Päivänkakkaroita ja päivänpaistetta

 

Iloista ja rentoa juhannusta! 

Elämää kiviympyrällä

 

Kun rakentaa katekankaiden päälle kiviympyrän ja tiivistää kivien väliin kivituhkan, herkästi uskoo ettei sieltä hetkeen mikään nouse. Turha luulo. Kasvu saa harvoin alkunsa kivien rakosista; se satelee ilmasta, lentää tuulen mukana, roiskuu ruohonleikkurista tai trimmeristä, putoaa lintujen ulosteissa, tai laskeutuu sateenvarjona voikukan tapaan.

Pari vuotta kestää Ruususen uni ja herätessä tapaakin monenmoista tuttua ja vierasta asukkia. Muutaman voikukan taimen nappaisee pikaisesti ohi kulkiessaan. Samoin käy lemmikeille, joita muutenkin kasvaa joka puolella pihaa. 

Harakankellosta olen vuosia ollut innoissani. Se on somasti kasvanut kiviympyräni laidalla, koristanut ja samalla rikkonut nurmikon ja kiviympyrän rajaa. Tänä vuonna se harppasi suoraan kiviympyrälle. Pikkuruisia taimia siellä täällä, tarkemmin katsoen kaikkialla. Silti taidan jättää sen kasvamaan. Haluan nähdä, miltä kiviympyrä näyttää, jos/kun harakankello kansoittaa sen.

On kasveja, jotka vievät koko käden, jos sormen antaa. Olen melko varma, että tämän maitikan kasvupaikka on jossain muualla. Kitkin sen viime kesänä juuriaan myöten, ja hokkus-pokkus, se on tänä vuonna entistä ehompi ja kasvaa huomattavasti laajemmalla alueella. Kivien raoista sitä on todella hankala kaivaa ylös ja juuret katkeavat herkästi. Sinänsä nätti, kauniit ja oikein tiiviit lehtituppaat, kukat keltamaitikan tapaiset. Väittäisin, että on voikukkaan verrattuna todellinen pahis.

Kädenryöstäjiin taitaa kuulua tämäkin maata matava, yhdestä pisteestä joka suuntaan kurottava rikkaruoho. Sen jokaisen verson päähän tulee sinililoja pieniä kukkia, ja leviämistaktiikkana näyttääkin olevan levitä vuodessa verson pituuden verran joka suuntaan. En tunnista, enkä välitäkään, sillä se on joutunut kitkettävien listalle huonon käytöksensä takia. Älkää vain sanoko, että olisi harvinainen.

Mäkitervakon hyväksyin vuosien myötä osaksi kiviympyrän vakioasukkaita. Se on niin tavattoman sitkeä, ettei sille ollut vastaansanomista. Päinvastoin, olen siirtänyt sitä uuteen paikkaan puutarhan toiselle puolelle valloittamaan maailmaa. Levitköön siellä ja ilahduttakoon kukillaan. Vaikka taimia siirsin, ei tuppaat paljoa pienentyneet kiviympyrän laidalla. Kitkettävä on jälleen, sillä uutena yrittäjänä kurottelee kurjenpolvi päätään. Taidanpa yrittää siirtää sen parempaan paikkaan.

Kovia yrittäjiä ovat koivut ja vaahterat. Onneksi niitä on toistaiseksi osunut kohdalle harvakseltaan, mutta joka vuosi kitken kumpaistakin. Vahvistuessaan sirkoista taimiksi niillä onkin yhtäkkiä pitkät juuret syvällä kivien raoissa. Hieskoivua en kumminkaan ajatellut tarvitsevani. Puutarhani trimmaaja on näköjään huolehtinut jo lannoituksestakin.

Herukkapensaitakin tontilla on riittävästi, joten tämä taimi saa lähtöpassit kesäkukkaruukun tyveltä. Sieltä, ruukun aluslautasen alta pusketaan voimalla maailmaan. Ei paljoa aluslautasen sirpaleet pidättele. Herukka, karviainen, vadelma,.. Ainoastaan vadelmaa olen harkinnut ottavani talteen, mutta senkin taidan ostaa mieluummin puhtaana taimena tarhalta.

Sitten on joukko karkureita. Mäkitervakon tapaan kaukaasianmaksaruoho on varsin halukas levittäytymään laajalle alueelle. Se ryömii kukkapenkistä kiviympyrän pinnalle ymmärtämättä mitään rajoista. Kohti kuumempaa porotusta tuntuu olevan sen leviämissuunta. Valloitusta en pistä pahakseni, kunhan jonkinlaisessa kurissa pysyy. Matalana maanpeittona sen hyväksyy paremmin kuin korkeana kasvavat valloittajat. No, kasvaahan ympyrällä nyt korkeat harakankellot ja mäkitervakot.

Oikeastaan ihan sääliksi käy alppiakileijoja, jotka ovat joukoittain lähteneet maanpakoon omenapuun ja köynnöshortensian luomasta synkästä varjosta. Niille olen joutunut antamaan anteeksi leviämisen, ja ihan selvästi tätä porsaanreikää on käytetty hyväksi. Enkä ole reikää tukkinut kuin parina ensimmäisenä vuonna, kun taimia alkoi ilmestyä. Koska eivät kuki palautettuina kukkapenkin varjoon, kukkikoot sitten kiviympyrällä, johon aurinko ajoittain paistaa. Saattaapa siihen tipahtaa jokunen pisara vettäkin, kun yllä oleva lehvästö on siinä kohtaa harvempaa. Ja itse asiassa, siellä varsinaisessa kukkapenkissähän ei oikein mikään muukaan kuki. Penkki odottaa uusia ideoita totaalivarjon ja kuivan paikan kasveista.

Mitä sanoa yksittäiselle rentoakankaalille, joka soman sinisenä nököttää rautapenkin alla. No, kuki nyt, kunhan et tavaksi ota. Tai mitä tehdä somille ratamoille tai suikeroalpille, jotka ovat oikeasti kauniita kasveja. Yksittäisinä nämäkin tässä nököttävät, tänä vuonna siis. Ensi vuonna niitäkin taitaa olla enemmän.

Oikea sammal on suosikkini, ja se saa ehdottomasti jäädä. Erityisesti tämä, kauniita tähtiä muodostava laji, joka ehkä on karhunsammal (???). Se on sopivan matala ja pienikasvuinen ja täyttää vain kivien välit jättäen kauniit kivet näkyviin. Lähes samalla tavalla käyttäytyy haarikko, joka helakan vihreänä on varsin soma ilmestys. Jos se leviää liikaa, sitä on helppo kitkeä pois.

Ehdottomasti kitkettäviä voikukkien lisäksi ovat siankärsämöt. Niillä on todella syvälle kaivautuva juuri, jota on erityisen hankala saada ylös rikkomatta kiveyksen pintaa. Siksi aikainen kitkijä pääsee helpommalla. Siankärsämöistä tulee myös liian korkeita ja tuuheita kasveja olemukseltaan sopiakseen kiviympyrän ilmeeseen. Minulle ilme tässä kohtaa tarkoittaa hentoja, luonnonmukaisia, tuulessa huojuvia heinämäisiä kasveja tai jotain todella matalaa mattomaista kasvia. Nurmituppaat saavat myös häädön tästä maisemasta.

Saas nähdä, kauanko tämä tyyli on mieleeni, tai koska alkaa savotta kiviympyrän pelastamiseksi muuttumiselta täydelliseksi rikkaruohojen valtakunnaksi. Vähän täytyy siistiä, ainakin ne voikukat, lemmikit, puut, pensaat, ruohontuppaat ja siankärsämöt. Yllättäen pelkässä kivikossa kasvaa vaikka mitä, ja ihan pyytämättä.

Tekisinkö siitä sittenkin joku päivä kivierämaan?

 

 

Tulppaanit täydessä loistossaan

 

Kun mirrinminttu ja lemmikki kukkii ja päivänkakkarat kehittelevät nuppujaan, komeilevat talonvierustan tulppaanit täydessä loistossaan. Toukokuun puolella vielä kylmät yöt pitävät terälehtiä tiiviisti yhdessä. Kesäkuussa tulppaaneja ei haittaa sadepäivät tai pienet sadekuurot ovat nopeasti ohi. Heti auringon pilkistäessä alkavat terälehdet jälleen avautua.

Säät ovatkin kesäkuun alussa vaihdelleet, eikä aamulla välttämättä arvaa missä kohtaa päivää saa sadekuuron niskaansa. Vähitellen varsiinsa pituutta saaneissa tulppaaneissa pisarat kimaltelevat kauniisti. Vedentulo on saanut vauhtia kukkapenkin muihinkin kasveihin ja erityisesti syysleimut, palavarakkaus ja tähkätädykkeet ohittavat pian melko matalakasvuisen Angeliquen. Onneksi olen ymmärtänyt istuttaa tulppaanien seuralaisiksi myös hieman matalampia kasveja, kuten mirrinminttua, peittokurjenpolvea ja hitaammin kasvuun lähteviä maksaruohoja.

Mukavaa on katsella, miten tulppaanimassa pitkässä penkissä aavistuksen verran huojuu tuulessa. Tähän kova tuuli osuu aika harvoin. Toukokuussa vielä ajattelin epäonnistuneeni värivalinnoissa, kun jotenkin tulppaanien sävyt ei ottaneet sulautuakseen toisiinsa niin kuin olin kaavaillut. Mutta tapahtuihan se viimein. Aika kivasti oranssi sulaa ensin Veroniquen terälehdissä tummahkoon vaaleanpunaiseen, se vuorostaan Orange van Eijkin sisustan tummuuteen. Lopulta skaala kulkee van Eijkin vaalean ulkopinnan kautta Angeliqueen, ja siitä vielä viimeisissä Purissiman kukissa valkoiseen.

Valkoinen on Angeliquekin lopulta ennen kuin varistaa terälehtensä. Tämä tulppaani on minulle vanha tuttu parinkymmenen vuoden takaa. Tuolloin ne kukkivat talon eteläpuolen seinustan penkissä, keskellä lemmikkimerta. Se oli kaunis näky. Noin muuten Angelique on nykymakuuni vähän äitelän ja turhan romanttisen näköinen ollakseen tulppaani.

Orange van Eijk -tulppaanin parhaaseen kukinta-aikaan osuivat kylmät yöt ja sateiset päivät. En saanut siitä montaakaan kuvaa täydessä kukassa. Tiedä, oliko kukinta-aika lyhyt, sateilla ja kylmyydellä osuutta vai miksi, mutta yhtäkkiä kukinta vain oli ohi ja terälehdet jo pudonneet. Se kumminkin oli mielestäni ihanin näistä kolmesta tulppaanista. Toivottavasti se talvehtii hyvin ja saan nauttia sen kukista ensi keväänäkin.

Ihan kukintansa lopulla Veronique Sanson -tulppaanit kääntyvät väreiltään kohti oranssia. Kun ne lakastuvat, on penkissä jo isot karvapallot odottamassa aukeamistaan. Kuva on otettu eilen. Tänään oli jo ensimmäiset tulenpunaiset rimpsuhelmat tuulessa heilumassa. Kovinkaan ei natsaa vaaleanpunaisen tulppaanin kanssa, vaikka kukilla sama muoto onkin. Laitetaan luonnon taidonnäytteiden piikkiin, minähän yritin kitkeä idänunikkoa pois tästä penkistä.

Edellisessä postauksessa löytyy tilannetta tulppaanipenkissä kuukautta aikaisemmin. Nyt on todellakin taas enin tulppaanien aika ohi. Nopeasti kuukausi meni, on aika syreenien ja omenankukkien.

 

Syksyllä istutetut tulppaanit

 

Toukokuu kasvatti kukkaan syksyllä istuttamani tulppaanit yhden toisensa jälkeen. Kukkapenkki on uudistunut parin edellisen kesän aikana. Syksyllä istutin kolmea eri tulppaania ja ne tuntuvat lähteneen oikein hyvin kasvuun lämpimällä paikalla talon kupeessa.

Alkupäässä penkkiä oli vanhastaan jo hieman taantuneita Purissima-tulppaaneja, jotka järjestivät minulle melkoisen kevätyllätyksen. Mullasta nousikin yhden tulppaaninupun sijaan useita nuppuja samasta sipulista. Kyllä kiitos, minulle kelpaa! En muistanut koko Purissimaa uusia Angelique-tulppaaneja istuttaessani multaan. Niinpä siihen kohtaan tuli tuplakukinta, ensin aikainen Purissima, kesän koittaessa myöhäinen Angelique.

Melko pian Purissiman jälkeen avasivat Orange van Eijk -tulppaanit nuppunsa penkin toisessa päädyssä. Harmitti, kun en ollut ehtinyt siistiä taustan kivimuuria, vaikka se oli ollut ajatuksissa jo jonkin aikaa ennen kuvaamista. Mutta eipä se van Eijkin hehkua himmennä, päinvastoin.

Tulppaani oli yllättävän punainen ilmestys, varsinkin kukinnan varhaisessa vaiheessa. Tulppaanin hehku vaaleni hillitymmäksi sen ikääntyessä ja terälehtien tyven vaaleanpuna tuli enemmän esiin. Toukokuun alussa sen tummempi sävy taas sopikin paremmin yhteen seuraavaksi nousseisiin Veronique Sanson -tulppaaneihin, joilla on tuhdimmin oranssia hipiässään.

Ilman Veroniquea olisi tulppaanipenkkini ollut väritykseltään hieman hailu ja väritykseltään vajaa, sillä kaipaan kevääseen pientä väri-ilottelua. Ryhtiäkin se antoi värivalikoimaan. Mielestäni kitkin idänunikon kukkapenkistä, mutta niinpä se edelleen työntyy maasta. Oikeastaan hyvä, sillä unikot avaavat karvanuppunsa heti tulppaanien jälkeen. Idänunikon karvaiset lehdet ovat rouheat ja pörröiset tulppaanin siloisiin lehtiin verrattuna.

 

Vaikka Purissimat vetelivät jo viimeisiä loiston hetkiä Angeliquen nuppujen auetessa, kukkivat lopulta kaikki talon vierustan penkin tulppaanit yhtä aikaa. Aurinkoisimmassa kohdassa on jo Purissiman terälehdet pudonneet, ja toisaalta kaikki Angeliquen nuput eivät vielä ole auenneet. Kesäkuun puolella täysin auenneiden kukkien ulkonäkö muuttui yhä runsaammaksi, ja muunkin kasvun myötä koko penkki yhä rehevämmäksi. Siitä ensi kerralla.

 

 

 

 

 

 

Ruutuviljelyä aamukuudelta

Ruutuviljelyä pääsin harrastamaan tänään aamukuudelta. Olen onnellinen kahden upouuden viljelylaatikon omistaja. Viimeinkin. Pitkään haaveillut laatikot nököttävät nyt entisen kasvimaan paikalla. Kahdella laatikolla aloitan ja lisää nakerran mikäli intoa riittää.

Ohjeen avulla alkaa vähitellen ymmärtää, miten masiina toimii.

Pitkin kevättä olen laatikkoviljelmääni hahmotellut, vähitellen askarrellut laatikot alkaen poraamaan opettelusta. Voitteko kuvitella, että tähän ikään olen päässyt pitämättä porakonetta käsissäni! Poraaminen on kivaa! Eikä laatikoistakaan ihan susia tullut. Itse asiassa olen niihin kovin tyytyväinen.

Laudat sahautin valmiiksi mittaansa, niin pääsin vähemmällä.

Myöhässä olen kylvöjeni kanssa. Ilmojen puolesta olisin voinut ripotella ensimmäiset siemenet multaan jo pari viikkoa sitten. Vaan kun oli kirjaimellisesti vuoren kokoinen este ennen niin muhevan kasvimaan paikalla. Valtava läjä oksia on seissyt keskellä pihaa jo jonkin aikaa (pari vuotta?) odottamassa haketusta tai kuskausta kierrätykseen. Jotain asiasta kertoo, että kasasta löytyi kolme joulukuusen karaa, tosin niistä kaksi on samalta joululta. Pitkään venähti saada itseään niskasta kiinni, mutta olipa mukava fiilis levittää itse tehtyä haketta uusien viljelylaatikoiden ympärille.

Raskaat lecaharkot oli oiva apu pitämään jo kasattuja reunoja paikoillaan.

Mutta aamuun. Miten onkaan rentouttavaa napata muutama rapiseva pussi ja paperille raapustettu suunnitelma kesän ruutuviljelyksistä mukaansa ja hipsiä aamun hiljaisuudessa kylvämään. Vaikka lääniä on hyvin rajoitetusti, on kerrassaan riemastuttavaa vetää muutama alle 30 cm pitkä vako, ripotella siemenet harvakseltaan ja taputella ne multaan. Alkaa sataa, mutta se ei haittaa. Sade ropisee hitaasti ja tiivistää kylvetyt vaot. Haen vielä kastelukannun ja varovasti kastelen kylvökset. Kylvösuunnitelma vettä valuvana palaan sisälle itsekin märkänä, mutta onnellisena. Sieltä ne aikanaan itävät: palsternakka, retiisi ja mizuna. Päivemmällä aion tehdä lisää kylvöjä, kunhan ilma selkenee.

Jotain tarttis keksiä pitämään hake paikoillaan. Ideoita?