Puuta ja muuta

Puutarhamme rungon muodostavat vanhat omenapuut. Isoja puita, kuten koivuja, kuusia, mäntyjä, haapoja tai vaahteroita ihailen naapureiden puutarhoissa ja kaupungin puistossa. Sieltä ne sopivasti näkyvät meille ja antavat kivasti taustaa. Meillä on siis puu-tarha painon ollessa sanalla tarha. Tarhattuja puita, omenaa, päärynää, kirsikkaa, kriikunaa, tammi, pari erikoisempaa havupuuta ja pari koristepuuta. Näissäkin riittää haravoimista syksyisin, ja saan tuulen mukana kulkeutuvia koivun siemeniä ja lehtiä ihan riittämiin.

Tontti on reilu 1000 neliötä, eli meillä on täällä melko varjoisaa, ainakin paikoitellen. Kokoluokkaan jättiläinen sujahtavat omenapuistamme: Antonovka ja Bergius. Eka on monirunkoinen ja jälkimmäinenkin on haaronut kasvultaan leveäksi. Antonovkan halkaisija on ehkä 15 metriä, eikä Bergius jää paljoa kapeammaksi. Ikää niillä on n. 70 vuotta ja krempat on sen mukaiset. Molemmat tuottavat edelleen hedelmää ja yritän hoitaa niitä leikkaamalla kuivia oksia vuosittain.  Uuttakin kasvua ilmestyy välillä, mistä olen hyvin tyytyväinen.

Bergiuksen sydän on alkanut oireilla, ja mietin miten pitkään keskeltä lahoava runko jaksaa kannatella valtavat haaransa. Antonovka taas kurottaa yhä laajemmalle sivuhaarojaan, ja tiedän sen joku päivä repeävän liitoksistaan. Ehkä jonkin sortin kainalosauvaa pitäisi tarjota menoon. Viiraa tai ei, minulle sen rungot ja keskellä ammottava monttu tuovat mieleen Edvard Munchin Huuto-maalauksen muumion.

Kriikunat olen saanut työkaveriltani ihan ensimmäisinä vuosina, kun tänne muutimme. Ikää siis liki 20 vuotta. Niillä oli kova kohtalo joutua jänisten trimmaamaksi parina ekana vuonna, mutta ihan mukiinmeneviä puita niistä kasvoi. Siis tuossa yhdessä kohtaa on useampi taimi. Lähinnä rajaa kasvavan rungon olen ajatellut vielä kaataa syksyllä. Keväällä karsin kuivuneita ja suoraan naapuriin siirottavia oksia rankalla kädellä. Kriikunoita saamme enemmän kuin haluamme, joten kokonaisen rungon poistaminen ei sureta.

Japaninlikusterisyreeni on pelkästään kauneutensa vuoksi hankittu puu pihassamme. Ja sehän ei ole vähän. Odotan innolla kesäkuun loppuun sijoittuvaa kukintaa, sillä paljon kukkaterttuja näkyy jo muodostuvan. Viime vuonna se teki vain yhden ainoa kukkatertun, ja olin sen voinnista hyvin huolissani. Nyt näyttää tilanne taas normalisoituneen. Lupaan postata tästä enemmän, kunhan kukinta-aika lähestyy.

Toinen koristepuu on kasvimökin viereen istutettu Profusion-purppuraomenapuu. Hän ansaitsee myös oman postauksen joka kesä. Se on nyt ehkä noin 10-vuotias ja sen kasvussa on alkanut näkyä koristeomenille ominainen latvuston kaareutuminen vähitellen alaspäin. Toivon, että siitä tulee aikanaan sateenvarjon mallinen yleisilmeeltään.

Omassa luokassaan on tietysti tammi, jonka kasvuvauhti ja voima tuntuu yhä vain kiihtyvän. Siitä olen hyvin onnellinen ja riemuissani. Puu oli pieni taimi lasten kanssa sen istuttaessamme ja nyt sillä on ikää noin 30 vuotta. Muuttavasta ja rakkaasta tammesta kerroin aiemmin tässä postauksessa. Tammessa on jotain ikuista, lujaa ja pysyvää. Toivon sen elävän pitkään ja terveenä.

Omenajättiläinen Sokerimiron kaatui moottorisahan pauhuun pari kesää sitten. Kyllästyin sen imeliin, kitkeräkuorisiin omenoihin, jotka useimpina vuosina olivat pihlajanmarjakoin vioittamat. Kuorten kitkeryys johtui kuivasta kasvupaikasta, jotkut tiesivät. Sokerimironia saan kiittää varjopuutarhani penkereiden paksuista rungoista. Kanto on yhä edelleen maassa ja halkaistu runko sen molemmin puolin merkkaamassa portinpaikkaa tulevaan ruusutarhaan, jonka valmistumisen ajankohdasta ei ole tietoa. Kaadettu omenapuu jätti ruusuja varten lämpöisen paikan iltapäivän ja alkuillan auringossa.

Koska Sokerimironia ei enää ole, pääsee tontin laidalla kohoavat timanttituijat ja erityisesti niiden välistä kasvava japaninhemlokki paremmin esiin. Hyvä niin. Ennen omenapuun poistamista en ymmärtänyt, miten paljon se jätti peittoonsa. Jatkossa istutan jotain köynnöstävää tai pensasmaista kasvia, mikä ei peitä hemlokkia. Japaninhemlokki oli myös hyvin pieni taimi, kun sen istutin. Jossain vaiheessa vuosien jälkeen iloitsin, kun se alkoi pitää puoliaan juhannusleinikeille. Nykyisin mittaa on ehkä reilu 2 metriä ja ikää n. 15 vuotta. Tänä keväänä siinä on pitkät vuosikasvaimet. Se on ihan selvästi nauttinut toukokuun sateista.

Suurin piirtein samoihin aikoihin istutin syreenien suojaan kanadanhemlokin. Vasta viime vuosina sitä on voinut kutsua puuksi, niin hentoinen ja rentokasvuinen se on. Toukokuun ukkos- ja sademyräkkä katkaisi sen takaa varjostavan syreeninrungon. Juuri sen, jonka kanssa olin arponut, kaataako vai ei. Emmin, koska syreeni antaa varjoa hemlokille ja syreeninrungon ympärillä luikertaa alppikärhö, joka vasta viime vuosina on alkanut tosissaan kukoistaa. Varovasti sinne siis jossain vaiheessa kesää sahan kanssa. Kanadanhemlokille se tietää enemmän valoa ja varmasti myös aikanaan paremmin tilaa juurille. Toivottavasti se on riittävän vanha ja kestävä tähän muutokseen. Onneksi kaatunut syreeni ei ruhjonut kanadanhemlokkiani!

Sitten on omenapuistamme jäljellä vielä Kaneliomena ja Valkea kuulas. Molemmat ovat alkuperäisiä puita tontillamme, eli sarjaa 70-v. Kanelista on puolet myrsky repäissyt maahan ja se on sittemmin toipunut ja kasvattanut kauniit kaarevat oksat joita japanilaisissa maisemissa näkee. Valkea kuulas taas rysähti kerralla kasaan rankkasateella, vain reilun metrin korkuinen piisku jäi kannosta törröttämään pystyyn. Varovasti korjasimme katkenneet ja kaatuneet rungot ympäriltä ja tuin piiskun pystyyn. Siitä on nyt n. 15 vuotta ja vahva maahan jäänyt juuristo on kasvattanut sievän uuden puun, jossa on tänä vuonna kukkia tasan niin paljon kuin mahtuu. Sen verran se kärsii lahoavasta kannosta juurellaan, että omenoita tulee vain joka toinen vuosi, mutta olen iloinen, että se on kumminkin selvinnyt hengissä.

Niin, ja onhan meillä vielä yksi vanha omenapuu: puolikuollut Syysviiru, jonka toivoisin kelottuvan pystyyn. Rakastan tätä huonokuntoista vänkkyrää ja mielessäni olen jo istuttanut sen juurelle jos mitä kärhöä tai köynnöskuusamaa. Miten hienon portin siitä saisikaan!

Itse olen istuttanut tontille kaksi omenapuuta; Pekan ja Grenmanin. Pekka on alle 10-vuotias, Grenman hieman vanhempi. Kai. Vuodet vierivät nykyisin niin tiuhaan, että ihan varmasti en uskalla sanoa. Pekassa on tänä vuonna jokunen kukka. Toivon, että se viimein alkaisi tehdä omenoita. Tähän mennessä olemme saaneet siitä yhden omenan, joka sekin oli postauksen arvoinen. Pekka on jäänyt tammen ja Antonovkan väliin, ja siitä on kasvanut korkeuksiin kurottava kapea omenapuu. Varjopuutarhassa kasvaa vielä alunperin anopin ostama perheomenapuu. Siihen on vartettu ainakin Huvituksen ja Kaneliomenan oksia. Sekin on matkustavaisia.

Varjomorelli ei voi hyvin. Siinä on jo usean vuoden ajan ollut alaosassa kuivia oksia, ja tänä keväänä niitä on melkein puoleen puuhun asti. Saattaa olla, että osa kuivuneista silmuista johtuu aikaisin alkaneesta keväästä ja heti perään tulleesta todella kylmästä säästä. Ehkä silmut paleltuivat, sillä nyt on joitain uusia silmuja auennut. Mutta ihan selvästi puussa on vuosittain enenevässä määrin myös rutikuivia oksia. Olisi kerrassaan harmi, jos varjomorelli kuolee vähitellen pois. Ehkä täytyy alkaa katsella sille korvaajaa.

Toinen kirsikkamme on arvoitus. Emme tiedä mikä se on lajiaan. Se vain itse päätti itää, valitsi jopa puutarhan parhaimman paikan, jota olin kaavaillut jollekin aralle aarteelle. Ensin se kasvoi varkain, huomaamatta, sitten annoimme uteliaisuuden voittaa. Arvuuteltiin, onko se kirsikka vai kriikuna. Kukkien ilmaannuttua se päätettiin jättää, ja nythän se on suorastaan valloittava. Uskon, että keskellä pihaa minkään pahemmin varjostamatta siitä kasvaa hyvin kaunismuotoinen puu. Kaksi pientä luumarjaakin se on jo tehnyt. Niin ylös, etten niitä yltänyt poimimaan maistaakseni, ja kun tulin tikkaineni, olivatkin linnut jo vieneet satoni.

Vielä on jäljellä Elokuun päärynä ja Aunen päärynä. Eka istutettu samoihin aikoihin kuin Varjomorelli, Aunen päärynä viitisen vuotta myöhemmin korvaamaan Forssin päärynän. Kiviympyrää rakentaessani jouduin sen hävittämään. Syynä ei niinkään ollut itse kiviympyrä, vaan joka kevät paleltuneet oksat. Aikani sitä katsoin, mutta sitten päätin hankkia kestävämmän lajin. Elokuun päärynän kanssa ei koskaan ole ollut ongelmia kylmän kanssa, ja se tekee joka vuosi pari kolme ämpärillistä pienen pieniä päärynöitä. Aunen päärynä nuorena on pienempisatoinen, ja usein sen hedelmät ehtivät pilaantua puuhun ennen kuin ymmärrän sadonkorjuuajan olevan käsillä. Molemmat kukkivat keväisin kauniisti, ja minulle riittäisi niiden pelkkä kukintakin.

Ihan olin unohtaa pihamme tulevan jättiläisen. Siemenestä kasvattamani hevoskastanjan soisin jo hieman pulskistuvan. Se on kyllä hyvin ahtaassa välissä Bergiuksen halauksessa vieläkin, vaikka Bergiuksen oksia keväällä leikkasin. Olen kylvänyt sen syksyllä 2013, eli kohta voin alkaa odottaa sen kukkivan.

Että sellaiset puut meillä. Mieli tekisi istuttaa lisää, mutta montaa paikkaa ei ole jäljellä. Millaisia varjostajia sinun pihallasi kasvaa?

 

 

 

 

 

Ahkerana

Julkaisen kumminkin, kun tulin kuvanneeksi, vaikka viikossa puutarha on vihertynyt ja kuvat näyttävät jo nyt kauan sitten otetuilta. Saakin taas juosta kilpaa kevään kanssa. Olen ahertanut edeltävän viikon, koska olin lomautettuna. Näin keväällä lomautus ei voisi paremmin sattua puutarhaihmiselle. Jatkoakin on tulossa, toivottavasti ei kumminkaan kovin pitkään tehdä töitä vain joka toinen viikko.

Siispä olen kaivanut esiin syreenipensaiden alta rakkaan kanadanhemlokkini, joka on kasvanut yllättävän isoksi. Yllättävää ehkä siksi, että aiemmin osittain kaatuneiden syreeninrunkojen ja kasvavien vesojen seasta sitä tuskin erotti. Alppikärhökin yritti sitä kuristaa. Nyt, kun ahdistelijat on poistettu sen harteilta ja ympäriltä siitä voi joskus tulla ihan oikea puu. Kokeilua koko kanadanhemlokki. En uskonut sen pärjäävän, saati kasvavan. Yllättävää siis kokeilun onnistuminenkin. Mikään tanakka ilmestys tämä ei ole, mutta ehkä se vahvistuu vähitellen.

Epämääräistä kalikkaa ja palikkaa on pitkin pihaa. Niitä nakkelen kasoiksi ja yritän löytää niille järjellistä käyttöä. Roskiinkaan ei kaikkea viitsi laittaa. Risuja ja tuulessa lentäviä tammenlehtiä, hakettimeen liian paksuja oksanpätkiä, hakekasoja,.. Sain aikaiseksi säkkikaupalla haketettua silppua joulukuusesta, talven havukatteista, syreeneistä edelleen, karsituista herukoista, katkaistusta kriikunasta jne.

Komposti komeilee uhkeana pihan perällä ja odotan pian saavani muhevaa katetta istutuksille. Syksyllä ennätin sekoittaa ruokakompostista puoliksi kompostoituneen massan lehtien sekaan ja talven aikana oli kompostin pinta vajennut puoleen. Keväällä sekoitin ja siirsin massan kompostin toiseen päähän ja toinen pää vapautui haravointijätteelle uuden kompostimassa aluksi.

Aiempi lehtikomposti on vielä tässä odottamassa käyttöä. Ehkä sirottelen sen ohuena kerroksena pitkin syreenien alustaa. Kompostin takana näkyy vielä paksuja syreeninkantoja. Ihan jäätävä homma on alkaa kaivamaan niitä ylös. En oikein tiedä mitä niille tekisin. Ehkä vain sahaan ne poikki maata myöten. Betonirengas sisältää puuntuhkaa saunasta ja pönttöuuneista. Pihaa jo kalkitsin sammaleisimmista paikoista säkillisen verran, toinen kalkkisäkki on varattuna vielä kukkapenkeille ja muille istutuksille. Tuhkaa käytän myös kalkitsemiseen. Nyt leudon talven jälkeen betonirengas on kumminkin lähes tyhjä.

Pojan kanssa väkerrettiin loput marjapensastuet paikoilleen. Olen niin tyytyväinen, kun tämä homma tuli viimein tehtyä. Jobi on odottanut tovin ja osa puistakin on ehtinyt jo harmaantua. Leikoin pensaita jo aiemmin. Nyt ei oksat enää makaa nurmikkoa vasten, on helppo leikata nurmikko ja koko alue vaikuttaa tilavammalta ja selkeämmältä.

Tämä kasa taas on menossa mustaherukoiden alle katteeksi. Se on talventörröttäjistä kertynyttä silppua, ja sisältää myös niiden siemeniä. Jos itävät, voin siirtää taimia sopiviin paikkoihin, mutta suoraan kukkapenkkeihin en tätä uskalla levittää. Kitken herukoiden alta vielä pahimmat vuohenputket ja lannoitan maan ennen katteen levittämistä. Ehkä paikalle levinneet lemmikit pitävät pintansa ja kasvavat katteen läpikin.

Nämä vesialtaat eivät ole koskaan oikein istuneet tammen alla olevaan kukkapenkkiini. Nehän ovat rakennussammioita, eikä niiden todellista olemusta oikein millään peitä. Kuvittelin naamioivani ne kivien ja kasvillisuuden taakse, mutta varsinkin nyt, kun maa on vielä paljas ja multakin painunut, ei näky silmiä hivele. Kierossakin ovat. Annan niiden kumminkin toistaiseksi olla, puuhaa riittää muissa kohteissa.

Talvella taisin valittaa istuttamatta jääneitä taimipaakkuja. Ainakin vuorikaunokki viis veisaa huolimattomuudelleni ja on jo pitkällä kasvun alussa. Tuosta saan taimia paikoksi pitkin puutarhaa. On se hyvä, että kasvit itse pitävät pintansa!

Yritän olla varaamatta itselleni liian pitkää työlistaa puutarhaan, varsinkin nyt kun kerrankin on "vapaata" ja on mahdollista jotain tehdäkin. On tämä kyllä ollut ihmeellinen kevät. Vaikka koronan kanssa ei ole leikkimistä, olen hyvilläni ajasta joka säästyy, kun voin tehdä töitä etänä, ja vaikka lomautus tekee aikamoisen loven tuloihin, olen hyvin onnellinen ajatuksesta viettää taas ensi viikko puutarhassa.

 

Onko sinulla enemmän aikaa puutarhalle nyt kuin yleensä keväisin?