Olen oivaltanut, miten paljon muuta elämää mahtuu pienelle tontille kasvien lisäksi. Suorastaan kokonainen uusi maailma vilistää, mönkii, pörrää ja vipeltää kasvien ympärillä. Harvoin sinne olen tullut kurkanneeksi, ja hämmästyttää aavistus, miten paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä sieltä löytyykään.
Enimmäkseen kuvaan kukintoja ja nuppuja, perennojen kasvua, kasvien sommitelmia, puutarhan ilmettä jne. Usein sattuu, että vasta kuvia purkaessani huomaan mukana tulleet muut eläväiset. Suorastaan häiritseviä olioita on eksynyt sotkemaan hienoja kukkakuviani. Ja tottakai ne ovat kuvissa epätarkkoja, vilistämässä tai pörräämässä väärässä kohtaa kuvaa.
Nyt oli aikaa, kun ei helteeltä muutakaan jaksanut, paneutua öttiäisiin ja eläväisiin. Yllättävän paljon niitä löytyykin, ja pieneltä alalta. Lähes kaikki tämän blogin kuvat on otettu kahden pisteen vaiheilta, vieläpä suurin osa kolmen perennan kukinnoista. Eläväisten suuria houkuttimia puutarhassa ovat olleet sinipiikkiputki, kaukasianmaksaruoho ja mäkimeirami. Niissä suorastaan kuhisee elämää.
Alkukesän runsaat kirvat saivat kyytiä leppäkerttujen armeijalta, ja taisivat lopulta kuivua helteisiinkin, sillä yhtäkkiä ne katosivat. Samoin kävi alkukesällä tuskailemieni hyttysten kanssa. Leppiksiä oli todella paljon, ja siirtelin niitä aitaa leikatessani jopa pois saksien tieltä. Lehtokotiloita sen sijaan ei paljoa ole näkynyt. Ovat varmaan sylen syvyydessä kosteampia kelejä odottamassa. Paitsi tämä nuljaska kiertämässä vesiastian reunaa.
Paljon löytyy tuntemattomia vierailijoita, joiden epäilee olevan ehkä pistiäisiä tai jonkin sortin koppakuoriaisia. Ulkonäöstä voi päätellä aika paljon. Aikansa kun selaamalla netin tunnistamissivustoja tai hyönteiskirjoja löytyy edes ryhmä, nimi osalle, osa jää yhä tunnistamatta. Usein olen onnistunut nappaamaan pienestä vilistäjästä vain yhden kunnollisen kuvan. Muut kuvat ovat sellaisesta kulmasta, että juuri tunnistamiseen tarvittava näkymä puuttuu. Yksi kuva ei siis riitä, ja loppulomasta aloin kuvata useampia kuvia kustakin uudesta tuttavasta ihan vaan tunnistaakseni.
Oheista ludetta kuvasin alta ja päältä. Tuulisella säällä oli mahdotonta saada terävää kuvaa. Vilkkaasti se liikkuikin kurjenpolven esteisessä karvametsässä. Ei ollut sille mikään ongelma kiepauttaa itsensä juuri toiselle puolelle kukanvartta kuin mistä olin kuvaamassa!
Tämä sai kovan etsinnän jälkeen nimekseen ludekärpänen. Minusta aika kaunis, ja erottuu sinipiikkiputken hopeaa vasten hyvin. Syökö kenties luteita ja on ihan peto? Talvella on ehkä aikaa näistä tarkemmin lueskella.
Kivikkokimalaisia oli oikein mukavasti, mutta hevoskimalaiset loistivat tämä kesänä poissaolollaan. Kun en niistä mitään tiedä, en osaa arvata syytäkään, kuivuus ehkä piti ne poissa. Sen sijaan nappasin maakimalaisen ihan kuvaan asti. Tai siksi sen oletan, kaljusta selästä päätellen. Tiesin, että niitä meillä on, koska löysin kivikon viereisen aidan juurelta niiden pesän maasta. Myös parista pisteestä nurmikolla nousee kimalaisia ylös ja palaa jälleen samaan pisteeseen pesälleen.
Vieläkin on kimalaisten tunnistaminen aika heppoisissa kantimissa. Äkkiseltään en osaa sanoa onko kukassa suriseva pörriäinen tarha- vai mantukimalainen, vai ehkä joku muu. Kun sitten etsii alan harrastajien nettikuvat vertailuun, saa vähitellen jonkin sortin varmuuden.
Kimalaiskuoriainen sen sijaan on helppo tunnistaa. Selkeät kuviot selässä ja tunnistettava väritys. Löysin sen varjopuutarhan hieman viileämmistä oloista mönkimässä tarhajaloangervon kukinnossa. Kultakuoriaisia olen kaivannut, mutta tänä kesänä niitä ei osunut yhtään ainoaa silmiini.
Tämä veijari on selvästi aprikoinut, että noin ihanasti tuoksuvaa ruusunkukkaa tulee kohta joku nuuhkaisemaan ja sieltä mettä hamuamaan. Se nököttää nurinniskoin verkossaan valmiina hyökkäämään. Mikäs siinä odottaessa, aurinko helottaa ja tuuli vähän keinuttaa.
Kesän kärpäsetkin kävivät tutuiksi. Niitähän on ihan tsiljoonittain. Isoja ja pieniä, ja tuhannen nopeita nekin. Nämä luokittelin kukkakärpäsiin.
Perhosten runsaudesta on ollut paljon juttua blogeissa. Niinpä minäkin vielä hieman hehkutan näitä ihanuuksia. Nokkosperhosia on ollut mäkimeiramit jo pari viikkoa täynnään. Neitoperhonen viihtyy myös niillä, mutta ainakin meillä se on liikuskellut tänä kesänä mieluummin varjoisamman penkin meiramissa kuin ihan porottavan auringon puolella. Sitruuna- ja lanttuperhoset ilmestyivät heti nokkosperhosen jälkeen. Ne pitivät eniten kaukasianmaksaruohosta. Uutta minulle oli kuva niitty-yökkösestä.
Tämän kesän kruunasi keisarinviitta, jonka näin ekaa kertaa. Se tuli jopa avukseni mittaamaan tulevan perhospenkin leveyttä. Hyvillä mielin yhdessä totesimme reunakiveyksen olevan suorassa.
Eli jos ei kukat kukkineet enää loistavasti loppuhelteillä, antoivat nämä eläväiset parastaan ja omalta osaltaan tekivät kesästä vielä rikkaamman.
Mikä sinun kesässäsi oli parasta?
