Jokin hyönteinen, pistiäinen, kimalainen, perhonen,...

Loma tuli otettua rennosti. Oli aikaa istahtaa kuuntelemaan lintujen piipitystä ja kimalaisten surinaa. Kun puutarha helteissä vähitellen menetti parhaan kukkien hehkun, aloin huomata kukkapenkkien muun elämän. Ensin tulivat kimalaiset, joita tänäkin vuonna olen kamerani kanssa jahdannut tavallista enemmän, sitten perhoset runsaina esiintyminä. Ja sitten ne kaikki muut, joita osaan määrittää vain luokkiin hyönteinen, ötökkä, jne.

Olen oivaltanut, miten paljon muuta elämää mahtuu pienelle tontille kasvien lisäksi. Suorastaan kokonainen uusi maailma vilistää, mönkii, pörrää ja vipeltää kasvien ympärillä. Harvoin sinne olen tullut kurkanneeksi, ja hämmästyttää aavistus, miten paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä sieltä löytyykään.

Enimmäkseen kuvaan kukintoja ja nuppuja, perennojen kasvua, kasvien sommitelmia, puutarhan ilmettä jne. Usein sattuu, että vasta kuvia purkaessani huomaan mukana tulleet muut eläväiset. Suorastaan häiritseviä olioita on eksynyt sotkemaan hienoja kukkakuviani. Ja tottakai ne ovat kuvissa epätarkkoja, vilistämässä tai pörräämässä väärässä kohtaa kuvaa.

Nyt oli aikaa, kun ei helteeltä muutakaan jaksanut, paneutua öttiäisiin ja eläväisiin. Yllättävän paljon niitä löytyykin, ja pieneltä alalta. Lähes kaikki tämän blogin kuvat on otettu kahden pisteen vaiheilta, vieläpä suurin osa kolmen perennan kukinnoista. Eläväisten suuria houkuttimia puutarhassa ovat olleet sinipiikkiputki, kaukasianmaksaruoho ja mäkimeirami. Niissä suorastaan kuhisee elämää.

Alkukesän runsaat kirvat saivat kyytiä leppäkerttujen armeijalta, ja taisivat lopulta kuivua helteisiinkin, sillä yhtäkkiä ne katosivat. Samoin kävi alkukesällä tuskailemieni hyttysten kanssa. Leppiksiä oli todella paljon, ja siirtelin niitä aitaa leikatessani jopa pois saksien tieltä. Lehtokotiloita sen sijaan ei paljoa ole näkynyt. Ovat varmaan sylen syvyydessä kosteampia kelejä odottamassa. Paitsi tämä nuljaska kiertämässä vesiastian reunaa.

Paljon löytyy tuntemattomia vierailijoita, joiden epäilee olevan ehkä pistiäisiä tai jonkin sortin koppakuoriaisia. Ulkonäöstä voi päätellä aika paljon. Aikansa kun selaamalla netin tunnistamissivustoja tai hyönteiskirjoja löytyy edes ryhmä, nimi osalle, osa jää yhä tunnistamatta. Usein olen onnistunut nappaamaan pienestä vilistäjästä vain yhden kunnollisen kuvan. Muut kuvat ovat sellaisesta kulmasta, että juuri tunnistamiseen tarvittava näkymä puuttuu. Yksi kuva ei siis riitä, ja loppulomasta aloin kuvata useampia kuvia kustakin uudesta tuttavasta ihan vaan tunnistaakseni.

Oheista ludetta kuvasin alta ja päältä. Tuulisella säällä oli mahdotonta saada terävää kuvaa. Vilkkaasti se liikkuikin kurjenpolven esteisessä karvametsässä. Ei ollut sille mikään ongelma kiepauttaa itsensä juuri toiselle puolelle kukanvartta kuin mistä olin kuvaamassa!

Tämä sai kovan etsinnän jälkeen nimekseen ludekärpänen. Minusta aika kaunis, ja erottuu sinipiikkiputken hopeaa vasten hyvin. Syökö kenties luteita ja on ihan peto? Talvella on ehkä aikaa näistä tarkemmin lueskella.

Kivikkokimalaisia oli oikein mukavasti, mutta hevoskimalaiset loistivat tämä kesänä poissaolollaan. Kun en niistä mitään tiedä, en osaa arvata syytäkään, kuivuus ehkä piti ne poissa. Sen sijaan nappasin maakimalaisen ihan kuvaan asti. Tai siksi sen oletan, kaljusta selästä päätellen. Tiesin, että niitä meillä on, koska löysin kivikon viereisen aidan juurelta niiden pesän maasta. Myös parista pisteestä  nurmikolla nousee kimalaisia ylös ja palaa jälleen samaan pisteeseen pesälleen.

Vieläkin on kimalaisten tunnistaminen aika heppoisissa kantimissa. Äkkiseltään en osaa sanoa onko kukassa suriseva  pörriäinen tarha- vai mantukimalainen, vai ehkä joku muu. Kun sitten etsii alan harrastajien nettikuvat vertailuun, saa vähitellen jonkin sortin varmuuden.

Kimalaiskuoriainen sen sijaan on helppo tunnistaa. Selkeät kuviot selässä ja tunnistettava väritys. Löysin sen varjopuutarhan hieman viileämmistä oloista mönkimässä tarhajaloangervon kukinnossa. Kultakuoriaisia olen kaivannut, mutta tänä kesänä niitä ei osunut yhtään ainoaa silmiini.

Tämä veijari on selvästi aprikoinut, että noin ihanasti tuoksuvaa ruusunkukkaa tulee kohta joku nuuhkaisemaan ja sieltä mettä hamuamaan. Se nököttää nurinniskoin verkossaan valmiina hyökkäämään. Mikäs siinä odottaessa, aurinko helottaa ja tuuli vähän keinuttaa.

Kesän kärpäsetkin kävivät tutuiksi. Niitähän on ihan tsiljoonittain. Isoja ja pieniä, ja tuhannen nopeita nekin. Nämä luokittelin kukkakärpäsiin.

Perhosten runsaudesta on ollut paljon juttua blogeissa. Niinpä minäkin vielä hieman hehkutan näitä ihanuuksia. Nokkosperhosia on ollut mäkimeiramit jo pari viikkoa täynnään. Neitoperhonen viihtyy myös niillä, mutta ainakin meillä se on liikuskellut tänä kesänä mieluummin varjoisamman penkin meiramissa kuin ihan porottavan auringon puolella. Sitruuna- ja lanttuperhoset ilmestyivät heti nokkosperhosen jälkeen. Ne pitivät eniten kaukasianmaksaruohosta. Uutta minulle oli kuva niitty-yökkösestä.

Tämän kesän kruunasi keisarinviitta, jonka näin ekaa kertaa. Se tuli jopa avukseni mittaamaan tulevan perhospenkin leveyttä. Hyvillä mielin yhdessä totesimme reunakiveyksen olevan suorassa.

Eli jos ei kukat kukkineet enää loistavasti loppuhelteillä, antoivat nämä eläväiset parastaan ja omalta osaltaan tekivät kesästä vielä rikkaamman.

Mikä sinun kesässäsi oli parasta?

 

Oksasahan käyttöä ja valokuvaamista

Ostinpa toissasyksynä jatkettavaan varteen oksasahan. Avot, sanon! Tähän asti olen pärjännyt kiipeämällä A-tikkaille niin korkealle kuin uskallan. Olen käyttänyt pientä pensassahaa tai kurotellut oksasaksilla. Korkeimpien oksien katkaisuun olen kaivanut esiin talon ruosteisen oksasahan about 50-luvulta. Hyvin silläkin sahaa, jos jaksaa hinkata, eikä jumita sahaansa taipuvan oksan myötä sahausuraan.

Pitkästä aikaa kevät, talviloma ja upeat kelit. Monta vuotta leikkaamattomana jököttänyt Bergius pääsi ensimmäisenä tuuheista takuistaan. Se on niin korkea, että jatkettavallakaan en ihan kaikkia haluamiani oksia saanut alas. Parempi olla ahnehtimatta liikaa kerralla, ettei se innostu kasvamaan vielä vanhoilla päivillään villisti oksapiiskuja. Tärkeintä oli, että naapurin puolelle työntyvät oksat on sahattu pois ja latvus on nyt huomattavasti ilmavampi ja kevyempi. Myös hevoskastanja sai tilaa, kun Bergius ei enää hengitä sen niskaan. Löysin jopa uuden näkymän, jota ei ennen ole ollut puutarhassamme. Pieni rako tuijalta toiselle avautui ihan vahingossa.

 

 

Seuraavana lähti monta liki vaakasuoraa kriikunan oksaa rajalta. Keväällä ei pitäisi leikata kriikunaa, mutta saattaapi olla, että seuraavaksi saha osuu sen tyveen, niin lähellä naapurin rajaa puu kasvaa. Jäisi jäljelle kumminkin vielä toinen kriikunapuu, ja marjoja on riittänyt yli tarjonnan.

Mikäs siinä sahatessa, kun korvalapuista virtaa tajuntaan Rottien pyhimys, Anneli Kannon upea kirja Hattulan 1500-luvun kirkon sisätilojen maalaamisesta. Miten eläväksi hän on saanut historian! Ehdottomasti lukemisen/kuuntelemisen arvoinen teos. Kuunnellessa oksapino kasvaa, kroppa alkaa varoitella ja tyytyväisenä jään keinuun ihailemaan työn tulosta ja kevättä.

Uusi päivä ja uutta oksaa poikki. Vanhoista oksista aloitin, mutta myös Antonovka on päässyt ylileveäksi. Vanhuuttaan oksat ovat painuneet ja tien puolelta alkavat hipoa jo katupenkkaa. Ei siinä muu auttanut, kuin pätkäistä tuoretta oksaa poikki. Saa pensasaitakin enemmän valoa. Samoin likusterisyreeni sai elintilaa. Selvästi se onkin hakeutunut Antonovkasta hieman kauemmaksi valoon ja on kasvanut kieroon. "Kieroutunut" likusteri-parka. Viime keväänä se teki yhden ainokaisen kukinnon. Toivottavasti se ei täysin tyrmistynyt tungettelijasta, vaan valoa saadessaan toipuu taas entiseen kukkarunsauteensa.

 

Seuraavana on vuorossa Syysviiru, puu jonka kaatoa olen vetkuttanut jo usean vuoden. Olen kahden vaiheilla sen kanssa. Joko juuresta poikki ja runko kukkapenkin reunukseksi tai sitten jotain ihan muuta. Se muu on vasta kehkeytymässä. Joka tapauksessa puu tekee kuolemaa sinnikkyydestään huolimatta. Ihmekös tuo, jos vilkaisee sen runkoa. Leikkelin kaikki kuivat oksat pois ja kauniin kiemuraiset oksat pääsivät esiin.

 

Oksakasat alkavat olla jo korkeita. Jonkun pitäisi saada ne katoamaan. Suorimmista leikon tukipuita ja -keppejä, osan pätkin aitavärkiksi ja osasta tulee aineksia ötökkäkotiin. Loput haketan ja käytän katteena. Mutta ei tässä vielä kaikki. Syreeniaitaan jäi viime kesänä jokunen hutera runko, jotka vielä on poistettava. Ne katkottuani tiedänkin, mitä teen loppuloman. Mutta ensin kuvaan kevättä, kuuntelen peipposten liverrystä ja lokkien kirkunaa.

 

Krookuksia tottakai. Jokunen mehiläinen ja kimalainenkin oli jo hereillä, ja nokkosperhosia näin useita. Kevätkaihonkukkaa, esikoita, tummakurjenpolvea, narsisseja tulollaan. Pioneja ja särkynyttäsydäntä alullaan.

 

Tästä se taas alkaa. Toivottavasti tulee ihana kasvukausi.

Mitä sinä suunnittelet ensi kaudelle?

 

 

Muovikukkia ja katumusharjoitusta

Uudistan kukkapenkkiä talon länsiseinustalla. Aloitin sen jo viime kesänä, tai oikeastaan tyttäreni aloitti rikkaruohojen kitkemisen jo sitä edeltävänä kesänä. Joka tapauksessa maa oli jo osittain puhdistettu ja etenin kohtuullista vauhtia, kunnes maan myöhennys tökkäsi kääntämättömään maahan ja tiiviisiin juuripehkoihin penkin keskivaiheilla. Suosista jätin loppuhomman tähän kesään.

Haaveena oli ja on tarjota mehiläisille ja perhosille taivas vertaansa vailla. Paljon mesikasveja, paljon erilaisia laakeita kukkia perhosen istahtaa, aikaisin keväällä ja myöhään syksyllä kukkivia meden tarjoajia. Kaikki hyviksi mesikasveiksi arvelemani vanhat kasvit keräsin tammen varjoon valepenkkiin mylläyksen ajaksi.

Sitten huomioni kiinnittyi talon kivijalan viereiseen kivikaistaleeseen, joka on saanut parikymmentä vuotta kerätä tuulten mukana kulkeutuvan roskan ja siemenen, kukkapenkistä vierivän mullan ja kasvien lahoamisjätteet. Minä onneton aloin taas kivenpyörittäjäksi, eikä loppua ole näkyvissä.

Keräsin isoimmat kivet viereisen polun reunaan ja keskikokoiset vanhoihin multasäkkeihin. Eniten aikaa ja päreitä meni pikkukivien seulontaan mullan ja roskan seasta. Seulotut kivet suihkutin puhtaaksi siemenistä ja pölystä ja kippasin nekin omiin säkkeihinsä. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei niitä säkkejä meikä nosta. Siinä olivat polkua tukkimassa, ovat osittain edelleen. Nättiä tuli räystäänaluseen ja selkä lauloi hoosiannaa.

Seinän vierustalla on kasvanut kivien päällä kaukasianpitkäpalkoa, joka on todellinen pörriäismagneetti varhain keväällä. Se tuli samalla hävitettyä, kun poistin siltä kivien rakoihin muodostuneen kasvualustan. Ajattelin jakavani muualla tontilla kasvavat pitkäpalot syksymmällä ja istuttavani ne takaisin paikoilleen. Enpä jakanut, enpä istuttanut.

Ostin uusia taimia ja loppusyksystä istutin ne ja parhaimmat valepenkin taimet putsattuun kukkapenkin puolikkaaseen. Tällä hetkellä penkki näyttää kovin autiolta. Miten kävikään kasvivalintojen kanssa? Mirrinminttu taitaa olla aikaisin kukkija tässä penkissä ellei tulppaaneja ja laukkoja lasketa. Muut valitut painottuvat keskikesään ja syksyyn.

Kesällä lähti suuressa riemusaatossa polun toisella puolen kasvanut valtava syreeni. Ihana kukkiessaan, mehiläisten ja perhosten suosikki. Sateella ikivanha pensas oli kuitenkin joka suuntaan oksiaan levittävä jättiläinen, ja sai viimein lähtöpassit. Samalla lähti myös seinustan tuulensuoja, huomaan vasta nyt jälkikäteen, kun penkkiä kevätviimassa tutkailen.

Toki toinen puoli penkistä on tekemättä ja täynnä uusia mahdollisuuksia asian korjaamiseen. Silti tänä keväänä minulla ei länsipenkissä ole palaakaan taivasta tarjolla talvihorroksesta herääville perhosille tai kevään ensimmäisille mehiläisille.

Jotain täytyi siis tehdä. Katuvana väkersin muutaman muovikauluksen perhosia ja pörriäisiä houkuttamaan. Jos erehtyvät tulemaan lähelle, huomaavat että kukkien keskusta tarjoaa pientä virvoitusta. Tervetuloa nauttimaan tujua nektariinia, pidot paranevat kesän mittaan.