Kukassa tänään

Kuvasin aamulla kahden päivän tauon jälkeen puutarhaa, ja yllätyin miten moni nuppu olikin kehittynyt jo täyteen kukkaan. Niin vauhdilla, vaan onhan jo kohta juhannus ja kesä hehkeimmillään. Juhannus onkin eräänlainen vedenjakaja alku- ja loppukesälle, sillä kasvuvauhti tasaantuu (onneksi) ja kasvit ikään kuin ottavat rauhallisemmin ja kypsemmin elonsa juhannuksesta eteenpäin.

Käsillä on ruusujen aika, on akileijojen aika ja kurjenmiekkojen aika, ja on unikoiden aika, ja vuorikaunokkien, ja mirrinminttujen, ja syreenien ja lumipalloheisien, ja … On lämmintä ja on kesä! Miten paljon voi tästä vuodenajasta nauttia.

Marsipaaniruusu sitten avasi ensimmäisen kukkansa tällä tontilla. Pieni taimi vielä, mutta versoissa paljon nuppuja aukeamaan. Teresanruusu myös availi kesän ensimmäistä nuppuaan, samoin juhannusruusu. Yleensä juhannusruusu ehtii ennen teresaa, mutta tänä vuonna se oli kaadetun omenapuun oksakasojen välissä hädin tuskin välttäen linttaantumisen. Ei rakoon päivä paistanut, joten tänä vuonna kukitaan sitten yhdessä.

Erona muutamaan edelliseen kesään, tänä vuonna on saatu vettä sopivin annoksin ja väliajoin. Huomennakin on vuorostaan luvassa sadetta. Kosteus näkyy kasvien hyvinvoinnissa, mutta myös korkeudessa. Eipä ole ennen raparperin kukinto ollut niin korkea, etten sen latvaan yletä, tai vaaleanpunaiset akileijat rintaan asti, tai telliman kukinnot kainaloon. Vehmaudesta kumminkin pidän kunhan pysyvät lakoamatta pystyssä.

Sinistä väriä puutarhaani tuo tällä hetkellä runsaana kukkivat mirrinmintut ja tänään myös kukinnan aloittanut vuorikaunokki. Mirrinminttu on selvästi nauttinut saamastaan vesisateesta ja on nyt vehmaampi kuin koskaan ennen. Tämän kesän superyllätys oli tontin länsireunalla syreenirivistössä kasvava 'Charles Joly' -syreeni. On ehkä vaikea uskoa, mutta todellakin kadotin kokonaisen syreenipensaan pihasyreenin juurivesojen ja vähän isompienkin syreenien joukkoon useamman vuoden ajaksi. Ennen kukintaa ne näyttävät mielestäni kaikki samalta. Mutta viimein löytyi ja voi miten ihanat kukinnot siinä on. Kannatti odottaa.

Kosteudesta on nauttinut erityisen paljon tänä kesänä lumipalloheisi. Siinä on somia valkoisia palloja enemmän kuin ennen. Lumipalloheidellä on myös lehdistö pääsääntöisesti vielä tallella, vaikka huomasin sillä jo alkavaa lehtien reikiintymistä. Eikä ihme, sillä lehtien alla luurasi toukkien armeija. Taitaa olla seuraava tehtäväni puutarhassa päästä niistä eroon.

Mainittakoon vielä erikseen akileijat. Ne saavat kasvaa meillä itse valitsemillaan paikoilla. Niitä löytyykin milloin mistäkin. Tämä yksilö sinnittelee omenapuun ja köynnöshortensian luomassa varjossa ilmeisen tyytyväisenä. On asustanut siinä vuositolkulla, vaikka paikka on pimeän puoleinen, mutta ehkä juuri siksi sille riittää kosteutta. Ilman varjostusta aurinko pääsisikin porottamaan kaunottaren niskaan lähes koko päivän.

Tätä on odotettu. Viime kesänä istutetut tarhakurjenmiekat alkoivat kukkia eilen. Olen ihastellut ’Red Zinger’ -iiriksen terälehtien värejä aamulla ja illalla, aurinkoa vasten ja varjossa sekä ottanut kuvia edestä ja takaa. Täytyykin kuvata, sillä kukinta hellepäivänä menee nopeasti ohi. Onneksi näkyy olevan varsissa uusia kukkia luvassa.

Ettei värivoimaa puuttuisi, niin onhan idänunikot jälleen vallanneet pari penkkiä ihan kuin vahingossa ja huomaamattani. Rakastan niitä ja vihaan niitä. Yksi siellä ja täällä on ihan ok, mutta kun ne lisääntyvät, siementävät ja jakaantuvat niin, että ei perässä pysy, on tuota voimaa ja väriä välillä ihan pelottavan paljon. Mutta kuuluvat vakiona kesääni.

Mitä sinulla kukkii tänään?

 

 

 

Kukkiva kiviympyrä

Alkukesällä esittelin kiviympyrälle itsekseen levinneitä perennojen ja rikkakasvien taimia. Tuumailin tuolloin joitain jättäväni ja joitain kitkeväni. Näin teinkin. Lupasin joskus kertoa, miltä näytti keskikesällä, kun säästetyt taimet kukkivat.

Viereisistä kukkapenkeistä ympyrälle vaeltavat lähinnä akileijat ja kaukasianmaksaruoho. Akileijoja on kahta väriä, lähinnä sinistä alppi- ja vihreänvalkoista lehtoakileijaa. Jälkimmäinen taitaa olla 'Green Apples'. Erityisesti alppiakileija on joukolla hakeutunut valoisampaan kohtaan pois kukkapenkin varjoista. Eikä minua haittaa, kun ovat sopivasti vähän sivussa, eivätkä ihan jaloissa pyöri.

Toisin kävi harakankellon kanssa. Se todella valtasi alueen ja sain sovittaa askeleeni miten parhaiten taisin. En hennonut taittaa hentoja kukkia. Ihan kellomerta en kesällä saanut, mutta sellaisen harvaakin harvemman heinikon sinililoin kellokukin. Istumapaikankin ne lopulta valtasivat!

Kuin myös sinipiikkiputki. Se valtasi rautapenkkini toisen päädyn. Sen piikeille sanoin ei, samoin sen kavereille. Niille tuli lähtöpassit varovasti kaivaen ja kivien väleistä hivuttaen taimiruukkuihin varttumaan. Onneksi huomasin pikkutaimet tarpeeksi ajoissa. Nyt ne on istutettuina paahdepenkkiin siellä jo isoiksi kasvaneiden seurassa. Siirsin kivimaisemista myös pari lehtosalviaa paahdepenkkiin.

Kiviympyrän pohjoisreunalla, ympyrän ulkopuolella kasvaa kivikkokilkkaa. Tänä kesänä se keksi kiivetä ympyrän reunaa kiertäville kiville. Olen varma, että sillä on suunnitelmia levittäytyä ympyrän keskustaa kohti.

Mäkitervakko on melko aikainen kukkija. Se hädin tuskin pysyy sille varatussa kohdassa kiviympyrän portaan vieressä, vaan sinkoilee siemeniä yllättävän paljon ja laajalle. Sitä kitken joka kesä. Nyt jätin muutaman kukkavarren lehtoakileijan seuraksi. Kukinnan jälkeen saksin kaikki siemenkodat pois, mutta silti taisi ziljoona minimaallisen pientä siementä luikahtaa kivien rakosiin.

Ympyrä viettää hieman kohti eteläreunaansa, jossa kosteuden takia tuntuu olevan parhaimmat itämismahdollisuudet. Kitkennästä huolimatta paikka oli kuin turkkia ja niittyhumalat kaivoinkin ylös heti niiden kukittua. Ketoneilikan yritin säästää, mutta rapatessa roiskuu, joten saapi nähdä mitä tuossa ensi kesänä kasvaa.

Yleiskuvaa en harakankelloista näemmä ole ottanut, tässäkin kuvassa ne näkyvät lähinnä vihertävinä varsina ympyrän varjoissa. Ensi kesän tavoite onkin saada hieman karsittua yllä olevaa omenapuuta, jotta valo lisääntyisi sen alla olevaan perennapenkkiin. Ehkä kiviympyrä tulee palautettua varsinaiseen tarkoitukseensa, tasaiseksi kivierämaaksi, jossa voi istuksia ihailemassa seulanpääkivien sileitä pintoja ja kivien värierojen muodostamaa kuviota. Nythän sitä ei sekamelskassa hahmota ellei sade tehosteväärjää kivien pintaa.

 

Elämää kiviympyrällä

 

Kun rakentaa katekankaiden päälle kiviympyrän ja tiivistää kivien väliin kivituhkan, herkästi uskoo ettei sieltä hetkeen mikään nouse. Turha luulo. Kasvu saa harvoin alkunsa kivien rakosista; se satelee ilmasta, lentää tuulen mukana, roiskuu ruohonleikkurista tai trimmeristä, putoaa lintujen ulosteissa, tai laskeutuu sateenvarjona voikukan tapaan.

Pari vuotta kestää Ruususen uni ja herätessä tapaakin monenmoista tuttua ja vierasta asukkia. Muutaman voikukan taimen nappaisee pikaisesti ohi kulkiessaan. Samoin käy lemmikeille, joita muutenkin kasvaa joka puolella pihaa. 

Harakankellosta olen vuosia ollut innoissani. Se on somasti kasvanut kiviympyräni laidalla, koristanut ja samalla rikkonut nurmikon ja kiviympyrän rajaa. Tänä vuonna se harppasi suoraan kiviympyrälle. Pikkuruisia taimia siellä täällä, tarkemmin katsoen kaikkialla. Silti taidan jättää sen kasvamaan. Haluan nähdä, miltä kiviympyrä näyttää, jos/kun harakankello kansoittaa sen.

On kasveja, jotka vievät koko käden, jos sormen antaa. Olen melko varma, että tämän maitikan kasvupaikka on jossain muualla. Kitkin sen viime kesänä juuriaan myöten, ja hokkus-pokkus, se on tänä vuonna entistä ehompi ja kasvaa huomattavasti laajemmalla alueella. Kivien raoista sitä on todella hankala kaivaa ylös ja juuret katkeavat herkästi. Sinänsä nätti, kauniit ja oikein tiiviit lehtituppaat, kukat keltamaitikan tapaiset. Väittäisin, että on voikukkaan verrattuna todellinen pahis.

Kädenryöstäjiin taitaa kuulua tämäkin maata matava, yhdestä pisteestä joka suuntaan kurottava rikkaruoho. Sen jokaisen verson päähän tulee sinililoja pieniä kukkia, ja leviämistaktiikkana näyttääkin olevan levitä vuodessa verson pituuden verran joka suuntaan. En tunnista, enkä välitäkään, sillä se on joutunut kitkettävien listalle huonon käytöksensä takia. Älkää vain sanoko, että olisi harvinainen.

Mäkitervakon hyväksyin vuosien myötä osaksi kiviympyrän vakioasukkaita. Se on niin tavattoman sitkeä, ettei sille ollut vastaansanomista. Päinvastoin, olen siirtänyt sitä uuteen paikkaan puutarhan toiselle puolelle valloittamaan maailmaa. Levitköön siellä ja ilahduttakoon kukillaan. Vaikka taimia siirsin, ei tuppaat paljoa pienentyneet kiviympyrän laidalla. Kitkettävä on jälleen, sillä uutena yrittäjänä kurottelee kurjenpolvi päätään. Taidanpa yrittää siirtää sen parempaan paikkaan.

Kovia yrittäjiä ovat koivut ja vaahterat. Onneksi niitä on toistaiseksi osunut kohdalle harvakseltaan, mutta joka vuosi kitken kumpaistakin. Vahvistuessaan sirkoista taimiksi niillä onkin yhtäkkiä pitkät juuret syvällä kivien raoissa. Hieskoivua en kumminkaan ajatellut tarvitsevani. Puutarhani trimmaaja on näköjään huolehtinut jo lannoituksestakin.

Herukkapensaitakin tontilla on riittävästi, joten tämä taimi saa lähtöpassit kesäkukkaruukun tyveltä. Sieltä, ruukun aluslautasen alta pusketaan voimalla maailmaan. Ei paljoa aluslautasen sirpaleet pidättele. Herukka, karviainen, vadelma,.. Ainoastaan vadelmaa olen harkinnut ottavani talteen, mutta senkin taidan ostaa mieluummin puhtaana taimena tarhalta.

Sitten on joukko karkureita. Mäkitervakon tapaan kaukaasianmaksaruoho on varsin halukas levittäytymään laajalle alueelle. Se ryömii kukkapenkistä kiviympyrän pinnalle ymmärtämättä mitään rajoista. Kohti kuumempaa porotusta tuntuu olevan sen leviämissuunta. Valloitusta en pistä pahakseni, kunhan jonkinlaisessa kurissa pysyy. Matalana maanpeittona sen hyväksyy paremmin kuin korkeana kasvavat valloittajat. No, kasvaahan ympyrällä nyt korkeat harakankellot ja mäkitervakot.

Oikeastaan ihan sääliksi käy alppiakileijoja, jotka ovat joukoittain lähteneet maanpakoon omenapuun ja köynnöshortensian luomasta synkästä varjosta. Niille olen joutunut antamaan anteeksi leviämisen, ja ihan selvästi tätä porsaanreikää on käytetty hyväksi. Enkä ole reikää tukkinut kuin parina ensimmäisenä vuonna, kun taimia alkoi ilmestyä. Koska eivät kuki palautettuina kukkapenkin varjoon, kukkikoot sitten kiviympyrällä, johon aurinko ajoittain paistaa. Saattaapa siihen tipahtaa jokunen pisara vettäkin, kun yllä oleva lehvästö on siinä kohtaa harvempaa. Ja itse asiassa, siellä varsinaisessa kukkapenkissähän ei oikein mikään muukaan kuki. Penkki odottaa uusia ideoita totaalivarjon ja kuivan paikan kasveista.

Mitä sanoa yksittäiselle rentoakankaalille, joka soman sinisenä nököttää rautapenkin alla. No, kuki nyt, kunhan et tavaksi ota. Tai mitä tehdä somille ratamoille tai suikeroalpille, jotka ovat oikeasti kauniita kasveja. Yksittäisinä nämäkin tässä nököttävät, tänä vuonna siis. Ensi vuonna niitäkin taitaa olla enemmän.

Oikea sammal on suosikkini, ja se saa ehdottomasti jäädä. Erityisesti tämä, kauniita tähtiä muodostava laji, joka ehkä on karhunsammal (???). Se on sopivan matala ja pienikasvuinen ja täyttää vain kivien välit jättäen kauniit kivet näkyviin. Lähes samalla tavalla käyttäytyy haarikko, joka helakan vihreänä on varsin soma ilmestys. Jos se leviää liikaa, sitä on helppo kitkeä pois.

Ehdottomasti kitkettäviä voikukkien lisäksi ovat siankärsämöt. Niillä on todella syvälle kaivautuva juuri, jota on erityisen hankala saada ylös rikkomatta kiveyksen pintaa. Siksi aikainen kitkijä pääsee helpommalla. Siankärsämöistä tulee myös liian korkeita ja tuuheita kasveja olemukseltaan sopiakseen kiviympyrän ilmeeseen. Minulle ilme tässä kohtaa tarkoittaa hentoja, luonnonmukaisia, tuulessa huojuvia heinämäisiä kasveja tai jotain todella matalaa mattomaista kasvia. Nurmituppaat saavat myös häädön tästä maisemasta.

Saas nähdä, kauanko tämä tyyli on mieleeni, tai koska alkaa savotta kiviympyrän pelastamiseksi muuttumiselta täydelliseksi rikkaruohojen valtakunnaksi. Vähän täytyy siistiä, ainakin ne voikukat, lemmikit, puut, pensaat, ruohontuppaat ja siankärsämöt. Yllättäen pelkässä kivikossa kasvaa vaikka mitä, ja ihan pyytämättä.

Tekisinkö siitä sittenkin joku päivä kivierämaan?

 

 

Lupauksia

Kevätkesän vauhdissa on hyvin lohduttavaa huomata uusia nuppuja muodostuvan puutarhan kasveihin. Nuput ovat lupauksia tulevasta kukinnasta. Paljon on siis edessäpäin, eikä kaikki ollutkaan vielä tässä. Samaa tulevaisuutta lupaavat kasvavat versot.

Iirikset ovat jo kukassa. Yksitellen terälehdet avautuvat nupuistaan, ja mikä parasta, nuppuja riittää tulevillekin päiville. Siperiankurjenpolvea olen levittänyt kolmeen penkkiin, etupihan Isonportin penkkiin, keskipihalle ja vielä ihan perälle syreenien varjoon. Se on viihtynyt hyvin meidän hieman savisessa maassa ja näyttääpä tyytyvän sekä aurinkoon että varjoon.

Tuoksukurjenpolvet, ja muutkin kurjenpolvet, ovat täynnä nuppuja. On tulossa komea ja runsas kukinta. Kiviluiskan lämpöisessä penkissä yksittäisiä nuppuja on jo auenneena, osasta raottuu pieni sininen kurkistus ja osa nupuista on tiukassa supussa. Kuten nämä tuoksukurjenpolvet, jotka vasta kasvattavat kukkavarsiaan ja nuppujaan kivimuurilla talon päädyssä jääden sen varjoon pitkälle iltapäivään asti.

Purppuraheisiangervossa on nuppuja todella paljon, ja ne ovat pitkien versojen kärjissä. Muutenkin angervo on tänä kesänä kasvanut pituutta ja leveyttä niin, että joudun vielä pelastustoimiin pitääkseni hengissä sen puristukseen jääneen ripsialpin. Samassa pinteessä oleva hopeamaruna osaa itsekin levitä vähän syrjemmälle, joten siitä en ole huolissani. Alempi kuva on viime kesältä ja tiedän, että tuo kasvurako orapihlaja-aidan ja purppuraheisiangervon välissä on huvennut olemattomiin.

Akileijatkin aloittivat kukintansa jo aikaa sitten. Ensin kiviympyrän alppiakileijat, sitten omenapuun alla Green Apples, ja nyt muutaman päivän sisään tavalliset lehtoakileijat availevat nuppujaan. Uusia nuppuja on paljon, joten paras kukinta on vielä edessä. Lisäksi maa, täynnään uusien akileijojen taimia, on pakattu toivoa täyteen. Ei kukintaa tänä kesänä, mutta lupauksia vuosiksi eteenpäin.

Köynnöshortensian nuput alkavat raottua. Osassa terttuja laitakukat ovat jo auki. Hortensia on vuosikymmenten myötä kipaissut korkean Antonovkan latvaan, ja onpa se kietoutunut sivuille kurkottaviin oksiinkin. Hortensia muodostaa toisen kukinnan puuhun, kuukausi varsinaisten omenankukkien jälkeen. Kun köynnöshortensia kukkii, on kesän tuntu parhaimmillaan. Silloin surinasta päätellen samaa mieltä ovat myös sadat mehiläiset ja kimalaiset sen kukilla.

Sitten on uuden odotusta. Syksyllä istutin ensimmäiset tähtilaukat kukkapenkkiin ja nyt olen päivittäin seurannut kukintojen avautumista. Kaikki kolme nousivat maasta hyvin, vaikka yhtä jouduin odottamaan pidempään sen löytääkseni. Tämä on jännittävää. Mitenkä hauskasti sojottavasta huiskilosta muodostuu suorastaan säkenöivä tähtien pallo!

Luvassa on myös vaaleanpunaista kukintaa. Istutin viime kesänä Rosakönigin-loistosalviaa pari taimea kokeeksi. Hyvin ovat kesän myötä lähteneet hyvään alkuun ja nyt on toisessa jo pari kukkavanaa odottamassa. Viehätystä lisää, että viime syksynä keräsin niissä olleista kukista kypsyneet siemenet, ja nyt minulla on liuta uusia taimia varttumassa. Ehkä joskus saan loppupäänkin talonvieruspenkistä uudistettua.

Lemmikit ovat lupauksensa tältä kesältä täyttäneet runsain mitoin, ja seuraavien päivien homma onkin nyhtää niiden kukinnot pois paraatipaikkoja rumentamasta. Lemmikkiä on niin paljon puutarhassa, että reilu siistiminen ei sitä hävitä. 

Mitä ajattelit puuhata tulevina hellepäivinä?

 

Akileijat puutarhassa

Akileijojen paras kukinta osui meillä kuumimpaan hellejaksoon. Akileijani kasvavat pääsääntöisesti vilpoisissa puolivarjon penkeissä, joten kukinta oli helteestä huolimatta melko pitkä. Nyt toki kukista on jäljellä enää muistot ja valokuvat. Lyhyydestä huolimatta akileijojen kukinta on aina yksi kesän kohokohdista.

Useimmiten valkoinen Green Apples ehtii ensimmäisenä kukkaan vanhan omenapuun siimeksessä. Sillä on seuranaan nukkapähkämöä ja viime kesänä istutettu valkoinen lehtoängelmä. Omenapuusta sitä kohti kurottelee kermanvalkoinen köynnöshortensia.

Niin ikään siimeksessä melko aikaisin alkaa kukkia William Guinnes -akileija. Se on joka vuosi yllättävän korkea ja ihmettelen josko johtuu varjosta vai liekö luonnostaan tuollainen. Tässä sillä on parina purppuraheisiangervo, joka ihan ei ehtinyt viljamin mukaan kukinnassa. Täytyykin muistaa leikkoa sateen jäljiltä joka suuntaan sojottavat kukkavarret pois ennen kuin siemenet kypsyvät.

Viikkoa myöhemmin alkoivat lehtoakileijat ja epämääräiset risteymät kukkia tammen puolivarjoisessa kukkapenkissä. Tänäkin vuonna hieman erinäköisinä. Yksinkertaista tummanviolettia akileijaa en enää löytänyt, mutta sen sijaan korkeuksiin nousi kerrottuhelmainen kaunotar. Kadunviereen, läpi orapihlaja-aidan puski tummanlila yksinkertaisen ja kerrotun välimuoto. Samoin uutena ilmestyi lähestulkoon valkoinen akileija, jolla on vaaleanpunaiset nuput.

Varsinainen akileijapenkkini keskellä paahteisinta pihaa on pahasti vuohenputken valtaama. Yksi ainoa Nora Barlow yritti kurottaa päänsä vuohenputkien lehtimeren yli. Hävisi kilpailun ja katosi sekin. Siitä vimmastuneena olen nyt katkonut vuohenputket jo kahteen kertaan, ja yhä niissä tuntuu kasvuvoimaa riittävän. Pitäisi mennä sinne heilumaan talikon kanssa. Nyt voikin taas, kun ilma on viileämpää.

Kukinta noin yleensä tuntuu laukkaavan hurjaa vauhtia, ja olen auttamattomasti jäljessä päivitysteni kanssa. Toisaalta olen miettinyt, täytyykö jokaista kukkaa blogissa julkaista. Loma on kumminkin alkanut, ja voi miten ihanaa on viettää päivät puutarhassa! Tyypillisesti lomani alkaessa satoi, meillä huikeat 76,2 mm, mutta nyt ei ole säissäkään moittimista.