Mitä odotan hankien alta?

Hankien alla odottaa monta kukkasipulia syvässä talviunessa. On vierähtänyt jokunen vuosi sipuli-istutuksista, ja tulppaanit alkoivat olla taantumaan päin. Talon vierustalle parina kesänä rakentunut pörriäispenkki tarjosi sopivan paikan sipuli-istutuksille.

Koskaan en ole istuttanut massoittain kukkasipuleita. Useimmiten tulen lähimarketista kahden, korkeintaan kolmen tulppaanipussin kanssa. Nekin olen hajauttanut usein eri puolille puutarhaa. Tulppaaneista minulla on kokemus, että ne taantuvat kumminkin ja ovat vain parin kevään riemu. Meikäläinen, joka ei ymmärrä yksivuotisia kesäkukkia, ei oikein ota ymmärtääkseen myöskään sipulikasvien lyhytikäisyyttä. Kumminkin, vastoin kokemusta, päätin istuttaa hieman isomman määrän tulppaaneja samaan penkkiin.

Elokuussa pelasin sydämeni kyllyydestä tulppaanipeliä, jossa valitsin tarjolla olevista tulppaaneista kolmen settejä. Pidin ihan tosissani hauskaa, kuten huomaat vanhasta postauksesta. Vaikka löysin kirjavia ja värikkäitä yhdistelmiä, talonvieruspenkkiin valikoitui toisiinsa sointuvia tulppaaneja, joissa väriä kyllä riittää. Toivon sävyjen samankaltaisuuden muodostavan yhtenäisen lämpäreen.

Takuuvarma kerrottukukkainen lajike 'Angelique' pääsi pääosaan, vaikka se kukkii melko myöhään. Lajikkeesta oli sopivasti 50 kpl:n pussi tarjouksessa. Lisäksi istutin Darwin-tulppaania 'Orange van Eikj' parikymmentä sipulia, samoin Triumph-tulppaania 'Veronique Sanson' toiset parikymmentä. 'Orange van Eijk' on vaaleanpunainen muodoltaan klassinen tulppaani, jonka terälehtiä korostaa oranssi reunus. 'Veronique Sanson' kukkii samoissa, hieman vahvemmissa väreissä, mutta sen terälehdet kääntyvät ylhäältä liljamaisesti ulospäin. Penkissämme siis hehkuvat oranssi ja vaaleanpunainen sekä niiden asteittain sekoittuvat sävyt.

Taustalla oleva seinä on hennon vaaleanpunertava, kivijalka harmaa. Kukkapenkin perennoista toivottavasti ehtii ainakin mirrinminttu kukkaan yhdessä Angeliquen kanssa alkukesällä. Muuten lehdistössä on palavanrakkauden ja syysleimujen helakkaa kevätvihreää, siankärsämön harmahtavia karvalehtiä ja maksaruohojen siniharmaita mehilehtien alkuja. Mikäli edellisen vuoden syksyllä istutetut laukat vielä nousevat, on joukossa alkukesästä myös sinisen ja lilan sävyjä. Jos tulppaanit oikein myöhään osuvat kukkimaan, voisi taustalle ehtiä loistosalvian vaaleanpunaiset kukat, siis jos ne puolestaan selviävät talvesta.

Penkki on lähes talon vierustan mittainen, joten jaoin sipulit alueittain pienempiin ryhmiin ripotellen. Koska täytyi väistellä penkin muita istutuksia, ihan en "heittämällä luonnolliseksi" -taktiikkaan pystynyt. Yritin hakea silti pientä sattuman oikkua kaivamiini reikiin. Oli aikamoinen urakka kaivaa sipulit istutuslapion kanssa yksitellen ja samalla varoa katkomasta muiden istutusten juuria. Varsinkin penkin loppupäässä, johon olin kuukautta paria aiemmin istuttanut uusia kasveja, tuntui väisteleminen jo haittaavan istutusintoa.

Tulppaanien lisäksi uuteen päähän penkkiä ripottelin pienen määrän kirjokevättähteä 'Pink Giant'. Toivottavasti ne tuovat aikaista mettä pörriäisille, sillä tulppaanit tarjoavat sitä kovin vähän, jos ollenkaan. Että sellainen pörriäispenkki tuli tehtyä sipulikukkien osalta. Saa sinne lisättyä aikaisin kukkivia vielä myöhemmin, jos pörriäisten näkökulmasta katsoen tarjonta on kovin köyhää. Luotin viereisellä nurmikolla levittäytyvään sinililjamereen.

Kun nyt etsin kuvituskuvia touko-kesäkuulta, huomaan istuttaneeni jo toissasyksynä pussillisen tulppaaneja pörriäispenkin alkupäähän. Lyö ihan tyhjää, muistinko huomioida niitä ollenkaan viime syksynä. Kaivoinko valkoisen 'Purissima'-tulppaanin sekaan oransseja ja vaaleanpunaisia? Ainakaan yhtään sipulia ei osunut istutuslapioon. Ehkä aloitin kaivuuhommat penkissä niiden jatkoksi ja ajattelin valkoisten taantuvan vähitellen häiritsemästä yhtenäistä värimassaa. Saan odottaa tämän arvoituksen ratkeamista kevääseen.

Mitä teillä uinuu talviunta?

 

PS. Sinebrychoffin taidemuseossa avautui torstaina näyttely "Linné ja pieni pala paratiisia". Tarjolla on kukka-aiheisia maalauksia, kukka-asetelmien kehitystä sekä puutarhojen historiaa Suomessa.

 

 

 

 

Jokin hyönteinen, pistiäinen, kimalainen, perhonen,...

Loma tuli otettua rennosti. Oli aikaa istahtaa kuuntelemaan lintujen piipitystä ja kimalaisten surinaa. Kun puutarha helteissä vähitellen menetti parhaan kukkien hehkun, aloin huomata kukkapenkkien muun elämän. Ensin tulivat kimalaiset, joita tänäkin vuonna olen kamerani kanssa jahdannut tavallista enemmän, sitten perhoset runsaina esiintyminä. Ja sitten ne kaikki muut, joita osaan määrittää vain luokkiin hyönteinen, ötökkä, jne.

Olen oivaltanut, miten paljon muuta elämää mahtuu pienelle tontille kasvien lisäksi. Suorastaan kokonainen uusi maailma vilistää, mönkii, pörrää ja vipeltää kasvien ympärillä. Harvoin sinne olen tullut kurkanneeksi, ja hämmästyttää aavistus, miten paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä sieltä löytyykään.

Enimmäkseen kuvaan kukintoja ja nuppuja, perennojen kasvua, kasvien sommitelmia, puutarhan ilmettä jne. Usein sattuu, että vasta kuvia purkaessani huomaan mukana tulleet muut eläväiset. Suorastaan häiritseviä olioita on eksynyt sotkemaan hienoja kukkakuviani. Ja tottakai ne ovat kuvissa epätarkkoja, vilistämässä tai pörräämässä väärässä kohtaa kuvaa.

Nyt oli aikaa, kun ei helteeltä muutakaan jaksanut, paneutua öttiäisiin ja eläväisiin. Yllättävän paljon niitä löytyykin, ja pieneltä alalta. Lähes kaikki tämän blogin kuvat on otettu kahden pisteen vaiheilta, vieläpä suurin osa kolmen perennan kukinnoista. Eläväisten suuria houkuttimia puutarhassa ovat olleet sinipiikkiputki, kaukasianmaksaruoho ja mäkimeirami. Niissä suorastaan kuhisee elämää.

Alkukesän runsaat kirvat saivat kyytiä leppäkerttujen armeijalta, ja taisivat lopulta kuivua helteisiinkin, sillä yhtäkkiä ne katosivat. Samoin kävi alkukesällä tuskailemieni hyttysten kanssa. Leppiksiä oli todella paljon, ja siirtelin niitä aitaa leikatessani jopa pois saksien tieltä. Lehtokotiloita sen sijaan ei paljoa ole näkynyt. Ovat varmaan sylen syvyydessä kosteampia kelejä odottamassa. Paitsi tämä nuljaska kiertämässä vesiastian reunaa.

Paljon löytyy tuntemattomia vierailijoita, joiden epäilee olevan ehkä pistiäisiä tai jonkin sortin koppakuoriaisia. Ulkonäöstä voi päätellä aika paljon. Aikansa kun selaamalla netin tunnistamissivustoja tai hyönteiskirjoja löytyy edes ryhmä, nimi osalle, osa jää yhä tunnistamatta. Usein olen onnistunut nappaamaan pienestä vilistäjästä vain yhden kunnollisen kuvan. Muut kuvat ovat sellaisesta kulmasta, että juuri tunnistamiseen tarvittava näkymä puuttuu. Yksi kuva ei siis riitä, ja loppulomasta aloin kuvata useampia kuvia kustakin uudesta tuttavasta ihan vaan tunnistaakseni.

Oheista ludetta kuvasin alta ja päältä. Tuulisella säällä oli mahdotonta saada terävää kuvaa. Vilkkaasti se liikkuikin kurjenpolven esteisessä karvametsässä. Ei ollut sille mikään ongelma kiepauttaa itsensä juuri toiselle puolelle kukanvartta kuin mistä olin kuvaamassa!

Tämä sai kovan etsinnän jälkeen nimekseen ludekärpänen. Minusta aika kaunis, ja erottuu sinipiikkiputken hopeaa vasten hyvin. Syökö kenties luteita ja on ihan peto? Talvella on ehkä aikaa näistä tarkemmin lueskella.

Kivikkokimalaisia oli oikein mukavasti, mutta hevoskimalaiset loistivat tämä kesänä poissaolollaan. Kun en niistä mitään tiedä, en osaa arvata syytäkään, kuivuus ehkä piti ne poissa. Sen sijaan nappasin maakimalaisen ihan kuvaan asti. Tai siksi sen oletan, kaljusta selästä päätellen. Tiesin, että niitä meillä on, koska löysin kivikon viereisen aidan juurelta niiden pesän maasta. Myös parista pisteestä  nurmikolla nousee kimalaisia ylös ja palaa jälleen samaan pisteeseen pesälleen.

Vieläkin on kimalaisten tunnistaminen aika heppoisissa kantimissa. Äkkiseltään en osaa sanoa onko kukassa suriseva  pörriäinen tarha- vai mantukimalainen, vai ehkä joku muu. Kun sitten etsii alan harrastajien nettikuvat vertailuun, saa vähitellen jonkin sortin varmuuden.

Kimalaiskuoriainen sen sijaan on helppo tunnistaa. Selkeät kuviot selässä ja tunnistettava väritys. Löysin sen varjopuutarhan hieman viileämmistä oloista mönkimässä tarhajaloangervon kukinnossa. Kultakuoriaisia olen kaivannut, mutta tänä kesänä niitä ei osunut yhtään ainoaa silmiini.

Tämä veijari on selvästi aprikoinut, että noin ihanasti tuoksuvaa ruusunkukkaa tulee kohta joku nuuhkaisemaan ja sieltä mettä hamuamaan. Se nököttää nurinniskoin verkossaan valmiina hyökkäämään. Mikäs siinä odottaessa, aurinko helottaa ja tuuli vähän keinuttaa.

Kesän kärpäsetkin kävivät tutuiksi. Niitähän on ihan tsiljoonittain. Isoja ja pieniä, ja tuhannen nopeita nekin. Nämä luokittelin kukkakärpäsiin.

Perhosten runsaudesta on ollut paljon juttua blogeissa. Niinpä minäkin vielä hieman hehkutan näitä ihanuuksia. Nokkosperhosia on ollut mäkimeiramit jo pari viikkoa täynnään. Neitoperhonen viihtyy myös niillä, mutta ainakin meillä se on liikuskellut tänä kesänä mieluummin varjoisamman penkin meiramissa kuin ihan porottavan auringon puolella. Sitruuna- ja lanttuperhoset ilmestyivät heti nokkosperhosen jälkeen. Ne pitivät eniten kaukasianmaksaruohosta. Uutta minulle oli kuva niitty-yökkösestä.

Tämän kesän kruunasi keisarinviitta, jonka näin ekaa kertaa. Se tuli jopa avukseni mittaamaan tulevan perhospenkin leveyttä. Hyvillä mielin yhdessä totesimme reunakiveyksen olevan suorassa.

Eli jos ei kukat kukkineet enää loistavasti loppuhelteillä, antoivat nämä eläväiset parastaan ja omalta osaltaan tekivät kesästä vielä rikkaamman.

Mikä sinun kesässäsi oli parasta?

 

Paahdepenkin uudet perennat

 

Paahdepenkin taimet talon länsiseinustalla ovat kasvaneet muotoonsa. On ensimmäinen kesä istutusten jälkeen. Kesäkuu oli penkin kasveille varsinainen happotesti. Ne pärjäävät, jotka paahteen kestävät, sillä paahdepäiviä on tänä kesänä riittänyt. Osa kasveista on loppuiltapäivästä lurpallaan, mutta yön viileydessä nostetaan taas päät ylös aurinkoon.

Runsaat sateet ukkoskuurojen myötä taisivat ne pelastaa, ja ehkä paksu kerros maata, joka ei uumenistaan ihan heti paahdu saharaksi. Maa on ravinteiltaan köyhää, joten rehevää tupasta sieltä ei pitäisi nousta.

Kasvivalinnat ei ihan menneet niin kuin suunnittelin. Odotin taimista runsaampia ja täyteläisempiä kukintoja. Johtuneeko ajoittain runsaasta vedensaannista, sillä näistä(kin) tuli korkeita hujoppeja. Valitsin kyllä myös korkeita perennoja. Tai sitten olen vain kärsimätön, enkä malta antaa kasvulle aikaa rehevöityä. Uuden penkin kukoistukseen kun menee se 2-3 vuotta, joten ehkei tässä ole vielä hätää.

Tavoittelin ketomaisuutta, luonnonmukaisempaa, tuulessa huojuvaa, auringossa loistavaa perhosten ja kimalaisten täplittämää oikeaa heinäkuun auvoa. No, tänään on vasta 3. heinäkuuta. On siis aikaa. Unohdin kokonaan pörriäismagneetit polun toisella puolen. Siellä on sellaiset pörriäisbileet, ettei vaatimaton kukkaketo niitä houkuta. Vasta, kun nurmikon valkoapilat, köynnöshortensia ja likusterisyreeni ovat parhaat metensä antaneet, alkaa paahteen penkissäkin elämä. Vähitellen kimalaiset ovat tännekin eksyneet.

Paahdepenkki on vasta osittain valmis. Alkupäästä penkkiä puuttuvat vielä kaunopunahatut ja hieman loistosalviaa voisi lisätä. Molempia on kasvamassa kasvimökissä. Uskokaa tai älkää, niillä on siellä viileämmät olot kuin jos olisivat tässä penkissä. Loppupää penkistä on tämän kesän puutarhatöiden listalla. Se on edelleen rikkakasvien valtakunta. Toivottavasti hieman helteet hellittävät lomaan mennessä, etten itse paahdu seinustalle.

Mitä istuttaisin loppupäähän penkkiä? Paikka on vaativa: paahdetta seinänvierustalla, pahasti rikkaruohottunut alusta, polku penkin edessä.

Kulma kukkeimmillaan

Juhannukseen liittyen on olemassa periaatteita, jotka tulevat syvältä perinteestä: juhannukseen mennessä pitää pestä ikkunat, pestä matot, leikata pensasaidat ja vihoviimeiseksi haravoida käytävät juhlan tulla. Pohjanmaalla käytiin vielä hakemassa juhannuskoivut ovenpieliä koristamaan. Vuosien myötä, ajan muuttuessa, perinteet rapautuvat. Meillä näistä toimista mikään ei toteutunut ja erityisesti pensasaidan leikkaaminen jäi mieltäni kaihertamaan. Miten kaunis olisikaan huoliteltu aita tässä kuvassa. Nurmikko sentään tuli ajettua.

Asumme kulmatontilla. Se asettaa puutarhan suunnittelulle ja aidan siisteydelle tuplavaatimuksen saada tontti näyttämään upealta. Oivalsin tämän vasta kun leikkasimme tonttia kiertävän, silloin puolitoistametrisen orapihlaja-aidan poikki. Olimme kuin tarjottimella, vieläpä kahdelta suunnalta. Omenapuiden, parin ruusupensaan ja yhden muotoon leikatun orapihlajan lisäksi ei ollut mitään näkösuojaa oleskelualueille.

Tuli siis huutava tarve saada jotain eteen. Hävitin alkajaisiksi leikatun orapihlajapuun ja korvasin sen japaninlikusterisyreenillä. Istutin purppuraheisiangervon ja teresanruusun antamaan näkösuojaa risteyksen suunnalta tulevilta katseilta. Ohjasin pari köynnöshortensian versoa omenapuun oksille verhoamaan samaa suuntaa. Se riitti.

Ajan myötä kasvit kasvoivat ja peittivät näköalan, joka ennen oli avoinna kaikelle. Nyt saisi jo alkaa vähitellen karsia. Köynnöshortensia on kipaissut omenapuun latvaan, toisaalta myös kadun puolelle ja vielä aurinkoonkin, sisemmäksi puutarhaa. Kimalaisten surina sen ja likusterisyreenin alla oli melkoinen. Molemmat ovat mahtavia pörriäismagneetteja. Mukava on istuskella rautapenkilläni huminaa kuunnellen, vailla tunnetta että näkyisin kauas kadulle.

Aivan umpeen en tonttiamme halua ja siten jäi jokunen kurkistusaukkokin. Risteyksestä, talon kulmalta valamonruusun jälkeen on suora näkymä pikkuportilta lähtevälle, taloa kiertävälle polulle ja aidan takana kulkevalle kivimuurille. Polun toisen puolen olen antanut kasvaa kotkansiipisaniaista ja rikkaruohoja, koska lämpäre odottaa vielä ahaa-elämystä ja lopullista päätöstä tyylistä.

Työn alla on talonvieruspenkki, jonka pihan puoleista päätä uudistin viime kesänä mesikasvit mielessäni, ja nyt pitäisi valloittaa kadunpuolipää takaisin vuohenputkelta. Ajatukset istutuksista ramppaavat matalampaakin matalampien perennojen ja karhunvatukan väliä. Jos ei hyvää ideaa tule, kitken vuohenputket, otan talteen vielä elossa olevat perennat ja jatkan vasta seuraavana kesänä istutuksia.

Jo aiemmin tehty pionien luiska kurjenpolvineen kaipaa sekin jo ehostusta. Sammalleimut ovat liki hävinneet, neilikat kadonneet tyystin ja kärhötuetkin on vielä pystyttämättä. Pionit kukkivat ennätysnopeasti yli +30 asteen helteessä. Jäljelle jäi valtava määrä leikottavia kukkapohjia, jotka sade vielä hakkasi lehtien uumeniin.

Aivan orapihlaja-aidan tuntumassa teresanruusun vierestä kurkistaa pensaskärhön latvoja. Aiempina vuosina se on tukeutunut orapihlajaan ja ruusuun sekä pariin tukikeppiin. Ukkosmyräkkä heilautti sen maahan kivimuurin päälle, kasvamaan siis putousmaisesti alas, kuten olin alunperin suunnitellut. Miten tuommoinenkin asia voi unohtua? No, aidan toiselta puolen sitä nyt hädin tuskin näkyy, mutta itse puutarhan puolelta se onkin aika viehko lamotessaan muuria myöten. Näkyy paremmin muutama kuva aiemmin.

Purppuraheisiangervo on yllättänyt koollaan. Joudun sitä kaventamaan, kunhan se on saanut kukkansa kukittua. Olisi pitänyt jo keväällä leikellä, mutten ehtinyt. Siinä mielessä tykkään sen isosta koosta, että saan sitä vasten kuvatuille kasveille kivan tumman taustan. Niin isoksi angervo on kasvanut (ja likusterisyreeni myös), että harkitsen kadunvieren Jadwiga-pionin siirtämistä pois tästä nurkkauksesta. Olosuhteiden muututtua myös Immaculee ja Hei Hao Bo Tao selvästi kärsivät varjostuksesta kun vielä omenapuu ja sen oksistoon levittämäni köynnöshortensian muodostama katto plokkaavat valon lännenkin suunnalta. Jotain varjokasvia pionien tilalle siis tähänkin on harkittava.

Varjossa sinnittelee myös Martin Frobisher -ruusu, joka hieman sisemmällä puutarhassa hapsutöyhtöangervon kanssa antaa harvan näkösuojan kiviympyrän alueelle. Pitkään se sinnitteli hyvin matalana, mutta tänä kesänä on ilmestynyt puolentoista metrin verso, jonka kärjessä on ihan oikean lajikkeen näköiset nuput. Olin jo keväällä vähällä katkaista sen pois, koska arvelin verson ehkä työntyvän varttamiskohdan alapuolelta. Tämäkin pensas näkyy sekä kadulle että puutarhaan kiviympyrän puolelle.

Onhan tässä tämä päivä aikaa nyppiä hissukseen aidasta törröttävät vuohenputket pois. Pitäisiköhän se lisätä juhannusperinteeksi? Siinäpä sopivan rentoa puuhaa hellepäivälle. Oikeasti aika harvoin olen ennättänyt leikata aidan ennen juhannusta. Kasvunkin suhteen on vähän niin ja näin, onko vielä liian aikaista ryhtyä leikkuupuuhaan. Jos nimittäin liian aikaisin leikkaa, saa tehdä sen uudelleen, koska kasvu on vielä kesken. Jos jättää leikkuun liian myöhään, saa maistaa terävistä piikeistä.

 Mitä sinun täytyy tehdä ennen juhannusta ja minkä jätät myöhemmäksi?