Näytetään tekstit, joissa on tunniste kimalainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kimalainen. Näytä kaikki tekstit

2021-08-04

Jokin hyönteinen, pistiäinen, kimalainen, perhonen,...

Loma tuli otettua rennosti. Oli aikaa istahtaa kuuntelemaan lintujen piipitystä ja kimalaisten surinaa. Kun puutarha helteissä vähitellen menetti parhaan kukkien hehkun, aloin huomata kukkapenkkien muun elämän. Ensin tulivat kimalaiset, joita tänäkin vuonna olen kamerani kanssa jahdannut tavallista enemmän, sitten perhoset runsaina esiintyminä. Ja sitten ne kaikki muut, joita osaan määrittää vain luokkiin hyönteinen, ötökkä, jne.

Olen oivaltanut, miten paljon muuta elämää mahtuu pienelle tontille kasvien lisäksi. Suorastaan kokonainen uusi maailma vilistää, mönkii, pörrää ja vipeltää kasvien ympärillä. Harvoin sinne olen tullut kurkanneeksi, ja hämmästyttää aavistus, miten paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä sieltä löytyykään.

Enimmäkseen kuvaan kukintoja ja nuppuja, perennojen kasvua, kasvien sommitelmia, puutarhan ilmettä jne. Usein sattuu, että vasta kuvia purkaessani huomaan mukana tulleet muut eläväiset. Suorastaan häiritseviä olioita on eksynyt sotkemaan hienoja kukkakuviani. Ja tottakai ne ovat kuvissa epätarkkoja, vilistämässä tai pörräämässä väärässä kohtaa kuvaa.

Nyt oli aikaa, kun ei helteeltä muutakaan jaksanut, paneutua öttiäisiin ja eläväisiin. Yllättävän paljon niitä löytyykin, ja pieneltä alalta. Lähes kaikki tämän blogin kuvat on otettu kahden pisteen vaiheilta, vieläpä suurin osa kolmen perennan kukinnoista. Eläväisten suuria houkuttimia puutarhassa ovat olleet sinipiikkiputki, kaukasianmaksaruoho ja mäkimeirami. Niissä suorastaan kuhisee elämää.

Alkukesän runsaat kirvat saivat kyytiä leppäkerttujen armeijalta, ja taisivat lopulta kuivua helteisiinkin, sillä yhtäkkiä ne katosivat. Samoin kävi alkukesällä tuskailemieni hyttysten kanssa. Leppiksiä oli todella paljon, ja siirtelin niitä aitaa leikatessani jopa pois saksien tieltä. Lehtokotiloita sen sijaan ei paljoa ole näkynyt. Ovat varmaan sylen syvyydessä kosteampia kelejä odottamassa. Paitsi tämä nuljaska kiertämässä vesiastian reunaa.

Paljon löytyy tuntemattomia vierailijoita, joiden epäilee olevan ehkä pistiäisiä tai jonkin sortin koppakuoriaisia. Ulkonäöstä voi päätellä aika paljon. Aikansa kun selaamalla netin tunnistamissivustoja tai hyönteiskirjoja löytyy edes ryhmä, nimi osalle, osa jää yhä tunnistamatta. Usein olen onnistunut nappaamaan pienestä vilistäjästä vain yhden kunnollisen kuvan. Muut kuvat ovat sellaisesta kulmasta, että juuri tunnistamiseen tarvittava näkymä puuttuu. Yksi kuva ei siis riitä, ja loppulomasta aloin kuvata useampia kuvia kustakin uudesta tuttavasta ihan vaan tunnistaakseni.

Oheista ludetta kuvasin alta ja päältä. Tuulisella säällä oli mahdotonta saada terävää kuvaa. Vilkkaasti se liikkuikin kurjenpolven esteisessä karvametsässä. Ei ollut sille mikään ongelma kiepauttaa itsensä juuri toiselle puolelle kukanvartta kuin mistä olin kuvaamassa!

Tämä sai kovan etsinnän jälkeen nimekseen ludekärpänen. Minusta aika kaunis, ja erottuu sinipiikkiputken hopeaa vasten hyvin. Syökö kenties luteita ja on ihan peto? Talvella on ehkä aikaa näistä tarkemmin lueskella.

Kivikkokimalaisia oli oikein mukavasti, mutta hevoskimalaiset loistivat tämä kesänä poissaolollaan. Kun en niistä mitään tiedä, en osaa arvata syytäkään, kuivuus ehkä piti ne poissa. Sen sijaan nappasin maakimalaisen ihan kuvaan asti. Tai siksi sen oletan, kaljusta selästä päätellen. Tiesin, että niitä meillä on, koska löysin kivikon viereisen aidan juurelta niiden pesän maasta. Myös parista pisteestä  nurmikolla nousee kimalaisia ylös ja palaa jälleen samaan pisteeseen pesälleen.

Vieläkin on kimalaisten tunnistaminen aika heppoisissa kantimissa. Äkkiseltään en osaa sanoa onko kukassa suriseva  pörriäinen tarha- vai mantukimalainen, vai ehkä joku muu. Kun sitten etsii alan harrastajien nettikuvat vertailuun, saa vähitellen jonkin sortin varmuuden.

Kimalaiskuoriainen sen sijaan on helppo tunnistaa. Selkeät kuviot selässä ja tunnistettava väritys. Löysin sen varjopuutarhan hieman viileämmistä oloista mönkimässä tarhajaloangervon kukinnossa. Kultakuoriaisia olen kaivannut, mutta tänä kesänä niitä ei osunut yhtään ainoaa silmiini.

Tämä veijari on selvästi aprikoinut, että noin ihanasti tuoksuvaa ruusunkukkaa tulee kohta joku nuuhkaisemaan ja sieltä mettä hamuamaan. Se nököttää nurinniskoin verkossaan valmiina hyökkäämään. Mikäs siinä odottaessa, aurinko helottaa ja tuuli vähän keinuttaa.

Kesän kärpäsetkin kävivät tutuiksi. Niitähän on ihan tsiljoonittain. Isoja ja pieniä, ja tuhannen nopeita nekin. Nämä luokittelin kukkakärpäsiin.

Perhosten runsaudesta on ollut paljon juttua blogeissa. Niinpä minäkin vielä hieman hehkutan näitä ihanuuksia. Nokkosperhosia on ollut mäkimeiramit jo pari viikkoa täynnään. Neitoperhonen viihtyy myös niillä, mutta ainakin meillä se on liikuskellut tänä kesänä mieluummin varjoisamman penkin meiramissa kuin ihan porottavan auringon puolella. Sitruuna- ja lanttuperhoset ilmestyivät heti nokkosperhosen jälkeen. Ne pitivät eniten kaukasianmaksaruohosta. Uutta minulle oli kuva niitty-yökkösestä.





Tämän kesän kruunasi keisarinviitta, jonka näin ekaa kertaa. Se tuli jopa avukseni mittaamaan tulevan perhospenkin leveyttä. Hyvillä mielin yhdessä totesimme reunakiveyksen olevan suorassa.

Eli jos ei kukat kukkineet enää loistavasti loppuhelteillä, antoivat nämä eläväiset parastaan ja omalta osaltaan tekivät kesästä vielä rikkaamman.

Mikä sinun kesässäsi oli parasta?

 

2021-07-03

Paahdepenkin uudet perennat

 


Paahdepenkin taimet talon länsiseinustalla ovat kasvaneet muotoonsa. On ensimmäinen kesä istutusten jälkeen. Kesäkuu oli penkin kasveille varsinainen happotesti. Ne pärjäävät, jotka paahteen kestävät, sillä paahdepäiviä on tänä kesänä riittänyt. Osa kasveista on loppuiltapäivästä lurpallaan, mutta yön viileydessä nostetaan taas päät ylös aurinkoon.



Runsaat sateet ukkoskuurojen myötä taisivat ne pelastaa, ja ehkä paksu kerros maata, joka ei uumenistaan ihan heti paahdu saharaksi. Maa on ravinteiltaan köyhää, joten rehevää tupasta sieltä ei pitäisi nousta.


Kasvivalinnat ei ihan menneet niin kuin suunnittelin. Odotin taimista runsaampia ja täyteläisempiä kukintoja. Johtuneeko ajoittain runsaasta vedensaannista, sillä näistä(kin) tuli korkeita hujoppeja. Valitsin kyllä myös korkeita perennoja. Tai sitten olen vain kärsimätön, enkä malta antaa kasvulle aikaa rehevöityä. Uuden penkin kukoistukseen kun menee se 2-3 vuotta, joten ehkei tässä ole vielä hätää.



Tavoittelin ketomaisuutta, luonnonmukaisempaa, tuulessa huojuvaa, auringossa loistavaa perhosten ja kimalaisten täplittämää oikeaa heinäkuun auvoa. No, tänään on vasta 3. heinäkuuta. On siis aikaa. Unohdin kokonaan pörriäismagneetit polun toisella puolen. Siellä on sellaiset pörriäisbileet, ettei vaatimaton kukkaketo niitä houkuta. Vasta, kun nurmikon valkoapilat, köynnöshortensia ja likusterisyreeni ovat parhaat metensä antaneet, alkaa paahteen penkissäkin elämä. Vähitellen kimalaiset ovat tännekin eksyneet.


Paahdepenkki on vasta osittain valmis. Alkupäästä penkkiä puuttuvat vielä kaunopunahatut ja hieman loistosalviaa voisi lisätä. Molempia on kasvamassa kasvimökissä. Uskokaa tai älkää, niillä on siellä viileämmät olot kuin jos olisivat tässä penkissä. Loppupää penkistä on tämän kesän puutarhatöiden listalla. Se on edelleen rikkakasvien valtakunta. Toivottavasti hieman helteet hellittävät lomaan mennessä, etten itse paahdu seinustalle.



Mitä istuttaisin loppupäähän penkkiä? Paikka on vaativa: paahdetta seinänvierustalla, pahasti rikkaruohottunut alusta, polku penkin edessä.

2020-05-29

Kuurot korvat ja meden tuoksu

Hedelmäpuiden ja marjapensaiden kukkiessa etsin katseellani pörriäisiä niiden lähettyviltä. Johtuneeko tuulista, alkukevään koleasta säästä vai pörriäisten vähentymisestä, mutta kovin kankean oloisesti ne ovat kömpineet tänä keväänä mesiapajille. Kyllä mehiläisiä ja kimalaisia on, mutta vähänlaisesti. Jätin nurmikkoa leikkaamatta tarjotakseni voikukkia, mutta niissäkin on kovin hiljaista. On keväitä, jolloin on ollut tunkua samalla kukalle.


Helpotuksesta kumminkin huokaan, kun parin lämpimän päivän jälkeen pörriäisiä on enemmän ja niiden surina saa minutkin hyrisemään. Siinä on sama tyytyväisyysvaikutus kuin kissan kehräyksessä, rauhoittava, rentouttava ja vakuuttava ääni: kaikki on hyvin. Kuurokaan en ole.


Ensimmäistä kertaa villi kirsikkapuuni on täynnään kukkia ja vain jokunen mehiläinen kiertelee sen kukissa. Ihmettelen, eikö puu osaa houkutella pörriäisiä luokseen. Onko vika kukissa? En haista niiden tuoksua, ja mieleen tulee jo itse ryhtyä mehiläiseksi. Kukinta on hetkessä ohi. Muutama kaunis aurinkoinen päivä ja jo on ruskeaa terälehtien laitamilla. Ehkä jokunen mehiläinen riitti, nähtäväksi jää.

Tämä lienee peltokimalainen??

Toisin on kaukasianpitkäpalon kukilla. Sen meden tuoksu täyttää koko puutarhan, vaikka kasvia on vain parissa paikkaa. Vielä pitkään tuoksun hälvettyäkin sen ympärillä pörrää kymmenittäin mehiläisiä ja kimalaisia. Kävikö niin, että juhlat on siellä, missä on parhaat tarjoilut?

Vasu täynnä, mutta kukan nielun pohjalla on vielä jotain.

Luepa Ylen juttu kasvien taidosta kuulla. Vuoden vanha julkaisu, mutta yhä mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Onkohan kaukasianpitkäpalolla parempi kuulo?

Suloisia surinoita viikonloppuun!