Kukkiva kiviympyrä

Alkukesällä esittelin kiviympyrälle itsekseen levinneitä perennojen ja rikkakasvien taimia. Tuumailin tuolloin joitain jättäväni ja joitain kitkeväni. Näin teinkin. Lupasin joskus kertoa, miltä näytti keskikesällä, kun säästetyt taimet kukkivat.

Viereisistä kukkapenkeistä ympyrälle vaeltavat lähinnä akileijat ja kaukasianmaksaruoho. Akileijoja on kahta väriä, lähinnä sinistä alppi- ja vihreänvalkoista lehtoakileijaa. Jälkimmäinen taitaa olla 'Green Apples'. Erityisesti alppiakileija on joukolla hakeutunut valoisampaan kohtaan pois kukkapenkin varjoista. Eikä minua haittaa, kun ovat sopivasti vähän sivussa, eivätkä ihan jaloissa pyöri.

Toisin kävi harakankellon kanssa. Se todella valtasi alueen ja sain sovittaa askeleeni miten parhaiten taisin. En hennonut taittaa hentoja kukkia. Ihan kellomerta en kesällä saanut, mutta sellaisen harvaakin harvemman heinikon sinililoin kellokukin. Istumapaikankin ne lopulta valtasivat!

Kuin myös sinipiikkiputki. Se valtasi rautapenkkini toisen päädyn. Sen piikeille sanoin ei, samoin sen kavereille. Niille tuli lähtöpassit varovasti kaivaen ja kivien väleistä hivuttaen taimiruukkuihin varttumaan. Onneksi huomasin pikkutaimet tarpeeksi ajoissa. Nyt ne on istutettuina paahdepenkkiin siellä jo isoiksi kasvaneiden seurassa. Siirsin kivimaisemista myös pari lehtosalviaa paahdepenkkiin.

Kiviympyrän pohjoisreunalla, ympyrän ulkopuolella kasvaa kivikkokilkkaa. Tänä kesänä se keksi kiivetä ympyrän reunaa kiertäville kiville. Olen varma, että sillä on suunnitelmia levittäytyä ympyrän keskustaa kohti.

Mäkitervakko on melko aikainen kukkija. Se hädin tuskin pysyy sille varatussa kohdassa kiviympyrän portaan vieressä, vaan sinkoilee siemeniä yllättävän paljon ja laajalle. Sitä kitken joka kesä. Nyt jätin muutaman kukkavarren lehtoakileijan seuraksi. Kukinnan jälkeen saksin kaikki siemenkodat pois, mutta silti taisi ziljoona minimaallisen pientä siementä luikahtaa kivien rakosiin.

Ympyrä viettää hieman kohti eteläreunaansa, jossa kosteuden takia tuntuu olevan parhaimmat itämismahdollisuudet. Kitkennästä huolimatta paikka oli kuin turkkia ja niittyhumalat kaivoinkin ylös heti niiden kukittua. Ketoneilikan yritin säästää, mutta rapatessa roiskuu, joten saapi nähdä mitä tuossa ensi kesänä kasvaa.

Yleiskuvaa en harakankelloista näemmä ole ottanut, tässäkin kuvassa ne näkyvät lähinnä vihertävinä varsina ympyrän varjoissa. Ensi kesän tavoite onkin saada hieman karsittua yllä olevaa omenapuuta, jotta valo lisääntyisi sen alla olevaan perennapenkkiin. Ehkä kiviympyrä tulee palautettua varsinaiseen tarkoitukseensa, tasaiseksi kivierämaaksi, jossa voi istuksia ihailemassa seulanpääkivien sileitä pintoja ja kivien värierojen muodostamaa kuviota. Nythän sitä ei sekamelskassa hahmota ellei sade tehosteväärjää kivien pintaa.

 

Harlow Carr - Heinien huojuntaa

Vieläkö jaksatte tirkistellä Harlow Carrin puutarhan korkeiden kasvustojen läpi? On kesäreissun kolmas postaus luvassa. Aiemmat puutarhavierailun tuotokset löydät jutun lopusta.

Perennapenkeissä oli käytetty paljon heiniä ja korkeita perennoja. Niistä tuli hieman preerian tai jopa savannin tuntua. Heinät antoivat mukavasti ryhtiä ja vaihtelua kukkaisiin istutuksiin. Tuulen huojuttaessa korsia kuului hentoa kahinaa ja rapinaa.

Nyt mennään alueelle, josta tiedän tuskin mitään, joten turha odottaa minulta heinille nimiä. Vasta nyt huomaan, että istutusalueilla ei kasveille ollut laitettu nimilappuja. Opetustarhassa niitä näkyi joka lajin juurella, mutta nämä laajat istutukset olivat vailla kylttejä. Ehkä ne olisivat häirinneet silmää... No, joka tapauksessa heinäkasvustoissa on jotain hyvin rauhoittavaa.

Korkeiden kasvien lomitse on viehättävää kurkkia. Mitä hennompi kasvi, sitä hienovaraisemmin se peittävät näkyvyyttä. Kevyet ja ilmavat korret ja herkät "jotkin" (loppuu sanavarasto) ovat kuin pieniä kelloja tuulen mukaan kilkattamassa. Tällä heinällä ne näkyvät erityisen kauniisti taustan peruukkipensaan värejä vasten. Etualan tädykkeiden tähkät raskaampina muodostavat oman keinuntarytminsä.

Tätäkään heinää en tunnista, mutta se oli huomiota herättävän suora kasvutavaltaan ja sen ruskeat tähkät olivat pitkiä. Olen nähnyt myös Suomessa. Hauskasti verbenan kukkavarret työntävät viistoja sivuversoja heinän selkeän pystysuoria korsia vasten. Etualan kellanruskeita ruskosormustinkukkia näin ison ryhmän samaisen ruohon kanssa yhdessä. Oli niin soma näky, että olen unohtanut kuvata.

Kukkiessaan tämä on varmasti ollut kaunis. Kukinnan tässä vaiheessa en oikein tiedä pidänkö vai en. Minua tässä viehätti pallomaiset laukat ja jo kukkineiden kukkien (mitä lie?) kauniit lilat siemenkodat. Epäilen, että kasvusto heittää ylleen punaisen viitan syksyn edetessä.

Paitsi heinien, myös perennojen läpi voi kuikuilla. Tässä taitaa olla herkkä kesäkynttilä, hento ja hempeä. Taustalla salviaa ja olisko kauempana rantakukkaa. Värit on taas niin täydelliset, että pistää huokaamaan.

Eikä tarvitse olla kukassa, voi olla jo ruskettuneita pörröisiä tähkiä (taaskaan en tiedä mitä nämä ovat!). Hauskan näköisiä patukoita joka tapauksessa, eikä minulle tulisi mieleenikään, että leikkoisin noita kukinnan kuihduttua. Kivasti sointuvat taustan erilaisiin heiniin ja salvioihin.

Pienikin on sievää. Kasvuston läpi kurkkiakseen täytyy vain vähän kumartua. Tumman lila salvia muodostaa kivan verkoston vaaleiden maksaruohojen ylle. Terälehtien jälkeen jää vielä vaaleamman lilat kehälehdet kasvustoa koristamaan koko syksyksi.

Tässä ryhmässä oli mielestäni hallittu kauniisti kasvien eri korkeuksia. Meiltä ei ehkä noin korkeaa purppuraversoista ängelmää löydykään, kolmanneksen korkeampaa kuin virginiantädyke. Jopa ranskantulikukat näyttävät ylväine soihtuineen ängelmään nähden melko matalilta. Pari etualan keihäsmäistä heinätupasta selvästi kurottelevat isompiensa lailla korkeuksiin! Olisko aivan etummaisena hanhikkia, soman vaaleanpunaista kumminkin. Voisi olla kurjenpolveakin.

Munkkineilikan nimi oli pitkään kadoksissa, kun tätä kuvaa ihmettelin. Meillä se ei taida ihan noin korkeaksi kasvaa, mutta kuvassa on soma kuin mikä ajuruohon ja heinien seassa. Taustan kukat ovat parhaimman kukintansa antaneet ja jäljellä on pitkiä kiemuraisia varsia. Oikeanpuoleinen taustakasvi voisi olla jälleen jotain salviaa?

Tämän äärelle olisin halunnut ennättää viikkoa aikaisemmin. Yhdistelmä täytyy laittaa mielenviereen ja kokeilla uudemman kerran. Minulla nimittäin oli sinipallo-ohdake ja etelänruusuruoho samassa istutuksessa, mutta toinen jäi varjoon ja toinen auringonpaisteeseen, joten ne ei koskaan kohdanneet yhdessä kukkivina. Nyt olen siirtänyt etelänruusuruohon aurinkoisempaan paikkaan toisaalle, joten ne eivät kohtaa välimatkan takia. Mutta johonkin uuteen istutukseen tulevassa näitä voisi yhyttää.

Syvän luumunpunaisen, vihreän, luonnonvalkoisen ja heinänruskean väreissä on jotain kiehtovaa, jopa jännittävää. Minua ilahdutti, että ei se ole Yorkshiressäkään syyskimikki 'Brunette' sen edempänä heinäkuun puolivälissä kuin meillä pohjolassa. Mutta heillä onkin sitten tajuttoman pitkä ja lämmin syksy odottaa kukkavanan puhkeamista kukkaan, meillä ei.

Salviaa, tähkäverbenaa ja taustalla kullanhohtoisia heinänkorsia. Ehkä perovskiaa tuo sininen laikku. Salvioita tuntui olevan montaa väriä ja korkeutta. Ihan eri määrissä kuin meillä.

Erilaiset laukkojen siemenpallot kelluvat lehdistön yllä. Samoin loistosalvian suojuslehdet näkyvät kauniina soihtuina vielä pitkään kukinnan jo kuihduttua. Jos oikein tarkkaan tihrustaa, nousee keskeltä muutama ruskosormustinkukka.

Tämä on kiehtonut minua ehkä kaikkein eniten. Niin korkeaa ja niin matalaa, verbenaa ja paikallista kanervaa. Mukavasti vastavärit. Olen miettinyt, onnistuisiko tuon toteuttaminen keltaisen maksaruohon kanssa. Tai jos haluaisi hempeämpänä, niin alla voisi olla kissakäpälämatto. Silloin ei haittaisi, vaikka kukinta osuisi eri aikaan, kun kissankäpälien lehdet ovat kauniin harmahtavan vihreät. Hyvin yksinkertainen ja vaikuttava istutus.

Samaa verbenaa vielä puolikorkeiden kumppaneiden kanssa. Asteria ja maksaruohoa. On se ylväs ja selkeän ryhdikäs kasvi. Vaikka tuossakin on runsaasti taimia, yleisvaikutelma jää ilmavaksi ja kevyeksi. On jo pian verbenan kylvämisen aika.

Sitten oli näitä vihneisiä todella koristeellisia heiniä. Niiden liikettä ja huojuntaa tuulessa oli ilo katsella. Vihnetukko ottaa herkästi pienenkin tuulen värähdyksen vastaan, mutta hyvin se oli pysynyt lakoamatta pystyssä. Onnistuuko meillä vastaavan oloiset koristeheinät, vai pitääkö ryhtyä viljelemään ohraa? Taustalla kasvoi jokin hernemäinen keltakukkainen erittäin pysty kasvi. Jäi sekin tuntemattomaksi.

Iso penkki virginiantädykettä, joukossa jokunen luonnon (vai tarkoituksella istutettu) maitohorsma sekä etualan mykerökukkainen kasvi. Selkeä, suorastaan yksioikoinen tausta nosti mykerökukkaisen kasvin piirteet hienosti esiin. Mietin, oliko tädykemerellä tarkoitus hälventää takana olevan rakennuksen kolmiorivin hallitsevuutta. Ehkä.

Näitä mietteitä heinistä. Jos tunnistat jonkun heinän kuvista, niin kerro. Kuvat on kuvattu heinäkuun jälkipuoliskolla. Huomasin uuden videon, josta näkyy millainen Harlow Carr oli viime  syyskuussa. Melkein kuin oikeasti pääsisi paikalle.

Aiemmat Harlow Carr -postaukseni:

Puutarhasuunnittelun juhlaa

Värien sinfonia

Sitten vielä ilouutinen. RHS (Royal Horticultoral Society) on avannut uuden puutarhan nimeltään Bridgewater aivan Manchesterin tuntumaan.

 

 

Helmet-lukuhaaste 2022

Kuuntelen kirjoja todella paljon. Oikeastaan aina, kun tilanne sallii. Työmatkoilla, kävellessä, tiskikonetta täyttäessä tai ruokaa laittaessa on laput korvilla, usein myös puutarhassa. Silloin en tosin kuule lintujen laulua, mikä keväisin saa minut vaikean valinnan eteen. Kotityöt ovat saaneet uutta buustia, kun samalla voi kuunnella mieleistä tarinaa.

Nautin, miten maailmat rakentuvat vähitellen kirjan edetessä, miten henkilöt muotoutuvat taitavien kirjoittajien antamista pienistä vihjeistä. Kirjojen henkilöihin voi samaistua, erilaiset ihmiskohtalot ja tarinat kiehtovat, ja huomaamattaan kirjoista voi oppia uutta. Olen alkanut myös tarkastella kirjojen rakennetta, miten juoni kulkee, mitä asioita kerrotaan ensin, mitä jää kuulijan pääteltäväksi.

Rankkaan kuuntelemani kirjat asteikolla 1-5. Käytännössä 5 on erinomainen, 4 hyvä ja 3 kohtalainen, tason 2-1 kirjat jäävät kesken. Ehkä jokusen huonomman kirjan olen periaatteesta kuunnellut viimeiseen sanaan asti antaakseni loppurivien yllättää, mutta usein jo melko alussa huomaa, puhutteleeko kirja tai onko siinä vetoa, joka saa kuuntelemaan lisää. Helmet-haaste oli oikeastaan vain alkusysäys kirjata ylös vuoden aikana luetut tai kuunnellut kirjat. Itse haasteen kohdille en ole vaivautunut kirjoja sovittelemaan. Sen sijaan muiden listauksia kirjavuodesta tutkin mielelläni ja poimin kiinnostavilta vaikuttavat kirjat listalleni.

Eniten kuuntelen eri aikoihin sijoittuvia romaaneja, nautin aikalaiskuvauksista, mutta myös ihan tietopuolisesta historiasta. Erityisesti kirjojen kannet tuntuvat kohdallani toimivan houkuttimena tallentaa kirja lukulistalle. Onnistunut kirjan kuvitus tukee sen taakseen kätkemää sisältöä. Tämän jutun kuvat ovat Storytelin kirjaesittelyistä.

Parhaat vitosen arvoiset vuonna 2022 kuuntelemani kirjat:

Kristina Carlsson: Eunukki 

Vanha, jo palvelunsa suorittanut hovieunukki pohtii elämäänsä 1100-luvun Kiinassa, hovin tapahtumia ja juonitteluja, sekä mietteidensä ohessa nauttii lintujen katselusta.

 

Zadie Smith: Kauneudesta

Etnisesti erilaiset perheet ja niiden tekemät valinnat pääsevät tarkkanäköisen Smithin huumorin kohteeksi. Aiheena kauneus tosin on vakava asia.

 

Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti

Enää en ihmettele, miksi Hirvisaaren kirjat ovat suosittuja. Viime sotiin sijoittuva tarina, osana Lehmusten kaupunki -sarjaa.

 

Douglas Stuart: Shuggie Bain

1980-luku Glasgow, karhean kaunis kertomus pojasta, joka viimeiseen asti huolehtii alkoholisoituvasta äidistään.

 

Maggie O'Farrel: Varoitus tukalasta helteestä

Lontoo 1976. Perheenisä lähtee ostamaan lehteä ja katoaa sille tielleen. Perheen kriisi, jossa kaikilla osapuolilla on selityksensä tapahtuneeseen. Ja tukala helle.

 

Katleena Kortesuo: Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui?

Julkaisuista poimituin esimerkein ruoditaan, miten mm. kritiikittömyys ja huonot journalistiset tavat ovat pesiytyneet mediaan.

 

Riikka Pulkkinen: Lumo

Jatkosota, kirjeitä, kaipausta, surua, kotirintama ja venäläisiä sotavankeja.

 

Anna Gavalda: Kimpassa

Sympaattinen kertomus ystävyydestä, auttamisesta ja rakkaudesta.

 

Leila Slimani: Kehtolaulu

Trilleri perheen lastenhoitajasta, jota lapset ja koko perhe rakastavat, mutta joka ei olekaan sitä miltä päälle päin näyttää. Samalta kirjailijalta lukemani Toisten maa on myös erinomaisen suositeltava kirja.

Mukavia lukuhetkiä!  Ja hyvää uutta vuotta!