Kasvimökin ovi aukeaa!

Varma kevään merkki meillä on, että talven jälkeen pääsee kasvimökkiin. Käytännössä se tarkoittaa, että jää ja tiivistynyt lumi on sulanut mökin oven edessä olevan, talvisin roudan takia hieman kohoavan maan päältä. Paljosta ei useinkaan ole kiinni, vaan jo puolen sentin umpijäinen este pitää minut pois mökistä, vaikka sinne kuinka haluaisin. Talvella se estää esim. lapion saamisen. Ja jos talvella lapiota kaipaa, sille todella on tarve. Niin kävi tänäkin talvena, vaikka syksyllä vielä muistuttelin itselleni, että työkalut pitää siirtää puuhuoneen puolelle.

2.4.2017 kasvimökin ja saunan väli oli liukkaalla jäätiköllä.

No, eipä mökistä vielä mitään ihmeellistä löytynyt, lähinnä pääsin sateen ja viiman suojaan, ja lämpöön. Pikkuisen on kylmä keli, ja ensimmäinen kevätkierros jäi lyhyeksi. Kaikki pälvipaikat tuli kumminkin kierrettyä piippojen ja muun uuden kasvun toivossa. Varjoissa on vielä paksusti lunta, maa jäässä ja nurmikon pinta märkä. Varpaatkin kastuivat, kun kiskoin varovasti kinoksen alle taipuneita kartiomarjakuusen oksia vapauteen. Mitäs menin lenkkareissa sulavaan lumihankeen.

28.3.2021 Lumi vei uudet rännit ja jämähti maahan koko seinän pituudelta.

Lumet on saaneet kyytiä. Toissa viikonloppuna räpsäisin kuvan saunanvierustalta, kun katolta romahti kerralla lumet alas tukkien kulkureitit saunaan ja puuhuoneeseen. Sadekourukin vääntyi menossa. Enää on tuskin kolmannes läjän korkeudesta jäljellä. Ei yhtään harmita lumien lähtö ja siitäpä tämän postauksen kuva-aiheet: näin meillä eri vuosina.

22.3.2020 oli varjopuutarhan aikeet jo pitkällä, saha teroitettuna ja taimet listattuna.

Piippoja pilkistää ja pari krookustakin on auringonpaistetta vaille aukeamassa. Varovasti kurkistelin kukkapenkeissä lehtikerroksen alle, mutta siellä oli vielä täysi lepo. Vain vuohenjuuri työnsi helakanvihreillä versoillaan tammenlehtiä tieltään ja kiviympyrän vieressä sipulikukkien piippoja pilkisti jo paljon. Länsiseinustan uudessa kukkapenkissä näyttää istutukset hyvin päässeen alkuun. Se onkin ensimmäisiä pälvipaikkoja tontilla. Tulppaanien lehdet siellä olivat jo korkeita.

3.4.2016 Oli lunta saman verran kuin tänään.

Ristiturpia telmi pihalla kokonaista viisi kappaletta tässä yksi aamu, kun hanki vielä kantoi. Niin oli kantanut, että jokaista pihan nuorehkoa omenapuuta oli käyty maistelemassa, olin sitten laittanut eteen aitaa tai verkkoa tai ollut laittamatta. Näköjään on niin, että kun ympäröi verkolla, syövät sitten verkkoon nojaten vähän korkeammalta. Ja kai se metriä korkea hankikin jotain avitti. Eniten surettaa melko uusi Tallinnan päärynäomena, jota ne olivat onnistuneet nipsimään verkosta huolimatta. Olin puuta jahdannut toistakymmentä vuotta sen saadakseni, tämä vielä oli säleikköpuuksi kasvamassa. Tästä opin, että pienellä jäniksellä on pieni pää, joka sujahtaa isosilmäisen verkon läpi. Tai sitten ne on nojanneet verkkoon ja onnistuneet napsimaan aina verkon silmän kohdalta oksan paljaaksi. En enää juttele niille ystävälliseen sävyyn, kun pihassa kohdataan. Niitä oli tosiaan viisi, kohta niitä on legioona.

12.4.2018. Kohta tuossa vihertää!

Kasvimökkiä varten on yläkerran viileällä ikkunalla kasvamassa tomaatintaimia ja keittiön ikkunalaudalla muutama chili. Kelloköynnös ei ole vielä(kään) suostunut itämään, ja kohta sen ei enää tarvitse, jos kukkia aikoo. Viikolla kylvin toiveikkaana kaunopunahattua ja kosmoskukan siemenet odottavat kylvämistä.

Pihasuunnitelmiakin olen tehnyt, tosin vähän viiveellä ja melko epämääräisin haavein. Lunta on ollut niin paljon, että en oikein ymmärrä jo olevan huhtikuu. Yllätyin aamulla siitäkin, että pihalla kuuluu ääniä, ja nehän on jo peippoja, jotka pitävät meteliä! Eli ehkä elämä tästä taas kääntyy puutarhan suuntaan ja jää talvi tauolle.

Piippotilanne 6.4.2015, nyt melko sama.

Kiitos kaikille tasaista tahtia julkaiseville bloggareille. Olette, jos ei nyt ihan elämän, niin ainakin talven suola! No, vähän ehkä elämänkin! Harmittaa, etten ole tullut kommentoineeksi, vaikka melko tasaiseen tahtiin käyn kumminkin tekstejänne lukemassa. Kevätriemua on jo aistittavissa yhdellä jos toisella pihalla.

 

Kimalaisia tunnistamassa

Sain haasteen, jonka eteen tein tosissani töitä. Kiitos vaan Vaarin torpan puutarhan Pirkolle haasteesta. Terveisiä myös Hiidenkiven puutarhaan Minnalle, jolta tämä haaste sai alkunsa!

·         En löydä kimalaisia

·         En pysy linsseineni niiden perässä

·         En taivu kumaraan entiseen malliin

·         En tiedä kimalaisista paljoakaan

Aluksi tuskin löysin kimalaisia, ja kun sellainen osui kohdalle tuulen heiluttamassa kukinnossa, ei tarkentaminen ihan heti onnistunutkaan. Ekalla yrittämällä siis puhdas nolla onnistuneita kuvia.

Mantukimalainen, ehkä...

Jokunen päivä myöhemmin oli pettymys sulatettu, oikea objektiivi kamerassa, vähemmän tuulta, aurinkoinen sää ja useammanlaista kimalaista näkyvillä. Into tehtäväänkin oli taas tapissaan: minähän muuten otan ne kuvat. Vaan kyllä osaa ihminen olla työasentoonsa kangistunut! Vähä vähältä selän kaari venyy, saan polvet pikkuhiljaa koukkuun ja tasapainokaan ei ihan heti horjahda pörriäisen siirtäessä nopsasti paikkaa. Ai että sattuu joka paikkaan, selkä puutuu ja polviin koskee.

Tämä saattaa olla mehiläinenkin.

Vieläkin on ongelmia. En anna periksi. Säädän kameraa eri tavoin useaan otteeseen ja vähitellen alkaa sujua. Kimalaiset osuvat kuvarajan sisään ja ovat kuvassa edes osittain tarkkoja. Vielä kun pysyisi niiden perässä.

Hevoskimalaisella on harmahtava olemus ja valko-harmaat pöksyt.

Vaihdan taktiikkaa. En yritäkään siirtyä kimalaisen mukana, vaan jään kyttäämään. Aikaa kuluu, mutta kun en varjoineni ole pelottamassa niitä pois, surraa yksi jos toinenkin tarkentamaani kukkaan. Enää tarvitsee vain saada kuva tietystä kimalaisesta. Hassua, että aluksi ne näyttivät kaikki samanlaisilta raitapepuilta.

Ruususen uni kontukimalaisella.

Muutaman rupeaman jälkeen minulla on läjä kuvia kimalaisista, jotka ovat eri kokoisia, niillä on erilainen raidoitus tai niiden etuosa on erivärinen. Silti minulla ei ole aavistustakaan miksi niitä kutsuisin. Mantukimalainen ehkä... Ihan hävettää, ettei näistä elämän ylläpitäjistä tiedä käytännössä mitään.

Tarhakimalaiselle ei ole konsti eikä mikään kiikkua ylösalaisin.

Kaivan netistä ohjeita tunnistamiseen ja uppoudun minulle täysin vieraalle alueelle, hyönteisten osien nimiin ja unohdun vertailemaan kimalaisten reisien karvoitusta. Ovatko nämä edes kimalaisia? Aluksi homma on ihan toivotonta. Kuvia suurennellessa alkavat yksityiskohdat kiinnostaa yhä enemmän. Mikä hirviö suloisen pörreä kimalainen onkaan, ja silti lumoavan kaunis läpinäkyvine siipineen. Miten somasti ne ojentavat sääriään.

Rapatessa roiskuu

Kimalaisella on vähemmän säärikarvaa kuin loiskimalaisella.

 

Kauniit värit ja kuultavat siivet.

Tutkimusretken perusteella pihallamme näyttäisi olevan ainakin tarha-, mantu-, kontu-, kivikko- ja hevoskimalaisia. Ehkä.  Kaikki kumminkin yleisiä, tavallisia lajeja.

Kivikkokimalainen, koiras

Kivikkokimalaisia meillä riittää. Tässä työläinen.

Tämä hurjimus ei liene kimalainen. Mikä on tämä pusuhuuli kilpiveikko pitkässä märässä tukassa? Hyllyssä oleva suppeahko hyönteiskirja ei asiaa selventänyt.

Kiitos haasteesta Pirkko, tähän oli todella mukava paneutua ja ehkä jonkinasteinen oppimiskäyräkin tuli saavutettua. Mehiläiset ovat surraamisensa tältä kesältä pian surranneet. Jos kuitenkin saat tästä kipinän vastata Minnan haasteeseen, otahan onkeesi ja tutki hieman näitä ihmetyksiä.

Hyvää alkavaa syksyä!