2020-09-13

Kimalaisia tunnistamassa

Sain haasteen, jonka eteen tein tosissani töitä. Kiitos vaan Vaarin torpan puutarhan Pirkolle haasteesta. Terveisiä myös Hiidenkiven puutarhaan Minnalle, jolta tämä haaste sai alkunsa!

·         En löydä kimalaisia

·         En pysy linsseineni niiden perässä

·         En taivu kumaraan entiseen malliin

·         En tiedä kimalaisista paljoakaan

Aluksi tuskin löysin kimalaisia, ja kun sellainen osui kohdalle tuulen heiluttamassa kukinnossa, ei tarkentaminen ihan heti onnistunutkaan. Ekalla yrittämällä siis puhdas nolla onnistuneita kuvia.

Mantukimalainen, ehkä...

Jokunen päivä myöhemmin oli pettymys sulatettu, oikea objektiivi kamerassa, vähemmän tuulta, aurinkoinen sää ja useammanlaista kimalaista näkyvillä. Into tehtäväänkin oli taas tapissaan: minähän muuten otan ne kuvat. Vaan kyllä osaa ihminen olla työasentoonsa kangistunut! Vähä vähältä selän kaari venyy, saan polvet pikkuhiljaa koukkuun ja tasapainokaan ei ihan heti horjahda pörriäisen siirtäessä nopsasti paikkaa. Ai että sattuu joka paikkaan, selkä puutuu ja polviin koskee.

Tämä saattaa olla mehiläinenkin.

Vieläkin on ongelmia. En anna periksi. Säädän kameraa eri tavoin useaan otteeseen ja vähitellen alkaa sujua. Kimalaiset osuvat kuvarajan sisään ja ovat kuvassa edes osittain tarkkoja. Vielä kun pysyisi niiden perässä.

Hevoskimalaisella on harmahtava olemus ja valko-harmaat pöksyt.

Vaihdan taktiikkaa. En yritäkään siirtyä kimalaisen mukana, vaan jään kyttäämään. Aikaa kuluu, mutta kun en varjoineni ole pelottamassa niitä pois, surraa yksi jos toinenkin tarkentamaani kukkaan. Enää tarvitsee vain saada kuva tietystä kimalaisesta. Hassua, että aluksi ne näyttivät kaikki samanlaisilta raitapepuilta.

Ruususen uni kontukimalaisella.

Muutaman rupeaman jälkeen minulla on läjä kuvia kimalaisista, jotka ovat eri kokoisia, niillä on erilainen raidoitus tai niiden etuosa on erivärinen. Silti minulla ei ole aavistustakaan miksi niitä kutsuisin. Mantukimalainen ehkä... Ihan hävettää, ettei näistä elämän ylläpitäjistä tiedä käytännössä mitään.

Tarhakimalaiselle ei ole konsti eikä mikään kiikkua ylösalaisin.

Kaivan netistä ohjeita tunnistamiseen ja uppoudun minulle täysin vieraalle alueelle, hyönteisten osien nimiin ja unohdun vertailemaan kimalaisten reisien karvoitusta. Ovatko nämä edes kimalaisia? Aluksi homma on ihan toivotonta. Kuvia suurennellessa alkavat yksityiskohdat kiinnostaa yhä enemmän. Mikä hirviö suloisen pörreä kimalainen onkaan, ja silti lumoavan kaunis läpinäkyvine siipineen. Miten somasti ne ojentavat sääriään.

Rapatessa roiskuu

Kimalaisella on vähemmän säärikarvaa kuin loiskimalaisella.
 
Kauniit värit ja kuultavat siivet.

Tutkimusretken perusteella pihallamme näyttäisi olevan ainakin tarha-, mantu-, kontu-, kivikko- ja hevoskimalaisia. Ehkä.  Kaikki kumminkin yleisiä, tavallisia lajeja.

Kivikkokimalainen, koiras

Kivikkokimalaisia meillä riittää. Tässä työläinen.

Tämä hurjimus ei liene kimalainen. Mikä on tämä pusuhuuli kilpiveikko pitkässä märässä tukassa? Hyllyssä oleva suppeahko hyönteiskirja ei asiaa selventänyt.


Kiitos haasteesta Pirkko, tähän oli todella mukava paneutua ja ehkä jonkinasteinen oppimiskäyräkin tuli saavutettua. Mehiläiset ovat surraamisensa tältä kesältä pian surranneet. Jos kuitenkin saat tästä kipinän vastata Minnan haasteeseen, otahan onkeesi ja tutki hieman näitä ihmetyksiä.

Hyvää alkavaa syksyä!


2020-07-10

Pionipenkin naiset

Kasvien jalostajat ovat kautta aikojen omistaneet lajikkeitaan heille rakkaille ja tärkeille ihmisille. Nimiä on annettu mm. äidin, vaimon, pojan, tyttären, hallitsijoiden tai kuuluisuuksien nimien mukaan.  Näin on tapahtunut myös pioneilla. Uudessa pionipenkissäni komeilee nyt kolme naista: Madame de Verneville, Shirley Temple ja Yang Gui Fei.

Istutin pionit vuosi sitten ja kevään olenkin jännittäen seurannut niiden kehitystä. Penkki sijaitsee syreeniaidan edessä, tammen, perheomenapuun ja kasvihuoneen kolmiossa. Paikka on puolivarjoinen, väliin suoran auringon lämmittämä, väliin syreenien varjostama kohopenkki.

 

Hyvin ovat kasvuun lähteneet. Ne peittosivat kasvussa Festiva Maximan kaksi jakotaimea, tosin myöhäisenä lajikkeena se ehkä muutenkin ilmaantuu näkyviin jälkijunassa. Pionipenkki on jatkumoa varjopuutarhalle, vaikka se sitä ennen valmistuikin. Syreenipuolella on penkissä samanlainen puunrunkopenger kuin syreenien alla olevissa. Penkin etupuoli on vielä vapaana. Näissä kuvissa varjopuutarha on vasta muotoutumassa.

 

Mutta asiaan. Shirley Templen tunnistavat varmasti kaikki. Onko lapsitähti-Shirleyllä ja Shirley-pionilla todellista yhtäläisyyttä, jää vain mielikuvituksen varaan. Vaaleankeltaiset kutrit molemmilla, ehkä. Myöhemmällä iällä Shirley Temple oli tummahiuksinen poliitikko ja suurlähettiläs.


 

Pioni kukki ekana vuonna yksinkertaisemmilla kukilla, kuin oletin. Ehkä siksi, että on vielä nuori taimi. Kaunis se oli, muistutti hieman viereisen penkin Ewelinaa väritykseltään. Reunoilla aavistus vaaleaa punaa ja keskellä kellertävää kermaa. Shirleyn alkukevään punavihreissä versoissa ja myöhemmin avoimessa kukassa on jotain samaa maljamaista, sivuilta korkeuksiin kurottavaa. Hieno ja tukevan oloinen pioni.

Madame de Verneville on jäänyt minulle arvoitukseksi. Ehkä hän on herra Vernevillen puoliso tai joku rouva Vernevillen kylästä Koillis-Ranskasta. Minusta Madame de Verneville voisi olla hienostunut ja hyvin lämminsydäminen rouvashenkilö 1700-luvulla. Nimissä parasta onkin pieni salaperäisyys, sillä silloin voi itse mielikuvituksessaan sepittää tarinan.







Pioni aloittaa kukinnan hyvin tiiviinä terälehtien rykelmänä, jotka ovat järjestäytyneet vähitellen keskeltä kohoavaksi kukkulaksi. Jossain vaiheessa kukinto on sivusta katsoen kuin kolmio, jonka keskiosa aina vain kohoaa. Lopulta kolmio muotoutuu palloksi, jolla on edestä katsottuna kerrotun ruusunkukan piirteitä. Olemukseltaan kasvi on aluksi kukintoineen topakan tuntuinen, mutta kukkien laajetessa suhteettomaan suuriksi, alkavat kukkavarret tuntua kovin heikoilta niitä kannattelemaan. Väritys kulkee päinvastoin Shirleyllä: reunat ovat valkoiset, sitten kuultavat keltaista ja keskustaa kohti vaaleanpunaista. Keskellä terälehtien kärjissä on vielä ohuen ohut rajaus karmiininpunaista, samaa kuin Festiva Maximan kukissa.

Yang Gui Fei oli Tang-dynastian aikainen kaunotar, jota yhä pidetään yhtenä Kiinan historian neljästä kauneimmasta naisesta. Yang Gui Fein tarinasta on useita versioita Kiinassa ja Japanissa, enkä ole ihan varma, oliko hän juonittelun uhri vai juonittelija itsekin. Hänestä enemmän esim. naishallitsijoita esittelevältä sivustolta.


Pioni on joka tapauksessa lumoavan kaunis. Pionin nimi Yang Fei Chu Yu on suomennettu "Jalkavaimo nousee kylvystä", ja kieltämättä kukinto tuo mieleen vaahtokylvyn pärskeet ja tuolloin ihannoidun hyvin vaalean ihon. Jalkavaimo on pionipenkkini kaunottarista valkoisin. Sillä on vain keskimmäisten terälehtien juuressa keltainen hehku. Kukinto muodostuu täyteydessään keskeltä kohenevaksi palloksi. Jo maasta nousevissa versoissa on jotain hyvin eleganttia ja naisellista.

Tänä vuonna sain tyytyä 1-2 kukkaan per perenna, ja helteet viimein päättänyt rankka sade ja puuskainen tuuli eivät ehkä olisi hakanneet suojaisessa kolmiossa olevia uusia pioneitani aivan poikki, mutta aidasta päälle katkennut syreeninrunko teki niistä osittain tanelia. Muualtakin puutarhasta keräsin vedenraskaita, maahan taipuneita ja katkenneita pioninkukkia. Varovaisesta ravistelusta huolimatta ne eivät enää jaksaneet kannatella kukkiaan.

Ensi kevät onkin taas uuden odotusta, sillä jatkoin pionipenkin teemaa varjopuutarhassa ja istutin polun toiselle puolen uuden naisen nimeä kantavan valkoisen pionin. Duchesse de Nemours, alkuperäiseltä nimeltään Marie d'Orleans-Longueville, jäi nuorena äidittömäksi, nai ikälopun Nemours'n herttuan ja sai 1699 Neuchâtelin prinsessan arvonimen.

Odotuksissani on voimakkaasti tuoksuva, kerrottu, keskeltä keltatyvisin terälehdin varustettu kukinto. Pionin taustalle jää tumma kartiomarjakuusi ja jokunen uusi varjopuutarhan perenna. Barokin jykevyyttä ja alkavan rokokoon keveyttä siis tiedossa tämän pionin osalta.