Kukkiva kiviympyrä

Alkukesällä esittelin kiviympyrälle itsekseen levinneitä perennojen ja rikkakasvien taimia. Tuumailin tuolloin joitain jättäväni ja joitain kitkeväni. Näin teinkin. Lupasin joskus kertoa, miltä näytti keskikesällä, kun säästetyt taimet kukkivat.

Viereisistä kukkapenkeistä ympyrälle vaeltavat lähinnä akileijat ja kaukasianmaksaruoho. Akileijoja on kahta väriä, lähinnä sinistä alppi- ja vihreänvalkoista lehtoakileijaa. Jälkimmäinen taitaa olla 'Green Apples'. Erityisesti alppiakileija on joukolla hakeutunut valoisampaan kohtaan pois kukkapenkin varjoista. Eikä minua haittaa, kun ovat sopivasti vähän sivussa, eivätkä ihan jaloissa pyöri.

Toisin kävi harakankellon kanssa. Se todella valtasi alueen ja sain sovittaa askeleeni miten parhaiten taisin. En hennonut taittaa hentoja kukkia. Ihan kellomerta en kesällä saanut, mutta sellaisen harvaakin harvemman heinikon sinililoin kellokukin. Istumapaikankin ne lopulta valtasivat!

Kuin myös sinipiikkiputki. Se valtasi rautapenkkini toisen päädyn. Sen piikeille sanoin ei, samoin sen kavereille. Niille tuli lähtöpassit varovasti kaivaen ja kivien väleistä hivuttaen taimiruukkuihin varttumaan. Onneksi huomasin pikkutaimet tarpeeksi ajoissa. Nyt ne on istutettuina paahdepenkkiin siellä jo isoiksi kasvaneiden seurassa. Siirsin kivimaisemista myös pari lehtosalviaa paahdepenkkiin.

Kiviympyrän pohjoisreunalla, ympyrän ulkopuolella kasvaa kivikkokilkkaa. Tänä kesänä se keksi kiivetä ympyrän reunaa kiertäville kiville. Olen varma, että sillä on suunnitelmia levittäytyä ympyrän keskustaa kohti.

Mäkitervakko on melko aikainen kukkija. Se hädin tuskin pysyy sille varatussa kohdassa kiviympyrän portaan vieressä, vaan sinkoilee siemeniä yllättävän paljon ja laajalle. Sitä kitken joka kesä. Nyt jätin muutaman kukkavarren lehtoakileijan seuraksi. Kukinnan jälkeen saksin kaikki siemenkodat pois, mutta silti taisi ziljoona minimaallisen pientä siementä luikahtaa kivien rakosiin.

Ympyrä viettää hieman kohti eteläreunaansa, jossa kosteuden takia tuntuu olevan parhaimmat itämismahdollisuudet. Kitkennästä huolimatta paikka oli kuin turkkia ja niittyhumalat kaivoinkin ylös heti niiden kukittua. Ketoneilikan yritin säästää, mutta rapatessa roiskuu, joten saapi nähdä mitä tuossa ensi kesänä kasvaa.

Yleiskuvaa en harakankelloista näemmä ole ottanut, tässäkin kuvassa ne näkyvät lähinnä vihertävinä varsina ympyrän varjoissa. Ensi kesän tavoite onkin saada hieman karsittua yllä olevaa omenapuuta, jotta valo lisääntyisi sen alla olevaan perennapenkkiin. Ehkä kiviympyrä tulee palautettua varsinaiseen tarkoitukseensa, tasaiseksi kivierämaaksi, jossa voi istuksia ihailemassa seulanpääkivien sileitä pintoja ja kivien värierojen muodostamaa kuviota. Nythän sitä ei sekamelskassa hahmota ellei sade tehosteväärjää kivien pintaa.

 

Elämää kiviympyrällä

 

Kun rakentaa katekankaiden päälle kiviympyrän ja tiivistää kivien väliin kivituhkan, herkästi uskoo ettei sieltä hetkeen mikään nouse. Turha luulo. Kasvu saa harvoin alkunsa kivien rakosista; se satelee ilmasta, lentää tuulen mukana, roiskuu ruohonleikkurista tai trimmeristä, putoaa lintujen ulosteissa, tai laskeutuu sateenvarjona voikukan tapaan.

Pari vuotta kestää Ruususen uni ja herätessä tapaakin monenmoista tuttua ja vierasta asukkia. Muutaman voikukan taimen nappaisee pikaisesti ohi kulkiessaan. Samoin käy lemmikeille, joita muutenkin kasvaa joka puolella pihaa. 

Harakankellosta olen vuosia ollut innoissani. Se on somasti kasvanut kiviympyräni laidalla, koristanut ja samalla rikkonut nurmikon ja kiviympyrän rajaa. Tänä vuonna se harppasi suoraan kiviympyrälle. Pikkuruisia taimia siellä täällä, tarkemmin katsoen kaikkialla. Silti taidan jättää sen kasvamaan. Haluan nähdä, miltä kiviympyrä näyttää, jos/kun harakankello kansoittaa sen.

On kasveja, jotka vievät koko käden, jos sormen antaa. Olen melko varma, että tämän maitikan kasvupaikka on jossain muualla. Kitkin sen viime kesänä juuriaan myöten, ja hokkus-pokkus, se on tänä vuonna entistä ehompi ja kasvaa huomattavasti laajemmalla alueella. Kivien raoista sitä on todella hankala kaivaa ylös ja juuret katkeavat herkästi. Sinänsä nätti, kauniit ja oikein tiiviit lehtituppaat, kukat keltamaitikan tapaiset. Väittäisin, että on voikukkaan verrattuna todellinen pahis.

Kädenryöstäjiin taitaa kuulua tämäkin maata matava, yhdestä pisteestä joka suuntaan kurottava rikkaruoho. Sen jokaisen verson päähän tulee sinililoja pieniä kukkia, ja leviämistaktiikkana näyttääkin olevan levitä vuodessa verson pituuden verran joka suuntaan. En tunnista, enkä välitäkään, sillä se on joutunut kitkettävien listalle huonon käytöksensä takia. Älkää vain sanoko, että olisi harvinainen.

Mäkitervakon hyväksyin vuosien myötä osaksi kiviympyrän vakioasukkaita. Se on niin tavattoman sitkeä, ettei sille ollut vastaansanomista. Päinvastoin, olen siirtänyt sitä uuteen paikkaan puutarhan toiselle puolelle valloittamaan maailmaa. Levitköön siellä ja ilahduttakoon kukillaan. Vaikka taimia siirsin, ei tuppaat paljoa pienentyneet kiviympyrän laidalla. Kitkettävä on jälleen, sillä uutena yrittäjänä kurottelee kurjenpolvi päätään. Taidanpa yrittää siirtää sen parempaan paikkaan.

Kovia yrittäjiä ovat koivut ja vaahterat. Onneksi niitä on toistaiseksi osunut kohdalle harvakseltaan, mutta joka vuosi kitken kumpaistakin. Vahvistuessaan sirkoista taimiksi niillä onkin yhtäkkiä pitkät juuret syvällä kivien raoissa. Hieskoivua en kumminkaan ajatellut tarvitsevani. Puutarhani trimmaaja on näköjään huolehtinut jo lannoituksestakin.

Herukkapensaitakin tontilla on riittävästi, joten tämä taimi saa lähtöpassit kesäkukkaruukun tyveltä. Sieltä, ruukun aluslautasen alta pusketaan voimalla maailmaan. Ei paljoa aluslautasen sirpaleet pidättele. Herukka, karviainen, vadelma,.. Ainoastaan vadelmaa olen harkinnut ottavani talteen, mutta senkin taidan ostaa mieluummin puhtaana taimena tarhalta.

Sitten on joukko karkureita. Mäkitervakon tapaan kaukaasianmaksaruoho on varsin halukas levittäytymään laajalle alueelle. Se ryömii kukkapenkistä kiviympyrän pinnalle ymmärtämättä mitään rajoista. Kohti kuumempaa porotusta tuntuu olevan sen leviämissuunta. Valloitusta en pistä pahakseni, kunhan jonkinlaisessa kurissa pysyy. Matalana maanpeittona sen hyväksyy paremmin kuin korkeana kasvavat valloittajat. No, kasvaahan ympyrällä nyt korkeat harakankellot ja mäkitervakot.

Oikeastaan ihan sääliksi käy alppiakileijoja, jotka ovat joukoittain lähteneet maanpakoon omenapuun ja köynnöshortensian luomasta synkästä varjosta. Niille olen joutunut antamaan anteeksi leviämisen, ja ihan selvästi tätä porsaanreikää on käytetty hyväksi. Enkä ole reikää tukkinut kuin parina ensimmäisenä vuonna, kun taimia alkoi ilmestyä. Koska eivät kuki palautettuina kukkapenkin varjoon, kukkikoot sitten kiviympyrällä, johon aurinko ajoittain paistaa. Saattaapa siihen tipahtaa jokunen pisara vettäkin, kun yllä oleva lehvästö on siinä kohtaa harvempaa. Ja itse asiassa, siellä varsinaisessa kukkapenkissähän ei oikein mikään muukaan kuki. Penkki odottaa uusia ideoita totaalivarjon ja kuivan paikan kasveista.

Mitä sanoa yksittäiselle rentoakankaalille, joka soman sinisenä nököttää rautapenkin alla. No, kuki nyt, kunhan et tavaksi ota. Tai mitä tehdä somille ratamoille tai suikeroalpille, jotka ovat oikeasti kauniita kasveja. Yksittäisinä nämäkin tässä nököttävät, tänä vuonna siis. Ensi vuonna niitäkin taitaa olla enemmän.

Oikea sammal on suosikkini, ja se saa ehdottomasti jäädä. Erityisesti tämä, kauniita tähtiä muodostava laji, joka ehkä on karhunsammal (???). Se on sopivan matala ja pienikasvuinen ja täyttää vain kivien välit jättäen kauniit kivet näkyviin. Lähes samalla tavalla käyttäytyy haarikko, joka helakan vihreänä on varsin soma ilmestys. Jos se leviää liikaa, sitä on helppo kitkeä pois.

Ehdottomasti kitkettäviä voikukkien lisäksi ovat siankärsämöt. Niillä on todella syvälle kaivautuva juuri, jota on erityisen hankala saada ylös rikkomatta kiveyksen pintaa. Siksi aikainen kitkijä pääsee helpommalla. Siankärsämöistä tulee myös liian korkeita ja tuuheita kasveja olemukseltaan sopiakseen kiviympyrän ilmeeseen. Minulle ilme tässä kohtaa tarkoittaa hentoja, luonnonmukaisia, tuulessa huojuvia heinämäisiä kasveja tai jotain todella matalaa mattomaista kasvia. Nurmituppaat saavat myös häädön tästä maisemasta.

Saas nähdä, kauanko tämä tyyli on mieleeni, tai koska alkaa savotta kiviympyrän pelastamiseksi muuttumiselta täydelliseksi rikkaruohojen valtakunnaksi. Vähän täytyy siistiä, ainakin ne voikukat, lemmikit, puut, pensaat, ruohontuppaat ja siankärsämöt. Yllättäen pelkässä kivikossa kasvaa vaikka mitä, ja ihan pyytämättä.

Tekisinkö siitä sittenkin joku päivä kivierämaan?

 

 

Syksyn tuulahdus

Vääjäämättä kesä jälleen kääntyy kohti loppuaan, joten nautitaan näistä kuulaista ja aurinkoisista päivistä, joita syksy tuo tullessaan.

Alkavan syksyn värit näkyvät jo kasveissa, ja ensimmäiset hallat ovat niitä puraisseet. Meillä ei vielä ole miinusasteille yöllä menty, mutta yhtälailla plus neljä mittarissa saa suupielet kääntymään alaspäin. Päivällä kumminkin aurinko lämmittää ja on kuin kolea kesä.

Kuiva kausi kesäheinäkuussa sai iisoppini keskeyttämään kasvunsa, ja vasta reilu viikko sitten ne alkoivat kukkia kunnolla. Hyvä kun kukkivat. Tuovat kivimuurin yli röhnöttäessään mukavasti sinisen sävyjä muuten jo kuolleeseen kukintaan. Seassa on jokunen vaaleanpunainen iisoppi ja taustalla hopeamarunaa, joka pyrkii kurkottelemaan iisoppien yli.

Ruusuista neilikkaruusu jaksaa edelleen kukkia runsaasti. Se aloitti heti juhannusruusun jälkeen, ja yhä vain olisi nuppuja aukeamaan, mikäli lämpöä riittää. Minulla on aiemmilta vuosilta pakkashuurteisia kuvia tästä vielä marraskuulta. Vaikka piikikäs onkin, kukinnan takia soisin tätä risteytettävän jonkin toisen hieman isokukkaisemman ruusun kanssa. Toinen kukkija on teresanruusu, joka jälleen on pyöräyttänyt pariin oksaan terhakkaat nuput kohta avautua.

 

Hortensioissa alkaa olla vaaleanpunaista sävyä, samoin tavallinen aitaorapihlaja on saanut jo päällimmäisiin lehtiinsä tummia viininpunaisen sävyjä. Perennojen lehtiin on ilmestynyt kellertäviä ja rusehtavia värejä, jotka nekin tarkemmin katsoen on hyvin kauniita. Huomaatteko aidan takana olevan nurmikon ojassa? Ajelin sen matalaksi uudella ladattavalla trimmerilläni. Kesän paras, ja liki ainoa puutarhaostos. Miten aika onkaan mennyt niin, että vain kaksi kertaa olen käynyt puutarhaliikkeessä. Oikeastaan se toinen kerta oli rautakauppaan, kun haimme lisää rajaukseen tarvittavia betonikiveä.

 Rautapenkillä istuessa olen pommivaarassa. Käytännössä sen koin, kun kaikessa rauhassa istuin juttelemassa äidin kanssa, ja yhtäkkiä korkeuksista mäjähti miehen nyrkin kokoinen omena ihan viereen. Metalli vain helähti. Viisautta siirtyä kauemmaksi. Omenoita riittää kerättäväksi joka päivälle. Erityisesti viime viikon tuuli ja sade olivat pudottanut omenat kaneliomenapuun alle punaisen kirjavaksi matoksi. Niitä jo ämpärillisen viipaloin sellaisenaan pakkaseen, ehkä pitäisi vielä hillota ja kuivata omenarenkaita herkkunaposteluun.

Kiviympyrän takana rauniokilkka ja sitruuna-ajuruoho jatkavat varjon kivikon valloitustaan. Rauniokilkka kukkii vielä harvakseltaan näin loppukesästä. En ole hanninut kitkeä niitä polulta kun ovat niin matalia, etteivät kävelemistä haittaa.

Kellokärhö Rooguchi edelleen aukoilee vahamaisia kukkiaan. Johtuneeko juuri kukkien vahamaisuudesta ja terälehtien paksuudesta, mutta ne tuntuvan kestävän todella pitkään hyvännäköisinä. Nämäkin kaksi jo toista viikkoa. Kärhössä näkyy jo hieman lehtien muuttumista tummempaan suuntaan. Samoin varsien violetti sävy on yhä tummempi. Mutta nuppuja olisi vielä paljon aukeamaan.

 

 

Kasvimökin ovi aukeaa!

Varma kevään merkki meillä on, että talven jälkeen pääsee kasvimökkiin. Käytännössä se tarkoittaa, että jää ja tiivistynyt lumi on sulanut mökin oven edessä olevan, talvisin roudan takia hieman kohoavan maan päältä. Paljosta ei useinkaan ole kiinni, vaan jo puolen sentin umpijäinen este pitää minut pois mökistä, vaikka sinne kuinka haluaisin. Talvella se estää esim. lapion saamisen. Ja jos talvella lapiota kaipaa, sille todella on tarve. Niin kävi tänäkin talvena, vaikka syksyllä vielä muistuttelin itselleni, että työkalut pitää siirtää puuhuoneen puolelle.

2.4.2017 kasvimökin ja saunan väli oli liukkaalla jäätiköllä.

No, eipä mökistä vielä mitään ihmeellistä löytynyt, lähinnä pääsin sateen ja viiman suojaan, ja lämpöön. Pikkuisen on kylmä keli, ja ensimmäinen kevätkierros jäi lyhyeksi. Kaikki pälvipaikat tuli kumminkin kierrettyä piippojen ja muun uuden kasvun toivossa. Varjoissa on vielä paksusti lunta, maa jäässä ja nurmikon pinta märkä. Varpaatkin kastuivat, kun kiskoin varovasti kinoksen alle taipuneita kartiomarjakuusen oksia vapauteen. Mitäs menin lenkkareissa sulavaan lumihankeen.

28.3.2021 Lumi vei uudet rännit ja jämähti maahan koko seinän pituudelta.

Lumet on saaneet kyytiä. Toissa viikonloppuna räpsäisin kuvan saunanvierustalta, kun katolta romahti kerralla lumet alas tukkien kulkureitit saunaan ja puuhuoneeseen. Sadekourukin vääntyi menossa. Enää on tuskin kolmannes läjän korkeudesta jäljellä. Ei yhtään harmita lumien lähtö ja siitäpä tämän postauksen kuva-aiheet: näin meillä eri vuosina.

22.3.2020 oli varjopuutarhan aikeet jo pitkällä, saha teroitettuna ja taimet listattuna.

Piippoja pilkistää ja pari krookustakin on auringonpaistetta vaille aukeamassa. Varovasti kurkistelin kukkapenkeissä lehtikerroksen alle, mutta siellä oli vielä täysi lepo. Vain vuohenjuuri työnsi helakanvihreillä versoillaan tammenlehtiä tieltään ja kiviympyrän vieressä sipulikukkien piippoja pilkisti jo paljon. Länsiseinustan uudessa kukkapenkissä näyttää istutukset hyvin päässeen alkuun. Se onkin ensimmäisiä pälvipaikkoja tontilla. Tulppaanien lehdet siellä olivat jo korkeita.

3.4.2016 Oli lunta saman verran kuin tänään.

Ristiturpia telmi pihalla kokonaista viisi kappaletta tässä yksi aamu, kun hanki vielä kantoi. Niin oli kantanut, että jokaista pihan nuorehkoa omenapuuta oli käyty maistelemassa, olin sitten laittanut eteen aitaa tai verkkoa tai ollut laittamatta. Näköjään on niin, että kun ympäröi verkolla, syövät sitten verkkoon nojaten vähän korkeammalta. Ja kai se metriä korkea hankikin jotain avitti. Eniten surettaa melko uusi Tallinnan päärynäomena, jota ne olivat onnistuneet nipsimään verkosta huolimatta. Olin puuta jahdannut toistakymmentä vuotta sen saadakseni, tämä vielä oli säleikköpuuksi kasvamassa. Tästä opin, että pienellä jäniksellä on pieni pää, joka sujahtaa isosilmäisen verkon läpi. Tai sitten ne on nojanneet verkkoon ja onnistuneet napsimaan aina verkon silmän kohdalta oksan paljaaksi. En enää juttele niille ystävälliseen sävyyn, kun pihassa kohdataan. Niitä oli tosiaan viisi, kohta niitä on legioona.

12.4.2018. Kohta tuossa vihertää!

Kasvimökkiä varten on yläkerran viileällä ikkunalla kasvamassa tomaatintaimia ja keittiön ikkunalaudalla muutama chili. Kelloköynnös ei ole vielä(kään) suostunut itämään, ja kohta sen ei enää tarvitse, jos kukkia aikoo. Viikolla kylvin toiveikkaana kaunopunahattua ja kosmoskukan siemenet odottavat kylvämistä.

Pihasuunnitelmiakin olen tehnyt, tosin vähän viiveellä ja melko epämääräisin haavein. Lunta on ollut niin paljon, että en oikein ymmärrä jo olevan huhtikuu. Yllätyin aamulla siitäkin, että pihalla kuuluu ääniä, ja nehän on jo peippoja, jotka pitävät meteliä! Eli ehkä elämä tästä taas kääntyy puutarhan suuntaan ja jää talvi tauolle.

Piippotilanne 6.4.2015, nyt melko sama.

Kiitos kaikille tasaista tahtia julkaiseville bloggareille. Olette, jos ei nyt ihan elämän, niin ainakin talven suola! No, vähän ehkä elämänkin! Harmittaa, etten ole tullut kommentoineeksi, vaikka melko tasaiseen tahtiin käyn kumminkin tekstejänne lukemassa. Kevätriemua on jo aistittavissa yhdellä jos toisella pihalla.