Luonto yllättää aina

Jokunen vuosi sitten rakensin keskelle nurmikkoa kiviympyrän ja sen reunaan matalan luiskan kulkuväyläksi. Ehkä kuvittelin, että kiveys olisi huoltovapaa, rikaton pläntti tässä rikkojen valtakunnassa. En kuvittele enää; pari kertaa kesässä vähintään on käytävä  kontalleen ja kitkettävä ei-toivotut taimet.

Itse ympyrässä on kivien välissä kerros kivituhkaa, mutta eipä se estä viereisen kukkapenkin akileijoja, lehtosalviaa tai mäkitervakkoa siementämästä, saati siemeniä itämästä. Taivaan tuulista sekaan tupsahtaa voikukkaa, järeämpänä vaahteraa ja koivua. Kerran jo keväällä kävin kivipinnan lävitse.

Kiviluiskassa on kivien välissä hienoa soraa, jota jäi saunaremontista, kun vanhan ja lohkeilleen lattiabetonin alle piti saada eristeille tilaa. Jos sauna on rakennettu joskus 50-luvulla, ovat siemenet nukkuneet sorassa lähes Ruususen unen betonikuori peittonaan. Ekoina vuosina jaksoin kitkeä joka ikisen kasvuun pyrkijän, mutta tänä kesänä annoin kukkapenkistä kylväytyneelle mäkitervakolle tilaisuuden levitä. Ehkä istutan taimet myöhemmin talon seinustan paahdepenkkiin. Toisessa päässä luiskaa kasvoi jotain tuttua, mutta silti minulle tunnistamatonta. Annoin sen jäädä.

Meikäläisellä ei ole montaa kynsisaksin nirhittyä viivaa puutarhassa, mutta nurmikon ja apilan olen yrittänyt pitää poissa kiveykseltä. Tykkään tosi paljon kaarevasta linjasta, jonka kiven ja nurmikon raja muodostaa puutarhaan. Syksyllä ostin jopa nurmikon rajaukseen tarkoitetut sakset, joita viime viikolla pääsin oikein urakalla testaamaan. Kyllä on trimmi raja. Ja ihan hillitön kasvusto kiveyksellä!

Mutta tykkään. Voiko olla rajumpi kontrasti tyyleissä? Nypitty raja ja saksilleni hymähtävä luonto, joka ottaa vallan ja koristelee kiveykseni kuten parhaaksi näkee.

Varjopuutarhan peruskasvit

Varjopuutarhani oli entuudestaan lähes valmis kasvillisuuden puolesta. Täytyi vain järjestellä kasvualueiksi laajat kasvustot, jotka olivat saaneet levitä omia aikojaan.

Perustan kaikelle luo vanha syreeniaita, jossa yhä karsinnan jälkeen on jokunen järeä runko tuomassa pitkän ajanjakson fiilistä. Rungoissa kasvaa sammal, niiden pinta hilseilee ja kuori lohkeilee. Samaa vanhaa rapistuvan ja lahoavan puun ajatusta jatkoin pengertämällä istutuksien mullan paksujen omenapuun runkojen varaan. Ne olivat odottaneet loppusijoituspaikkaansa talven yli läjään kasattuina (keskelle nurmikkoa, kuinka ollakaan).

Ihmeellinen on omenapuun rungossa virtaava voima. Oltuaan vuoden katkaistuna ja vietettyään talven lappeellaan läjässä, jaksaa runko yhä puskea versoa! Silmiä hivelevä näky tämä ei ole, mutta silti jo hetken harkitsin pientä eksperimenttiä. No, kohta kumminkin nappasin versot pois.

Lehvästö on kesän tulon myötä kasvanut täyteen mittaansa ja läikikäs varjo tummui syväksi varjoksi. Paikka on vilpoisa siimes, jonne on mukava puikahtaa hetkeksi hellettä pakoon. Nyt kun syreenien alla kasvaa ja tapahtuu, ja kaikki on "uutta", huomaan viettäväni varjossa huomattavasti enemmän aikaa kuin ennen. Jopa niin, että kameraan näyttää tallentuvan sieltä eniten kuvia, vaikka muuallakin puutarhassa kasvaa yhtä ja toista, tosin vanhaa tuttua toistona vuodesta toiseen.

Vanhaa uudistamalla saa aikaan mukavasti uutta, kun istuttaa uudella ajatuksella, järjestelee toisin, jakaa, luopuu tai yhdistelee uudelleen. Todellinen perus-peruskasvi on tellima. Aikanaan sain siemenpussista vääriä siemeniä: tiarellamatosta tulikin tellimamatto. Tänään se ei ketuta enää yhtään, vaan istuu suunnitelmaani kuin nenä päähän. Siitä sain helpolla, ilmaiseksi, nyt riittävästi taimia, joilla toteuttaa mielikuva tuulessa huojuvasta heinämäisestä kasvustosta, joka peittäisi maan rikkaruohoilta. Suurimman osan taimista jätin niille sijoilleen, osaa siirsin pois polkujen tieltä ja osaa istutin uudelleen.

Erityisen paljon pidän telliman rennosta kukkavarren kaaresta ja pikkuriikkisistä kukista, jotka läheltä katsoen ovat kukkavarsien alapäässä syvän pinkkejä ja vaalenevat kellanvihreiksi varren kärkeä lähestyttäessä. Massana kukkavarret tuovat keveää otetta muun kasvuston ylle. Kukkineet varret voi leikata alas, ja kannattaakin ellei halua valtavasti uusia taimia.

Kanadanhemlokki on päässyt ihan uuteen rooliin telliman seuralaisena. Miten somasti sen kerkät ja telliman kukat sopivatkaan yhteen. Olin kokeillut hemlokkia ajatuksella, että kasvaa, jos on kasvaakseen. Sain siitä nyt syreenitaustaan samanhenkistä keveyttä kuin tellimassa on.

Kuunliljoja löytyi alueelta kolmea eri lajiketta: komeasinikuunliljaa, japaninkuunliljaa ja komeakuunliljaa tai raitakuunliljaa. Jälkimmäisestä en ole varma, mikä hän lienee. Sinikuunliljaa riitti kahteen isoon taimeen, ja huomasinpa yhden karkulaisen joko jääneen maahan alkuperäisille sijoilleen tai sitten olin istuttanut sen eroon lajikavereistaan. Komeasinikuunliljat saavat olla särkyneensydämen juurella, sen molemmin puolin antamassa hyvää kontrastia vihreään lehtimassaan.

Japaninkuunlilja oli jo kovasti jakamisen tarpeessa, joten sain siitä reilusti taimia. Siitä tulikin toinen peruskasvi varjopuutarhaan ja se kulkee ikään kuin nauhana pitkiä matkoja. Myös pitkänä nauhana kulkevaa kalliokieloa löysin ilokseni lisää timanttituijien oksien alta. Täytyy kaivaa ne ylös ja jatkaa kieloketjua, jossa edelliset siirretyt kalliokielot tuntuvat selviävän oikein hyvin.

Alppikärhön lakastuttua kukassa ovat nyt tellima, särkynytsydän ja vuorikaunokki. Vuorikaunokki antaa sopivasti jämäkkyyttä näille kahdelle hempukalle. Se on saanut paikan ainoaan kohtaan, jossa aurinko pääsee pilkottamaan hetken syreenien välistä.

Muuten vivahteita tuovat erilaiset vihreän sävyt ja lehtien muodot. Kotkansiipisaniainen, kuunliljat, taponlehti, alppiruusu, kielot ja kalliokielot ovat kaikki hieman metsäläisiä ja saavat alueen tuntumaan luonnollisen lehtomaiselta. Erityisesti illan viimeisten säteiden sävyttäessä telliman kukkavarsien latvoja, jää niitä tuijottamaan pitkäksi toviksi. Vuoden pisimpänä päivänä iltaa riittää.

Mitä kasveja sinulla on puutarhasi varjoisissa paikoissa?