Ruusut eivät ole minun heiniäni.
Mustialanruusua kasvaa tontilla alkuperäisillä paikoillaan,
yksittäisinä töpsyinä rivissä pitkin nurmikkoa. Haluaisin siirtää ne yhdeksi
ryppääksi.
Olen ihan uuno ruusujen kanssa. Yhden siirtoa jo aloittelin,
ja löysin sen juuristosta ohuita rihmoja, kunnes taisi tulla pääjuuri
(juurakko?) vastaan. Käsivartta paksu puunpala hieman syvemmällä. Öööö? Miten
sen saa mukaan katkaisematta rihmoja? Vai pitääkö saada?
Hoidotta ovat saaneet selvitä itsekseen. Kitken juurialueet
korkeaksi kasvaneesta heinästä. Lannoittamiset on jääneet, hädin tuskin saan
kuivuneita oksia leikattua pois.
Luonto hoitaa. Ne ovat saaneet vettä viime ja tänä kesänä
kerrankin riittävästi. Ehkä lämmötkin on osuneet kohdalleen. Tänä kesänä paras
kukinta ikinä, ja alan jo katua etten ole ymmärtänyt ruusujani mitenkään
helliä.
Erityisesti, kun huomasin jokunen talo kotikatua edemmäksi
aivan upean pehkon Mustialanruusua, olen alkanut miettiä, että noille tarttis
tehdä jotain ennen kuin ne tyystin katoavat.
Pikku avun annoin sadeviikon jälkeen. Irrotin varovasti
nuppuihin liiskautuneet ulommaiset terälehdet. Kukan avautuminen tapahtuu hetkessä,
ja puhdas vahva ruusuntuoksu pääsee pakkauksestaan.
Tervetuloa lukijaksi, Aliina, blogista Haapalehto!
