Jokunen vuosi sitten rakensin keskelle nurmikkoa kiviympyrän ja sen reunaan matalan luiskan kulkuväyläksi. Ehkä kuvittelin, että kiveys olisi huoltovapaa, rikaton pläntti tässä rikkojen valtakunnassa. En kuvittele enää; pari kertaa kesässä vähintään on käytävä kontalleen ja kitkettävä ei-toivotut taimet.
Itse ympyrässä on kivien välissä kerros kivituhkaa, mutta eipä se estä viereisen kukkapenkin akileijoja, lehtosalviaa tai mäkitervakkoa siementämästä, saati siemeniä itämästä. Taivaan tuulista sekaan tupsahtaa voikukkaa, järeämpänä vaahteraa ja koivua. Kerran jo keväällä kävin kivipinnan lävitse.
Kiviluiskassa on kivien välissä hienoa soraa, jota jäi saunaremontista, kun vanhan ja lohkeilleen lattiabetonin alle piti saada eristeille tilaa. Jos sauna on rakennettu joskus 50-luvulla, ovat siemenet nukkuneet sorassa lähes Ruususen unen betonikuori peittonaan. Ekoina vuosina jaksoin kitkeä joka ikisen kasvuun pyrkijän, mutta tänä kesänä annoin kukkapenkistä kylväytyneelle mäkitervakolle tilaisuuden levitä. Ehkä istutan taimet myöhemmin talon seinustan paahdepenkkiin. Toisessa päässä luiskaa kasvoi jotain tuttua, mutta silti minulle tunnistamatonta. Annoin sen jäädä.
Meikäläisellä ei ole montaa kynsisaksin nirhittyä viivaa puutarhassa, mutta nurmikon ja apilan olen yrittänyt pitää poissa kiveykseltä. Tykkään tosi paljon kaarevasta linjasta, jonka kiven ja nurmikon raja muodostaa puutarhaan. Syksyllä ostin jopa nurmikon rajaukseen tarkoitetut sakset, joita viime viikolla pääsin oikein urakalla testaamaan. Kyllä on trimmi raja. Ja ihan hillitön kasvusto kiveyksellä!
Mutta tykkään. Voiko olla rajumpi kontrasti tyyleissä? Nypitty raja ja saksilleni hymähtävä luonto, joka ottaa vallan ja koristelee kiveykseni kuten parhaaksi näkee.
