittava.

Varjossa sinnittelee myös Martin Frobisher -ruusu, joka hieman sisemmällä puutarhassa hapsutöyhtöangervon kanssa antaa harvan näkösuojan kiviympyrän alueelle. Pitkään se sinnitteli hyvin matalana, mutta tänä kesänä on ilmestynyt puolentoista metrin verso, jonka kärjessä on ihan oikean lajikkeen näköiset nuput. Olin jo keväällä vähällä katkaista sen pois, koska arvelin verson ehkä työntyvän varttamiskohdan alapuolelta. Tämäkin pensas näkyy sekä kadulle että puutarhaan kiviympyrän puolelle.

Onhan tässä tämä päivä aikaa nyppiä hissukseen aidasta törröttävät vuohenputket pois. Pitäisiköhän se lisätä juhannusperinteeksi? Siinäpä sopivan rentoa puuhaa hellepäivälle. Oikeasti aika harvoin olen ennättänyt leikata aidan ennen juhannusta. Kasvunkin suhteen on vähän niin ja näin, onko vielä liian aikaista ryhtyä leikkuupuuhaan. Jos nimittäin liian aikaisin leikkaa, saa tehdä sen uudelleen, koska kasvu on vielä kesken. Jos jättää leikkuun liian myöhään, saa maistaa terävistä piikeistä.

 Mitä sinun täytyy tehdä ennen juhannusta ja minkä jätät myöhemmäksi?

 

Lupauksia

Kevätkesän vauhdissa on hyvin lohduttavaa huomata uusia nuppuja muodostuvan puutarhan kasveihin. Nuput ovat lupauksia tulevasta kukinnasta. Paljon on siis edessäpäin, eikä kaikki ollutkaan vielä tässä. Samaa tulevaisuutta lupaavat kasvavat versot.

Iirikset ovat jo kukassa. Yksitellen terälehdet avautuvat nupuistaan, ja mikä parasta, nuppuja riittää tulevillekin päiville. Siperiankurjenpolvea olen levittänyt kolmeen penkkiin, etupihan Isonportin penkkiin, keskipihalle ja vielä ihan perälle syreenien varjoon. Se on viihtynyt hyvin meidän hieman savisessa maassa ja näyttääpä tyytyvän sekä aurinkoon että varjoon.

Tuoksukurjenpolvet, ja muutkin kurjenpolvet, ovat täynnä nuppuja. On tulossa komea ja runsas kukinta. Kiviluiskan lämpöisessä penkissä yksittäisiä nuppuja on jo auenneena, osasta raottuu pieni sininen kurkistus ja osa nupuista on tiukassa supussa. Kuten nämä tuoksukurjenpolvet, jotka vasta kasvattavat kukkavarsiaan ja nuppujaan kivimuurilla talon päädyssä jääden sen varjoon pitkälle iltapäivään asti.

Purppuraheisiangervossa on nuppuja todella paljon, ja ne ovat pitkien versojen kärjissä. Muutenkin angervo on tänä kesänä kasvanut pituutta ja leveyttä niin, että joudun vielä pelastustoimiin pitääkseni hengissä sen puristukseen jääneen ripsialpin. Samassa pinteessä oleva hopeamaruna osaa itsekin levitä vähän syrjemmälle, joten siitä en ole huolissani. Alempi kuva on viime kesältä ja tiedän, että tuo kasvurako orapihlaja-aidan ja purppuraheisiangervon välissä on huvennut olemattomiin.

Akileijatkin aloittivat kukintansa jo aikaa sitten. Ensin kiviympyrän alppiakileijat, sitten omenapuun alla Green Apples, ja nyt muutaman päivän sisään tavalliset lehtoakileijat availevat nuppujaan. Uusia nuppuja on paljon, joten paras kukinta on vielä edessä. Lisäksi maa, täynnään uusien akileijojen taimia, on pakattu toivoa täyteen. Ei kukintaa tänä kesänä, mutta lupauksia vuosiksi eteenpäin.

Köynnöshortensian nuput alkavat raottua. Osassa terttuja laitakukat ovat jo auki. Hortensia on vuosikymmenten myötä kipaissut korkean Antonovkan latvaan, ja onpa se kietoutunut sivuille kurkottaviin oksiinkin. Hortensia muodostaa toisen kukinnan puuhun, kuukausi varsinaisten omenankukkien jälkeen. Kun köynnöshortensia kukkii, on kesän tuntu parhaimmillaan. Silloin surinasta päätellen samaa mieltä ovat myös sadat mehiläiset ja kimalaiset sen kukilla.

Sitten on uuden odotusta. Syksyllä istutin ensimmäiset tähtilaukat kukkapenkkiin ja nyt olen päivittäin seurannut kukintojen avautumista. Kaikki kolme nousivat maasta hyvin, vaikka yhtä jouduin odottamaan pidempään sen löytääkseni. Tämä on jännittävää. Mitenkä hauskasti sojottavasta huiskilosta muodostuu suorastaan säkenöivä tähtien pallo!

Luvassa on myös vaaleanpunaista kukintaa. Istutin viime kesänä Rosakönigin-loistosalviaa pari taimea kokeeksi. Hyvin ovat kesän myötä lähteneet hyvään alkuun ja nyt on toisessa jo pari kukkavanaa odottamassa. Viehätystä lisää, että viime syksynä keräsin niissä olleista kukista kypsyneet siemenet, ja nyt minulla on liuta uusia taimia varttumassa. Ehkä joskus saan loppupäänkin talonvieruspenkistä uudistettua.

Lemmikit ovat lupauksensa tältä kesältä täyttäneet runsain mitoin, ja seuraavien päivien homma onkin nyhtää niiden kukinnot pois paraatipaikkoja rumentamasta. Lemmikkiä on niin paljon puutarhassa, että reilu siistiminen ei sitä hävitä. 

Mitä ajattelit puuhata tulevina hellepäivinä?

 

Miten köynnöshortensian kanssa kävi?

Muutaman harkitsevan, hitaasti juodun aamukupposen jälkeen uskaltaudun ulos. Tänään köynnöshortensian sisällä vaakasuoraan kasvava omenapuun runko poistetaan. Varusteina on oksasakset, oksasaha ja sekatöörit. Asiaa on mittailtu Antonovkan alla, tuijottaen ikkunoista ja eri vinkkeleistä pitkin pihaa.

Alku menee hyvin. Kumihanskoilla luistamaton ote paksusta köynnöksestä ja varovasti jutuuttaen sentti kerrallaan omenapuun vanha kaarna antaa periksi ja hortensia hellittää otteensa. Vaan annas olla, kun ennätän tuoreempaan omenapuunoksaan. Koko oksa nousee hivutuksen mukana.

Tuumaustauko. Käyn hakemassa tikkaat. Jospa latvus olisi helpompi irrottaa ensin. Aikani kiikun tikkailla, väistelen sekä omenapuun että hortensian oksia. Yritän saada niiden sotkua selvitettyä. Krats, ja kädessäni on irtonainen pätkä köynnöstä. Kerralla tulee selväksi, että köynnöshortensian puuaines on todella hauras. Pienikin vastahankaan taivuttelu saa sen rasahtamaan poikki. Kuin kiusoikseni se on kiertyen tukeutunut omenapuun oksahaaroihin.

Toinen tuumaustauko. Kiipeän uudelleen korkeuksiin oksasaksien kanssa. Katkon kaikki vapaana olevat omenapuun oksat köynnöksen versoja varoen. Käyn viemässä katkotut oksat risukasaan ja kapuan nyt oksasahan kanssa tikkaille. En katko oksia, vaan sahaan varovasti oksanmyötäisesti omenapuun ja köynnöksen haarojen välissä. Kiipimäjuuret menevät poikki helposti kunhan löytää pienen raon, jonne saa sahan tungettua. Yllättäen minulla on nelimetrinen köynnöksen latva käsissäni. Nyt pelaan varman päälle ja jätän köynnöksen tikkaiden yläosaan tuettuna, etten vahingossakaan katkaise aarrettani.

Kolmas tuumaustauko. Omenapuun poistettava oksa sojottaa puusta ulos kaljuksi riisuttuna. Näky on surullinen. Se on varmaa, että rungon alaosan moneen kertaan kierteellä olevia köynnöksen haaroja en saa ikimaailmassa irrotettua. Päätän katkaista rungon puolivälistä, sopivan oksahaaran kohdalta. Paluuta ei ole ja oksahaaran poistaminen kokonaan tekisi omenapuusta toispuolisen. Minulla on nyt kolme köynnöshortensian haaraa, jotka jäisivät roikkumaan jäljelle jäävästä omenapuun haarasta putouksen lailla.

 

Siis oli kolme haaraa. Kun lopulta saan omenapuun oksan poikki, on keskimmäinen köynnöksen haara murtunut ja puolittain irti. Noin vain! Se ihanasta köynnösputouksesta. Keskellä iso aukko.

Neljäs tuumaustauko. Omenapuun katkaistu latvaosa painaa. Katkon siitä vielä pari sojottavaa oksaa ja vien sen risukasaan. Katseeni hakee sopivaa tukea jäljelle jääneelle rungolle. Jollakin se on saatava tuettua ylemmäs. Raahaan katkaisemani oksan takaisin. Se istuu oksaan kuin nakutettu, pieni mutka jäljelle jääneessä oksahaarassa saa tuen lukittumaan maata vasten paikoilleen.

Toivon, ettei köynnöshortensia kovin ottanut nokkiinsa. Sen on ollut ilmeisen hyvä kurkotella kohti valoa järeä omenapuu tukenaan. Nyt hortensia on muutamaa oksaa köyhempi, osin vailla kiipimäjuuriaan ja muutenkin väännelty ja kaltoin kohdeltu, vaikka harkitun hellä yritin olla. Sen tehtäväksi jää verhota kömpelö tukiviritelmäni ja jäädä varjostamaan alla omenapuun juurella olevaa kukkapenkkiä.

 

Illalla huomaan tukioksan lipsahtaneen pois paikoiltaan ja jäljelle jäänyt rungonpuolikas kantaa köynnöshortensiaa harteillaan. Yhdistelmä näyttää paljon luonnollisemmalta ilman pystytukea. Ehkä vain kevyesti köytän köynnöksen kiinni ja autan sen siten kiipeämisen alkuun.

Lisättäköön nettiin: älä istuta rakasta köynnöshortensiaa sinulle rakkaan puun juurelle. Niistä tulee niin erottamattomat, että kumpikin menee rikki.