2020-07-02

Akileijat puutarhassa

Akileijojen paras kukinta osui meillä kuumimpaan hellejaksoon. Akileijani kasvavat pääsääntöisesti vilpoisissa puolivarjon penkeissä, joten kukinta oli helteestä huolimatta melko pitkä. Nyt toki kukista on jäljellä enää muistot ja valokuvat. Lyhyydestä huolimatta akileijojen kukinta on aina yksi kesän kohokohdista.


Useimmiten valkoinen Green Apples ehtii ensimmäisenä kukkaan vanhan omenapuun siimeksessä. Sillä on seuranaan nukkapähkämöä ja viime kesänä istutettu valkoinen lehtoängelmä. Omenapuusta sitä kohti kurottelee kermanvalkoinen köynnöshortensia.

Niin ikään siimeksessä melko aikaisin alkaa kukkia William Guinnes -akileija. Se on joka vuosi yllättävän korkea ja ihmettelen josko johtuu varjosta vai liekö luonnostaan tuollainen. Tässä sillä on parina purppuraheisiangervo, joka ihan ei ehtinyt viljamin mukaan kukinnassa. Täytyykin muistaa leikkoa sateen jäljiltä joka suuntaan sojottavat kukkavarret pois ennen kuin siemenet kypsyvät.

Viikkoa myöhemmin alkoivat lehtoakileijat ja epämääräiset risteymät kukkia tammen puolivarjoisessa kukkapenkissä. Tänäkin vuonna hieman erinäköisinä. Yksinkertaista tummanviolettia akileijaa en enää löytänyt, mutta sen sijaan korkeuksiin nousi kerrottuhelmainen kaunotar. Kadunviereen, läpi orapihlaja-aidan puski tummanlila yksinkertaisen ja kerrotun välimuoto. Samoin uutena ilmestyi lähestulkoon valkoinen akileija, jolla on vaaleanpunaiset nuput.

Varsinainen akileijapenkkini keskellä paahteisinta pihaa on pahasti vuohenputken valtaama. Yksi ainoa Nora Barlow yritti kurottaa päänsä vuohenputkien lehtimeren yli. Hävisi kilpailun ja katosi sekin. Siitä vimmastuneena olen nyt katkonut vuohenputket jo kahteen kertaan, ja yhä niissä tuntuu kasvuvoimaa riittävän. Pitäisi mennä sinne heilumaan talikon kanssa. Nyt voikin taas, kun ilma on viileämpää.

Kukinta noin yleensä tuntuu laukkaavan hurjaa vauhtia, ja olen auttamattomasti jäljessä päivitysteni kanssa. Toisaalta olen miettinyt, täytyykö jokaista kukkaa blogissa julkaista. Loma on kumminkin alkanut, ja voi miten ihanaa on viettää päivät puutarhassa! Tyypillisesti lomani alkaessa satoi, meillä huikeat 76,2 mm, mutta nyt ei ole säissäkään moittimista.

 

2020-06-25

Luonto yllättää aina

Jokunen vuosi sitten rakensin keskelle nurmikkoa kiviympyrän ja sen reunaan matalan luiskan kulkuväyläksi. Ehkä kuvittelin, että kiveys olisi huoltovapaa, rikaton pläntti tässä rikkojen valtakunnassa. En kuvittele enää; pari kertaa kesässä vähintään on käytävä  kontalleen ja kitkettävä ei-toivotut taimet.

Itse ympyrässä on kivien välissä kerros kivituhkaa, mutta eipä se estä viereisen kukkapenkin akileijoja, lehtosalviaa tai mäkitervakkoa siementämästä, saati siemeniä itämästä. Taivaan tuulista sekaan tupsahtaa voikukkaa, järeämpänä vaahteraa ja koivua. Kerran jo keväällä kävin kivipinnan lävitse.

Kiviluiskassa on kivien välissä hienoa soraa, jota jäi saunaremontista, kun vanhan ja lohkeilleen lattiabetonin alle piti saada eristeille tilaa. Jos sauna on rakennettu joskus 50-luvulla, ovat siemenet nukkuneet sorassa lähes Ruususen unen betonikuori peittonaan. Ekoina vuosina jaksoin kitkeä joka ikisen kasvuun pyrkijän, mutta tänä kesänä annoin kukkapenkistä kylväytyneelle mäkitervakolle tilaisuuden levitä. Ehkä istutan taimet myöhemmin talon seinustan paahdepenkkiin. Toisessa päässä luiskaa kasvoi jotain tuttua, mutta silti minulle tunnistamatonta. Annoin sen jäädä.

Meikäläisellä ei ole montaa kynsisaksin nirhittyä viivaa puutarhassa, mutta nurmikon ja apilan olen yrittänyt pitää poissa kiveykseltä. Tykkään tosi paljon kaarevasta linjasta, jonka kiven ja nurmikon raja muodostaa puutarhaan. Syksyllä ostin jopa nurmikon rajaukseen tarkoitetut sakset, joita viime viikolla pääsin oikein urakalla testaamaan. Kyllä on trimmi raja. Ja ihan hillitön kasvusto kiveyksellä!

Mutta tykkään. Voiko olla rajumpi kontrasti tyyleissä? Nypitty raja ja saksilleni hymähtävä luonto, joka ottaa vallan ja koristelee kiveykseni kuten parhaaksi näkee.